Kirjanjulkkarit!

Olipa vallan mainio ja erinomainen ilta eilen ravintola Toverissa keskellä kivisintä Kalliota, nostalgisesti entistä työpaikkaani vastapäätä sijaitsevassa rakennuksessa. Ympärillä oli paljon ystäviä ja tuttuja, sillä eräs minulle tärkeä ihminen oli saanut punnerrettua – omien sanojensa mukaisesti – ”yhdeksän kuukauden odotuksensa” ulos. Vauva saapui painotuoreena juhliin, ja sanoisinpa, että ainakin sen kansi yllätti minut kauneudellaan – itse sisältöön en vielä ole tutustunut sen tarkemmin:

Lauluesityksiä ja puheita, coctailpartyjen tunnelmaa kulmakuppilailmapiirissä. Mitä miellyttävintä oli myös se, että sai juteltua, kun taustalla ei pauhannut minkäänlaista musiikkia. Olen nimittäin huomannut olevani aika meluherkkä, ja yleensä baareissa musat tuppaavat olemaan ärsyttävän lujalla. Sopiva, hentoisella volyymilla soitettu taustamusa tai elävä musiikki passaavat minulle erittäin hyvin, tosin jälkimmäisessä tapauksessa täytyy olla valmistautunut siihen, ettei ole tullut baariin etupäässä keskustelemaan vaan fiilistelemään.

Minä keskustelin ja fiilistelinkin eilen tämänkaltaisessa vaatetuksessa. Sanokaa mitä sanotte noista mekkotunikoista, mutta päätin jättää housut alta pois ja tyydyin reikäsukkiksiin. Seuraan aikaani. Kummallisinta eilen minussa kuitenkin oli se, että join vain muutaman lasin viiniä ja olin täysin meno päällä tai vähintään fiilikset katossa. Yleensä viini ei saa minussa aikaan juuri minkäänlaisia reaktioita, olettaakseni siitä syystä, että olen siihen niin kovin tottunut, vaikka en normaalisti juo kovin paljon kerralla, ja lomia lukuun ottamatta rajoitan alkoholinkäytön pelkästään viikonloppuihin. No, tuttu seura ja vähäuninen viikko tekivät tehtävänsä.

Julkkareissa oli siis erittäinkin kivaa, ja vähän jäi harmittamaan, että lähdin jo puoli ysiltä pois. Mutta joskus on mukava tulla ajoissa kotiin, halailla ja sylitellä Lyyliä tovi ennen hänen nukahtamistaan ja ihan oikeasti mennä ajoissa nukkumaan jäämättä roikkumaan nettiin tai minnekään muualle sen korvikkeeseen. Oletin myös, että muut olisivat jatkaneet kaupungin sykkeeseen, mutta ilmeisesti bileet pysyivät Kallion sydämessä.

Jäin hieman miettimään tuota baarivalintaa. Se olisi voinut osoittautua räkälähenkiseksi kulmabaariksi, mutta ainakin itse yllätyin paikasta positiivisesti. Suomessahan lähibaarit tunnetusti ovat kulmakunnan alkoholisoituneiden kanta-asiakkaiden suosimia suttuisia mestoja, mutta Toveri osoitti hiukan sellaista pubihenkeä, mistä olen monesti ollut monille muille maille kateellinen. Ehkä päivänsankari toi mukanaan palasen brittipubikulttuuria, sillä onhan hänen nykyinen kotikaupunkinsa Lontoo. Asiakaskunnan päivittymisellä saattoi myös olla jotain tekemistä asian kanssa. Onko asian laita sitten yleensä niin, että meillä ei riitä tarpeeksi ns. tavallista populaa kulmakuppiloihin?

No, eilen maailmankirjoja vähän editoitiin, olivathan katseet muutenkin tulevassa. Kirja lähtee ensi viikolla valloittamaan lukijoitaan. Jännittää, millaisen vastaanoton se saa.

Päivän asu: tunika/mekko: soyaconcept, korvakoru: Koruharakka, vyö: ei muista, kengät: Ecco, laukku: Nannini

Syyskauden ylistys

Eräänä yönä viime viikolla, kun olin vasta menossa nukkumaan, aistin syksyn tulleen kesän sekaan ikkunasta puhaltavana viileänä tuulena ja aromikkaana tuoksuna ja kaipasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan villasukkia. Silloin tunsin syksyn iloa ja haikeutta, mistä olin enimmäkseen iloinen, sillä olen syysihminen. Elokuun alettua herään kuin uudelleen henkiin, eikä tämä vuosi ole ollut mitenkään poikkeuksellinen vuosirytmini energisyyshuipuissa tai -laskuissa.

