Rakas liikuntapäiväkirjani: Keväthiipumusta

Kevään hiipiessä moni kuntourheilija alkaa odottaa kesäkauden lajien kimppuun pääsemistä  tai väsymättömästi vain jatkaa valitsemiensa sisälajien parissa. Moni myös väsähtää liikuntaan ja pitää vähän paussia. Joku ehkä haaveilee kesäkuntoon kirimisestä ja ryhtyy vasta sen voimin liikunnan todelliseksi suurkuluttajaksi.

Minä valitsen vähän jokaisesta vaihtoehdosta: Jo viikkoja olen odottanut lenkkeilykauden korkkaamista, toisaalta jatkanut tutun ja turvallisen kunto-ohjelmani parissa, samalla vähän tylsistyen ja laiskistuen. Ja sitten taas yllättäen olen saanut keväästä energiaa ja rykäissyt itseni väsyneenäkin liikkeelle päättäen jälleen kerran "ryhtyä paremmaksi ihmiseksi". Liikuntamääräni ovat kyllä pysyneet melko samoina kuin yleensäkin, talven kuntoinnostuksesta määrät tosin ovat pudonneet. 

 

Kuva: jay8085

Kaipaisin kuitenkin nyt selkeästi jotain uutta. Reggaetón ja dancehall ovat kivoja, mutta perustason kurssit liian helppoja meikäläiselle. Ensi syksyksi voisin siis uskaltautua Etnofitnessiin III-tason kurssille, ellen sitten vaihda jopa tanssikoulua. Helsingin tanssiopisto on jo kauan kutkuttanut mielessäni; mitä jos löytäisinkin sieltä jotain kivaa, vähän erilaista ja ehkä jopa vähän tanssillisempaa? Mihinkään balettiin en kuitenkaan taivu enkä nykytanssista viehäty. Hmmm....

Tämän kevään kuitenkin aion vielä sinnitellä valitsemallani tiellä: maanantaisin joogaa, viikolla kerran kotijumppaa ja kuntopyöräilyä sekä yhdesti myös dancehallia tai reggaetónia ja parin viikon välein uintia Lyylin kanssa. Pikkaisen vilkaisin kyllä Sörnäisten Motivuksen tarjontaa – tarvitsisin liikuntaohjelmaani selkeän lihaskuntotunnin. Miten vain enää sellaisen voisin täpösen täyteen ilta-aikatauluuni ympätä? Kotonaolokin on tärkeää, ja Lyylin kanssa vietän aivan liian vähän aikaa jo nyt. Tai ehkä alamme vain käydä uimassa useammin; siinä yhdistyy niin yhdessäolo, kaverien näkeminen kuin kuntoilukin, sillä suuntaan aina Lyylin ja jonkun ystäväni kanssa hallille. Kaksin Lyylin kera kun en pääsisi lainkaan kilometriäni kauhomaan.

Kaveri kertoi alkaneensa tällä viikolla lenkkikauden. Jokohan sitä itsekin? Lähinnä olen odotellut täysin kuivia ja pestyjä katuja, mutta totuus lienee se, etten kuitenkaan vielä ennen toukokuuta pääse testaamaan uusia FeelMaxejani, jos silloinkaan. Niiden suhteen lienee muitakin ongelmia tiedossa, ensimmäisenä uuden asfaltittoman lenkkipolun löytäminen. Josko sittenkin pitäisi miettiä asumispreferenssejään uudelleen?

 

Kuva: Thomas Hawk

Joka tapauksessa uusia ideoita liikunnan ilon lisäämiseksi otetaan vastaan! Miten voisin piristää vaikka kotijumppaani; se kun on näppärä tapa yhdistää kotonaolo ja edes muodollinen läsnäolo liikuntaan. 

Kas, mikä palapeli tämä onkaan.