Syksyyn liittyy mielestäni aina kaihoa siitä, että ihana lämpö, loman tarjoamat mahdollisuudet sekä kesän kauneus, vapaus ja pysähtyneisyys ovat poissa, mutta samalla syksy tarjoaa paljon uusia tuulia. Syksyllä kaiken voi ikään kuin aloittaa alusta. Ammattinikin tukee tätä tulkintaa, sillä jokainen lukuvuosi on kuin oma projektinsa, jonka aloittaa ainakin melkein puhtaalta pöydältä. Tosin vuosi vuodelta vähemmän tyhjältä pöydältä, sillä materiaalit ja kokemus täyttävät sitä (sekä hyvään että huonoon suuntaan, uskoisin.)

Syksyllä voi todella tuntea elävänsä, sillä energiaa on kesän jäljiltä varastoitunut akkuihin. En inhoa edes marraskuuta, sillä silloin taas voi raukeana sytyttää takkaan kynttilöitä, lukea kirjaa torkkuviltin alla, punaviinilasi kädessä. Tai ainakin ylläpitää tällaista idyllistä (ja kliseitynyttä) mielikuvaa, sillä oikeassa hektisessä elämässäni en suinkaan tällaista juuri harrasta, mutta sanotaanko, että modifioidusti kyllä: juon punaviiniä, silitän ja katselen sivusilmällä Täydellisiä naisia.  

Syksyssä ihanaa on myös joulun odotus, johon voi ryhtyä heti lehtien muututtua kurjan näköiseksi värittömäksi mössöksi ja ilman raskaan harmaaksi massaksi. Oikeastaan minusta tuntuu usein, että syksy on jopa turhan lyhyt ja kevättalvi aivan liian pitkä. Syksy antaa minun nimittäin olla sellainen kuin luontevimmin olen: kotikissa, mietiskelijä, pikkupuuhastelija. Kevät vaatii enemmän: ulkoilmaelämän aloittamista, pistävään ja jatkuvaan valoisuuteen tottumista ja kodin pölyjen ja lian paljastumisen sietämistä, suurten siivouspuuhien toteuttamista.

Syksystäkään ei toki nauttisi, jos elämä olisi yhtä syksyä tai jos jokainen syksy olisi samankaltainen. Asioiden ainainen muuttuminen rasittaa, mutta juuri syksy on muuntumisen ja uusiutumisen aikaa. Niinpä tämäkin syksy tuo  ihan konkreettisia muutoksia elämäämme – Lyylin tarhautumisen ja omien työtehtävien mukautumisen ohella pienet hassut asiat ovat harkitusti toisin: teen pyöräretkiä, vaihdan joogakoulua ja -lajia, kirjoitan blogia ja alan harrastaa dvd:itä tv:n sijaan. Ja tietenkin Lyyli muuttaa elämäämme koko ajan, kasvaessaan ja tuodessaan persoonaansa yhä enenevässä määrin esille. 

Sinä eräänä syyskauden ensiyönä havahduin myös Lyylin itkuun, ja menin hänen sänkynsä viereen katsomaan, mikä hätänä. Hölmöyksissäni kysyin: No, haluatko tulla äidin viereen nukkumaan? Siinä silmänräpäyksessä hän sanoi Eea, otti Eeva-nuken kainaloonsa, sanoi Miaa, otti Miaa-kissan kainaloonsa ja nappasi siitä vielä nimettömän nallenkin mukaansa, hivuttautui putoamisesteenä olleen tuolin päältä lattialle, juoksi kaartaen sänkyyni (miehelläni on oma sänkynsä futonimme kovuuden takia), sukelsi paikalleni ja sulki samantien silmänsä. Hölmistyneenä – ja liikuttuneena – katsahdin pientä nukkuvaa otusta, ja ajattelin, että näinköhän saan seuraavan vuoden nukkua levoton unikaveri vieressäni. 

Kuvat: tekemiäni villasukkia vuosien varrelta.