Vaga vaga

Jos himoitsen Michael Korsin laukkuja, niin yhtä lailla herään aika ajoin kuolaamaan Vagabondin kenkiä. Niissä on sitä jotain, vaikka ne ovatkin luisiin jalkoihini usein liian kovat. Monet jo edesmenneistä ykköskengistäni ovat kuitenkin olleet Vagabondeja; siksipä annan niille aina uuden mahdollisuuden. Eikä käy niin, että venähtävät vuodessa liian isoiksi, niinkuin eräille mieluisille pehmonahkatossusille. (Nimimerkki Myin juuri yhdet kalliit kengät kahdella eurolla kirpputorilla – olishan niistä vitosenkin voinut pyytää)

Jotta blogini varmasti olisi juuri niin kaupallinen kuin pääni tämän hullunmyllyviikon jäljiltä, heittelen teille tähän jälleen suosikkejani. Katsokaa ja odottakaa, mitkä näistä vielä eksyvät jalkaani! :)

Kuvat: Vagabond

Keväistä käsveskaa Korsilta

Aika ajoin blogistaniassa pulpahtaa esille Michael Korsin suunnittelema kenkäpari tai käsveska, niinkuin meillä Satakunnassa päin sanotaan. Koskaan ei kuitenkaan omiin silmiini ole sattunut liikaa MK-logoa; mitään suurenmoista hysteriaa ei suunnittelijan ympärille tiemmä olekaan kasaantunut. Näin meikäläinenkin on jaksanut pysyä kiinnostuneena herran luomasta tyylistä, joka mielestäni on juuri tarpeeksi tunnistettava, mutta samalla klassinen ja vähäeleinen. 

Tällä erää silmiini osui Auroran mainostama hiukan mulberrymainen olkalaukku. Ihastuin paitsi sen väriin, myös neliömäiseen olemukseen ja metalliketjuihin, joita ei ollut tippaakaan liikaa, vaan juuri oikeissa paikoissa. Michaelin nettikaupasta en kassia juuri tuon herkullisen oranssinpunaisena enää tai vielä löytänyt, mutta havaitsin, että sieltä löytyi samaista kassia kirkkaanpunaisena – ja monta muuta yhtä kuolattavaa olentoa. 

Kassialmaksikin minua voi kutsua, sillä koskaan en lakkaa ihastumasta nimenomaan laukkuihin: sellaista kun tarvitsee joka päivä, sellaista kun saa ja voi vaihtaa kuin sukkia, sellainen kun ei välitä, vaikka vähän vyötärönseutu ja lantio keräisivät kiloja. Sellaisia ne kassit ovat: kumppaneita. Eivätkä ne edes purista väärästä paikasta, niinkuin monen suuri rakkaus, kengät. Sanoisin myös, ettei sen turvallisempaa tuliaista kuin klassinen laukku. :) Tämä myös pienenä vinkkinä annettakoon. 

Kuvat: Michael Kors

Sylvi lyhyenä

Oho. Taas aika pitkiä vuodatuksia; huomaa, etten ole roikkunut töissä tällä viikolla juuri yhtään vaihtamassa ajatuksia tai nähnyt iltaisin kavereitani. Te jouduitte sijaiskärsijöiksi, hehheh. Onneksi kaiken voi lukaista yhdestä silmästä sisään ja toisesta ulos. 

Nyt lyhyesti, komennan itseäni. (Huomaan, että minusta on toisen varsinaisen työvuoteni aikana tullut kova komentelija. Ja taas eksyn sivupoluille...) Päivän asu! Kävimme nimittäin sunnuntaina Vallilassa pyörähtämässä. Ei ollut mikään kirpparifiilis neljään valvotun baari-illan jälkeen, mutta kyllä sitä aina jaksaa räntäsateessa ja pienessä krapulassakin rattaita työntää. Jaksaa, kun on luvannut. Lyyli odotti tapahtumaa kuulemma jo edellisenä iltana. 

Kannatti kuitenkin monessakin mielessä. Lyyli sai liikuntaa, koska käveli lähes koko kirppiskierroksen ajan. Minulta taas hävisi huono olo, kun sain raitista ilmaa ja muistin hörppiä reissun ajan vettä, minkä olin edellisenä iltana kokonaan unohtanut – inhoan veden juomista. Ja kannatti, koska teimme löytöjä, me molemmat. Lyyli Muumi-lehden ja Nipsu-muoviolennon, minä pari paitaa ja lyhyen villakangastakin. Siitä myöhemmin lisää, vaatii ehkä syksyn ympärilleen. 

Mutta eurolla ostamani poolopaita oli ihana. Helppo sekä mielestäni juuri sopivan värinen ja mallinen paita minulle. Pukeuduinkin heti viikon alussa ruskeaan ja violettiin – harmi vaan, että koko asua ette saa nähdä, sillä kuvaaja on vanginnut vain hurmaavan aamuolemukseni: huonon ryhdin ja masumakkarani, mutta onneksi myös meikäläistä viehättävämmän Lyylin itse valitsemineen punaisine "helmineen".

Ja ihan totta, voishan noille hiuksillekin tehdä jotain; lukekaapa Eevan ihana postaus siitä, kuinka ranskanletti vihdoin syntyy! Minä aion ottaa oppia.

Nyt aion kuitenkin pysyä lyhyenä ja lopetan pikkuhiljaa sanoihin: Käykää ihmiset kirppiksillä, jos ette vielä käy. Siellä tekee löytöjä. Soman robokorun löysi Veikko eBaysta! 

Peeässänä loppuun vielä yksi tarina; enhän voi olla kertomatta Lyylin kirpparilöydöistä käytyä keskustelua:

Kirpparilla:
Lyyli: Minä ostin Muumi-kirjan.
Äiti: Se on Muumi-lehti, lehti.

Kotona:
Isi: Mitä ostit?
Lyyli: Nispun ja Muumi-hesarin.

Outo?

Nykyään melkein aina kun levitän Lyylin pyykkiä pikkupyykkitelineellemme, mietin, että tästä täytyy kirjoittaa postaus. Olen nimittäin ollut salaa päätymässä lopputulokseen, että olen jossain määrin outo: miksi ihmeessä levitän Lyylin vaatteet aina johonkin harmoniseen järjestykseen, yleensä värijärjestykseen, mutta usein myös kolmikantaan: paidat, housut ja muut selkeästi erilleen toisistaan. 

Käytän levitysjärjestyksen pohtimiseen aikaa; korjaan välillä jonkun mielestäni väärään kohtaan joutuneen vaatteen uuteen paikkaan, jos se ei sovikaan niin hyvin ensin asetettuun paikkaansa. Lopulta ihailen lopputulosta: värien harmoniaa ja järjestystä. Seuraavana päivänä huokailen vain sitä, että taas on pyykkihommaa, enkä edes vilkaise väriharmonian perään. – Siis miksipä näen turhaa vaivaa suunnittellessani tarkkaan ripustamispaikat vaatteille, kun taideteos näin pian puretaan ja unohdetaan? 

 

Kuva: moffoys

Yritän hyväksyä tosiasian, että me kaikki löydämme itsestämme höpsöjä ja hulluja puolia, vaikka olisimme kuinka rationaalisia persoonia. Uskon, että monet villiintyvät, kun pääsevät leikkimään lasten junaradalla. Jotkut taas järjestävät kirjansa aakkosjärjestykseen tai silittävät kaikki vaatteensa, alushousut mukaan lukien. Turhaa vai ei? Tottumus vai tarve? Vai onko vain kaiken tämän pohtiminen täysin turhaa: ihminen ei ole kaiken aikaa rationaalinen, hyötyä tavoitteleva otus, mikä on sangen positiivista. Heittäytyminen hulluuteen on kenties yleisempää kuin uskonkaan.