Raitapaitapahe

Miksi ihminen ostaa sellaisia vaatteita, joita jo omistaa? Minä ainakin tunnun aina kääntäväni katseen samantyyppisiin kuoseihin, malleihin ja väreihin, joita kaapistani jo löytyy. Tietenkin tässä voi ajatella, että ihminen on silloin löytänyt tyylinsä, kun ei himoa vaatteita sen vierestä. Mutta kun minähän olen vasta puolessa välissä, matkalla sinne tyylin ytimeen. Kuten Tyyliä metsästämässä -blogin Veera sen  esittelyssään osuvasti toteaa: "Haaveena toimiva ja laadukas vaatekaapin sisältö josta löytyisi aina jotakin päällepantavaa." 

Eka raitapaitani, Tommy Hilfiger, on miehen tuliainen Jenkeistä v. 2006.

No, päällepantavaa on kesän helteille löytynyt, vaikka on täytynyt vaihtaa paitaa useamman kerran päivässä (tai tunnissa...), kun on hankkinut ne kolme lähes identtistä raitapaitaa. Tosin sitten käsiä koristaa t-paitarajat, joista ei pääse, vaikka mitä tekis (eli viettäis sen yhden päivän hiattomassa, minkä jälkeen havaitsisi hiattomien paitojen kokoelmansa liian köykäiseksi). 

Toinen raitapaitani, Esprit, on Tallinnasta, hauskalta shoppailumatkalta v. 2007.

Tilitys: Omistan tasan kolme narutoppia, joista yksi on ruma, toinen on aluspaitamainen ja kolmas hassun värinen. Lisäksi omistan yhden hiattoman ja toisen pienihihaisen mekon. Oiskohan ihan oikeesti tässä kohtaa tarvetta ja syy mennä shoppailemaan hyvällä omallatunnolla? Tosin sittenkin taitaisin ostaa vain sen neljännen raitaisen t-paidan, niitä kun on niin helppo löytää ja ne kun tuntuvat raikkailta ja tyylikkäiltä varsinkin näin kesäaikaan. Sitäpaitsi muun mallisten paitojen ja hamosten kanssa syntyy usein alusvaateongelma, jota en jaksa alkaa selvittää.

Kolmas raitapaitani, sekin Esprit, on lempitavaratalostani, Hakaniemen Sokokselta v. 2010.

Taidan olla mukavuuspukeutuja, enkä vielä ole hahmottanut liian pienen vaatekaappini olemusta, vaikka sen sisälmyksiä vähintään kerran kuussa käyn läpi. Omituinen outolintu, joka hiukkasen himoaa vielä puna-valkoraitaista paitaa. (Näin niitä Espritin kaupassa, ja talletin näyn näkökeskuksen kovalevylle.)

Työhaastattelukommelluksia

Blogistaniassakin palataan pikkuhiljaa kesälomilta töitä koskeviin aiheisiin; monen kirjoittajan kuvien sävyissä ja tekstin aiheissa, jopa kielessä alkaa näkyä tuleva syksy. Bisquits postasi työhaastattelupukeutumisesta, ja jälleen kerran inspiroiduin hänen kauttaan, miettimään omia työhaastattelukokemuksiani. Pukeutuminen on ollut niissä kohdallani ihan ok, tosin hiuksiin olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, mutta sanotaanko, että ongelmani työhaastatteluissa ovat olleet yleensä muualla kuin ulkoasussa. Olen nimittäin kova eksymään ja joutumaan kommelluksiin, ja haluan jakaa muutamat kovat koettelemukseni kanssanne, nyt jo hymynkare suupielessä.  – Varoitus tässä vaiheessa: postaus on harvinaisen pitkä!

Eka varsinainen työhaastattelu ensimmäisen tutkintoni jälkeen oli seurakunnan töihin täällä Helsingissä. Olin ajoissa paikalla ja onneksi suhteellisen rentoutunut istuttuani puolisen tuntia haastattelupaikan edustalla auringosta nautiskellen. Itse haastattelu alkoikin sitten vähän erikoisemmissa tunnelmissa: haastattelija kysyi, miksi haen työtä. Vastasin, että olen kiinnostunut taustani ja kirkollisten intressieni vuoksi työskentelemään seurakunnalla. Siitäkö hän otti ja suuttui saarnaten siitä, etteivät seurakunnan toimisto- ja asiakaspalvelutyöt ole uskonnollisia. Minä tästä kohtauksesta vähän kummastuin, mutta en sen koommin pöllämystynyt. – Olihan haastattelija toki oikeassa, ainakin puoliksi. Hetken kuluttua hän rauhoittui, pääsimme asiaan, ja sitten hän alkoi pahoitella käytöstään. Lopulta minut valittiin työhön, koska en ollut hermostunut kiusallisesta alusta huolimatta, ja sehän on mitä sopivin piirre asiakaspalvelijalle.

Open töihin hain oikeastaan ensimmäistä kertaa edelliskeväänä, yli kymmenen vuoden opintojen jälkeen. Pääsin kolmeen paikkaan haastateltavaksi, ja varotoimistani huolimatta olin kahdessa niistä myöhässä. Ekaan paikkaan lähdin tuntia ennen, kun reittiopas kertoi, että 20 minuuttia olisi riittänyt. Ihan ensiksi en löytänyt oikeaa bussipysäkkiä – sen nimi oli Köydenpunojankatu, vaikka pysäkki oli Junatiellä, eikä Köydenpunojankadulla – otin metron, koska mieheni ei puhelimen päässä osannut auttaa, metrolta koululle eksyin, koska oikaisin metsän läpi ja lopulta juosta viiletin lähiötä ympäri. Saavuin paikalle pari minuuttia myöhässä, hiestä märkänä. En saanut työpaikkaa. ;)

Toiseen paikkaan saavuin ajoissa, oikeastaan liiankin. 40 minuutin odotusaika sai minut hieman jännittämään. Paha juttu tässä haastattelussa oli kuitenkin se, etten alun perin ollut halunnut kyseiseen paikkaan, koska se sijaitsi niinkin kaukana kuin Espoossa. Taustat jätin tutkimatta, ja enpä sitten osannut vastata kuin ympäripyöreitä kysymykseen siitä, mitä tiedät meidän koulusta.  Mikämoka, perusmoka, ääh. Mutta onneksi olin sentään oikeassa koulussa, aamulla nimittäin satuin vilkaisemaan karttaa, ja huomasin olleeni jo suunnistamassa ihan väärän lähiön koululle…  Verbaaliset taitoni pelastivat minut, ja uskomatonta, mutta totta, sain tämän työpaikan!

Kolmas haastattelu alkoi lähes ajoissa, vaikka ehdin juosta erästä Helsingin tuoretta ja erittäin selkeää lähiökeskusta eri suuntiin ja lopulta koulunkin ympäri pari kertaa, sillä en löytänyt sen ulko-ovea, ja jouduin soittamaan apua koulusihteeriltä oven löytämiseksi! Liian moderni rakennus minun makuuni. Haastattelu oli rento, mutta kummallinen, sillä kysymyksien joukossa oli esimerkiksi tällainen: Niin, kerrohan nyt minulle, että mitä nuo suomen opettajan pätevyysvaatimukset oikein ovat, kun meillä ei ole näitä S2-opettajia ollut ennen. Kysyjänä siis koulun rehtori.  :) Tämän paikan olisin saanut varasijalta, mutta olisi kyllä tullut liian raskaaksi tuoreena opena vetää vuosiluokkia 1–9 koulussa, jossa S2-opetusta ei ennen ole annettu. Onneksi sain siis vastata sille: kiitos, mutta ei kiitos.

Näistä kommelluksista oppineena (?) ohjeeni työhaastatteluun menijälle ovat seuraavat:
1)    Ole ajoissa. Ole vaikka tuntia ennen ja tee jotain mukavaa pientä siinä odotellessasi (kirja, käsityö tms. mukaan).
2)    Ole oma itsesi, mutta mieti tarkkaan, mitä sanot. Hyvillä vastauksilla voit pelastaa paljon, vaikka ihan kaikki muu ei menisikään nappiin.
3)    Luota ammattitaitoosi. Jos olet päässyt näin pitkälle, olet alasi asiantuntija ja profiilisi on kiinnostanut työnantajaa.
4)    Tee taustatutkimusta: perehdy työpaikan faktoihin etukäteen, vaikka paikka olisikin sinulle vaihtoehto B.

Mielestäni kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että tietää olevansa oikealla alalla, kohti sellaista työpaikkaa, jonne haluaa, vaikka se ei aina ole niin helposti tehty kuin sanottu. Minulla kesti kymmenen vuotta lähteä työelämään, kun pohdin alavalintaa pitkään ja opiskelin tuplasti,  mutta onneksi sen tein! Nyt olen mukavassa lähiökoulussa parjaamassani Espoossa töissä – ja ehkä pian espoolainen itsekin. Ihan hirvittää, miten yksi työpaikkahaastattelu voi elämää muuttaa.