Hyvä kysymys on myös se, että onko tämä outoutta laisinkaan. Usein outous paljastuu puhtaaksi höpsöilyksi tai leikkimielisyydeksi, arjen tylsyyden rikkomiseksi tai ilon etsimiseksi.

Elämä on usein hauskempaa, kun on vähän tällainen höpsö, hullu, outo; millä sanalla sitä nyt sitten kutsuisikaan. Minä ainakin nautin siitä, että kaiken järjestelmällisyyteni keskellä vaivun usein hetkeksi tekemään jotain hivenen turhaa ja varmasti tarpeetonta: kerin joskus kaikki tielleni joutuvat johdot pieniksi sykkyröiksi, koska se vain on kivaa ja luo illuusion epämääräisen ja hallitsemattoman kesyttämisestä. Toisaalta rakastan päinvastaistakin: koska meillä on useimmiten melko lailla siistiä, viljelen sänkyjen alla sotkua: sinne heitän leluja piiloon tai vähintään villasukkani säilytykseen. Joskus sängyn alta löytyy kolmekin paria nuhjuuntuneita ja pölyisiä villasukkapalleroitani. 

Kaikkein oudoin ominaisuuteni taitaa kuitenkin olla itselleni puoliääneen puhuminen. Siitä aika moni hämmentyy: puhutko minulle vai ... kenelle? Väittäisin, että ominaisuus on peritty, enkä siksi edes yritä kitkeä sitä pois. Sitä paitsi puhuminen samalla kun tekee jotain ei edes hidastuta arjen tai työn pyörittämistä. 

 

Kuva: mjpeacecorps

Kasveille en ole koskaan puhunut. Ehkä kuitenkin kaipaan yksinpuhellessanikin kohteen, joka edes potentiaalisesti voisi vastata pohdintoihini; vähintään vastaaja voin olla silloin minä itse. Olen kuitenkin kuullut, ettei kasveillekaan puhumista pidetä kai mitenkään erityisen omituisena. Ehkä käsitys itsestäni jossain määrin kummallisena tyyppinä ei muutenkaan laisinkaan pidä paikkaansa. Ehkä jopa haluaisin olla oudompi kuin olenkaan, mutta en rationaalisuudessani onnistu siinä. 

Mielestäni oudot ovat kiinnostavia, mikä selittää outouden kaipuuni. Ei lainkaan outo selitys, eihän? Rationaalinen ja tuiki tavallinen pikemminkin.

Televisiokuumeilua

Pienen vitsin heitän tuossa sivubannerissa: tarkasteluni kohteeksi muka on valikoitunut tässä arjen ympärille kiertyneessä blogissa jotkut tv-sarjatkin. "Mitä mää muka tv:stä katon", kun emme edes sellaista omista? No, tietysti katson jotakin, koska meille kuitenkin on hankittu TV-kaista ja DVD:itä suorastaan – täytyy myöntää – keräilen. En siis tohdi vielä muuttaa kuvausta itsestäni. 

Rakastan tv-sarjoja, ja kun se oikea sarja kolahtaa, uppoudun helposti sen vietäväksi: näen viikottain unta sen tapahtumista, palautan päivittäin mieleeni kohtauksia menneistä jaksoista, mietiskelen yhä uudelleen ja uudelleen juonenkäänteitä, puhun ystävilleni sarjan hahmoista kuin tuntemistani henkilöistä ikään. Siksipä en voi myöskään olla unelmoimatta siitä, että joskus minulla olisi enemmän aikaa ja inspiraatiota kirjoittaa rakastamistani sarjoista myös tarkkanäköisiä ja oivaltavia havaintoja. Tai edes tyylilleni uskollisesti vuodatusta ja tunteita sisältäviä katselukokemuksia. Mutta koska tällä erää katson säännöllisesti tasan yhtä tosi-tv-sarjaa, en ole toistaiseksi pystynyt täällä edes tunteenpurkauksiin.