Kuvat vaatteista, joissa olen ollut työpaikkahaastatteluissa - karvasomistekenkiä lukuunottamatta. Pahoitteluni ensimmäisen kuvan huonosta ryhdistä, sellaista ei pidä työpaikkahaastattelussa harrastaa!

Hyvästi, kaunokaiseni

Suuri ilon päivä: ei enää kestovaippapyykkäilyä! Ei vaippojen pehmittämistä, taittelua, käytön jälkeistä käsittelyä. Ei vaippojen kantamista mukana hoitolaukussa, puhtaana tahi likaisena. Ei hajuhaittojen kestämistä wc:ssä, ei tuskailua siitä, miten väärä pesuaine on saanut vaipat ”tukkoon”. Ei jatkuvaa pyykkitupakeikkaa: onko vapaita aikoja ja milloin. Ei ylimääräisiä ekologisuuspohdintoja. Ei enää, nimittäin (tadadadaa!) Lyyli on oppinut kuivaksi!

Tämä tapahtui pikkuhiljaa kevään ja kesän aikana, ja lopulta mökkiloman aikana iskä oli vaan päättänyt, että yövaippaa ei enää tarvita, ja mummu ja ukki komppasivat. Vielä kertaakaan vaippailun lopullisen alasajamisen jälkeen ei ole tullut vahinkoa edes sänkyyn. Koputan nyt puuta, sillä pesin eilen neidin sängyn kaikki pestävät osat!

Tietyllä haikeudella kuitenkin hyvästelen vaipat, sillä kestovaippailu oli kokonainen oma maailmansa kaikkine hienouksineen. Lisäksi vietin huomattavankin paljon aikaa kestovaippainfon keskustelupalstalla, jossa pystyi juttelemaan monenlaisista vauva-aikaan liittyvistä asioista.

Kaikkein eniten huomaan kaipaavani kuitenkin niitä kauniita ja ihania kuoseja ja materiaaleja, estetiikkaa, jota tähän muuten aika ikävästi aisteja kuormittavaan touhuun liittyy. Ja tietenkään en voi olla muistelematta pienen vauvan potkuja iloisissa vaippakuoseissa. Mutta vuodet vierivät itse kunkin kohdalla, ja nyt on aika paneutua johonkin muuhun harrastukseen, sillä sellainen tuo ikuvaippatouhotuskin kohdallani oli. Ehkäpä annan enemmän aikaani alkavana syksynä

1)    perheelle
2)    ulkoilulle
3)    kulttuurille, mukaan lukien hyvät tv-sarjat ja elokuvat

Tosin epäilen, että ravaan pesutuvassa vähintään yhtä usein kuin aina ennenkin. Eihän se normipyykki mihinkään vähene, vaan pikemminkin päinvastoin. Eikä kestovaippailu tarkemmin ajateltuna ollut kovin aikaa vievä harrastus, kunhan siinä pääsi jutun juureen kiinni. Kuten joku eräässä kestovaippainfon keskustelulangassa totesi: Enhän minä niitä vaippoja pese, vaan kone!

Vuosien edelleen vieriessä alankin varmaan huutaa: pesukone, tule luokseni!

Eräs Magnum-kokemus

Päätin, että syön tänä kesänä vähintään yhden Magnumin – en juurikaan nimittäin harrasta jäätelöä, ja jos siihen toisinaan sorrun, suosin litran paketteja tai kioskitötteröitä. En myöskään erityisemmin pidä italialaisesta jäätelöstä, joka tuntuu olevan monen suurinta jäätelöherkkua. Minä taas liitän herkku-sanan premium-jäätelötuotteisiin, joihin luen Ben & Jerry’sit, Magnumit ja Classicit, mahdollisesti myös Carte D’or -purkkijäätelöt sekä osan Aino-sarjan jädeistä. Tosin mieheni kanssa olemme havainneet, että jotkut Pirkka-sarjan jäätelörasiatkin sisältävät vallan kelpoa kamaa. Ei se nimi, vaikka jäätelöä nimellä usein myydään ja ostetaankin. 

Ostin siis päätökseni pitääkseni Magnumin, joka taisi olla vähän pettymys. Se ei maistunutkaan niin erityiseltä, mitä olin siltä odottanut. Viileästi taisin siinä todeta, että seura se on, joka tekee nykyään ruoasta herkkua. Turhan usein sitä sortuu myöskään isoon karkkipussiin, kun parin karkin jälkeen makuhermot ovat useimmiten tyytyväisiä, mutta sitten kun on se mieli – vai vatsako se on? – joka huutaa syödä koko pussin tyhjäksi.