Muodin huipulle ei ole saanut minua huokailemaan muodin perään, ennustamaan kirjallisesti yhä kovenevan pudotuskilpailun sijoittujia, hurmaantumaan juontajan vaatteista tai  ihastumaan kilpailijoiden persooniin. Lähes kaikki tämä tapahtui minulle sarjan edellisellä tuotantokaudella. Nyt olen jäänyt vain tapani orjaksi, avaamaan TV-kaistan aina tiistaisin klo 21.15, kun ohjelma varmasti on tallentunut palveluun. 

Ja samalla olen sortunut tekemään ties mitä: päällystämään kirjaston kirjoja (olen toinen koulumme kirjastonhoitajista), lukemaan Hesaria, lakkaamaan kynsiä. Tuntuu, että aika on liian kallista hukattavaksi yhdelle suhteellisen höttöiselle tv-ohjelmalle. Mikäpäs siinä, jos se tuntuu hyvältä, mutta hyvältä on usein tuntunut vain kyykähtää sänkyyn vällyjen väliin, uppoutua hömppäään, draamaan, huumoriin, analyysiin ja unohtaa suorittaminen. Nyt en näköjään pysty edes siihen. Satunnaiset terapiasessiot eli Terapiassa-dvd:n katseluhetket eivät mielestäni korvaa tätä puutetta.

TV:tä kaipaan muutamasta syystä, vaikka mielestäni huoneen keskipisteenä kaiket illat huutava töllö ei olekaan mistään kotoisin. Etupäässä kaipaan säännöllistä katselurutiinia: ohjelma tulee kun se tulee, ja silloin on pysäytettävä kaikki ja uhrattava aikansa sille. Voihan siinä ohessa toki lakata niitä kynsiäänkin, mutta jos sitten missaa dramaattiset vuorosanat tai unelmallisen hörhövaatteen, saa syyttää vain itseään. TV:ssä ei kelata taaksepäin. Nykyisten vaihtoehtovälittäjien, kuten TV-kaistan tai Yle-areenan, palvelualttius: mainoksettomuus, taukotoiminnollisuus, ajasta riippumattomuus on tehnyt niistä niin helppoja, että helposti tulee katsottua ohjelmat pirstaleisesti, jos ollenkaan. 

Kaipaan televisiota myös siksi, että se oli yksinkertainen: yhdestä nappulasta päälle ja samasta pois. Ei resoluutio-ongelmia, yhteensopivuushaittoja, säätämistä, lataamista, ainaista kiukuttelua toimimattomuuden kanssa. Ei samanaikaista netissä surffailua, sähköpostiohjelman ääntelyä, pompahtelevia pikaviestejä. Rauha ja hiljaisuus, kun pelkkä televisio suoltaa propagandaa. Sellaistahan se oli kultaisella 80-luvulla. 

Mutta paluuta tähän idylliin ei onneksi liene, vaikka olemme kyllä Veikon kanssa puhuneet ihan oikean television tarpeellisuudesta useaan otteeseen. Itse ehkä vähän pelkään, kuinka paljon se sitten ryöstäisi aikaani – ja veisi pienissä neliöissä tilaa. Pelkään sen yöuniin asti hiipivää vaikutusta. Vai onko aivoissani enää sijaa tv-sarjojen yöllisille visiiteille? Ehkä niiden vaikutus kuului opiskeluaikojen yksinäisiin hetkiin, sosiaalisuuden puutteen korvaajaksi. Ehkä en enää ehtisi kertoa tutuilleni fiktionaalisten henkilöiden elämänkäänteistä, koska kerrottavaa riittää muutenkin ja aikaa kertomiselle on yleensä vain liian vähän. 