Erikoista ja uutta tässä Magnumissa ei ollut sen suurellisia lupauksia antava nimi – Temptation – vaan se, että jäätelö oli pakattu pahvirasiaan, jonka pohjalla oli vielä lisänä sävyyn sopivaa pehmopahvia, sellaista, johon olemme tottuneet suklaarasioissa. Täydellistä turhuutta ja haaskausta, vaiko nerokasta ja näppärää? Muistan lukeneeni, että edes paperin valmistaminen ei ole kovin ympäristöystävällistä, ja itse asiassa paperipussit ovat mainettaan epäekologisempia. Niinpä en voi välttyä ajattelemasta: mitä tuhlausta, pahvia ja paljon niin pieneen jäätelöön!

Mutta jos haluaa luksusta, siihen sisältyy luksuksen kääntöpuoli: luksus ilman arvolleen sopivaa käärettä tai pakettia ei oikeastaan ole luksusta. Niinpä mietin vielä kerran: ehkä pakettia ei ollutkaan kehitelty houkuttelemaan ostajia, vaan pelkkä nimi, Magnum, riitti siihen. Magnumin haluavat tietävät, mitä haluavat: hetken nautinnon, joka on täydellinen, ei terveellinen, hailea, kompromissi tai mitään, mikä viittaisikaan kevytjäätelöiden tai halpajäätelöiden kategorioihin.

Minunkin Magnum-annokseni oli esteettinen ja kulinaristinen täydellisyys. Mutta nautinto, sitä eivät kauppamiehet, mainosgurut, rahojen pyörittäjät voi kuitenkaan kesyttää. Se nimittäin väijyy tuolla kaupallisten intressien tuolla puolen, olosuhdetekijöissä. Oikea tilanne, hyvä mieli, parempi seura, sopiva vatsan tyhjyys tai makeannälkä ja jotain, jossa on kermaa, voita ja sokeria sopivissa suhteissa makuaineiden kanssa. Se riittää, ja joskus jopa vähempikin.

Kohdallani voisin jopa sanoa: Hyvästi Magnum! 

Toisenlainen näkökulma häihin

Kun ihmisellä on viikko aikaa itselleen ja viikko samalla aikaa valmistautua häihin, hän tekee kaiken perusteellisesti: pesee juhlavaatteet, silittää, käsittelee suoja-aineella, käy läpi tarvittavan oheisvarustuksen, valmistelee lahjan, kortin, miettii kampauksen, meikin, tekee kasvokuurit, jalkohoidot, lakkaa etukäteen kynnet. Ja kun vielä aikaa jää, hän ottaa valokuvia asetelmista, joihin häärekvisiitan on asettanut. Tätä siis tapahtuu ihmiselle, jolla oikeastaan on liikaa aikaa. 

Asetelmaan kuuluu myös Sinkkuelämää-boksi, koska se on sopivan värinen. Todellisuudessa se sattui olemaan pöydällä, koska viikon aikana oli aikaa katsella myös sitä. Tarkkasilmäiset huomaavat, että boksi on jäänyt auki kohdasta, jossa Charlotten kuva paistaa muovin läpi. Charlotten, the hää- ja naimisiinmenomaanikon. 

Toisenlaisessa valaistuksessa kuva ennustelee ihan muunlaisia tunteita kuin mitä häihin yleensä liitetään. Valitettavasti näitä synkkiäkin tunteita saattaa morseimen sydämessä myllätä. Eivätkä häät ole aina juhliin osallistuvallekaan täynnä ruusunpunaisia unelmia, kesän kepeyttä tai rakkauden voittoa; tuntemukset vaihtelevat oman mielentilan mukaan. Jollekin häät voivat olla vain yksi näytös jostain, mistä itse on jäänyt paitsi. 

Onneksi häitä tulee ja menee ja tuntemukset vaihtelevat - olosuhteiden niin salliessa jotkut tietyt häät voivat jäädä eliniäksi muistiin päivänä, jolloin kaikki oli hyvin ja huoletonta. Jolloin oli todellakin syytä juhlia paitsi hääparia myös elämää.

Minä katson tässä kuvassa vasemmalle, mutta todellisuudessa tulevaisuuteen. Ehkä tänään ei elämä ole iloista ja vaivatonta, mutta jospa huomenna kuitenkin?