Ehkä uuden television aika on käsillämme, koska huomaan kaipaavani pelkästään uutisten turvallisen kuuluisia lukijoita ja mainosten riehakasta melskettä. Muistelen kaiholla sarjojen tunnusmelodioita, hymyilen miettiessäni, kuinka mukavaa olisi välillä katsoa Lyylin kanssa laadukkaita luonto-ohjelmia. Olen siis kypsynyt vastaanottamaan uudelleen vanhan ajan airueen, sen tuikitavallisimman kotikojeen: tv-vastaanottimen. 

Ja sen muuten pitää olla tarpeeksi iso!

Tavallinen viikonloppuaamu

Tänään lauantaina heräsimme kahdeksalta kellonsoittoon: kymmenen tuntia on mielestäni maksimi, jonka voi yöllä nukkua. Tosin taisin herätä jo reilusti ennen kellon soittoa, ja sen alkaessa häiriköidä siirsin herätysajan yhdeksään. Kun viiden minuutin lekottelun jälkeen tuntui kuitenkin virkeältä, hipsin ylös, ja koska Lyyli ja Veikkokin havahtuivat, aloin vaihtaa lakanoita. – Siis melko tyypillinen viikonloppuaamun aloitus, mitä nyt ennemminkin rupean pyykki- tai tiskisouviin tai usein vain pelkkää aamupalaa tekemään.

Suurin laiskuuteni viikonloppuisin on se, etten millään jaksaisi lähteä Lyylin kanssa ylös. Lauantaisin minulla kun on viikon paras tanssitunti, joka viime aikoina on jäänyt myös ainoaksi. Jos jotain huonoa Kallio–Sörnäinen-akselissa löydän, on se vehreyden ja kunnon takapihojen puute. Olisi ihanaa, jos lapsen voisi laittaa leikkimään omalle pihalle, mutta eipä se taida oikein missään täällä kaupunkialueella olla mahdollista tai turvallistakaan. Lapsen pitäisi tietysti olla myös vähän vanhempi. ;)

Aamupäivä kuluu myös lehtiä lukiessa, ehkä nettiä selaillessa. Yleensä pyrin aamuisin välttämään viihdettä ja keskittymään asiaan, mutta se välillä vähän lipsuu. Iltapäivällä aikaa kuluu puuhasteluun, ja illalla yleensä on joku pieni suunniteltu meno, jos päivä on kulunut sisällä. (Myös ulosmenoon valmistautuminen on kohdallani todellinen parin tunnin projekti.) Jos taas on ollut päivällä menoa, ilta on väistämättä pakko viettää kotona; vanhentumisen huomaa siitä, ettei enää jaksa eikä halua koko päivää viilettää. 

Ja vaikka kotityöt painavat tässä menemisten ja kotoilun vaa'assa vain jonkun verran, joskus tuntuu aivan mahtavalta, kun on todellakin aikaa silittämiseen tai vaikka kaappien järjestelyyn. Nautin todellakin siitä, että näen työni tulokset konkreettisesti ja tiedän, että vähään aikaan ei tarvitse kyseisiä hommia enää tehdä!

Tänä iltana tiedossa on teatterireissu työporukan kanssa. Suunnitelmissani on vain käväistä katsomassa Vadelmavenepakolainen, sillä ensi viikollakin on sen verran paljon menoa, että täytyy muistaa myös levätä varastoon. Lisäksi olen päättänyt vakaasti, että on pakko ruveta nukkumaan taas vaihteeksi enemmän. Yritän siis pitää rytmiä yllä myös viikonloppuisin, ainakin toisinaan. Hulluutta?

Seuraavaksi lähden pyykkejä pesutuvasta noutamaan. Liikun maailman tyylikkäimmässä asussa, yöpuvun t-paidassa, joka on kuorrutettu järkyttävillä sinisillä collegehousuilla ja kulahtaneella hupparilla. Neitiä yritän aina "matkalle" mukaan, mutta hän heittelee tuossa palloa seinään, eikä suostu vielä riisumaan yöpukuaan. Pieni kotikissan pentu: "Minä en halua lähteä ulos."