Viikon hymyt ja naurut

Joulukaktus on ruvennut kukkimispuuhiin. Taitaa olla joulu tulossa. Sitä enteilee myös se, että kaikenlaista kivaa (ja punaista) täynnä olevat joulukataloogit tippuvat postiluukuista. Aika ihanaa, eikös?

Muitakin hymyilyttäviä juttuja kuin jouluvalmisteluja on ollut ilmassa. Olen nauttinut tänään tanssiteatterista ja viikolla "hiukan" shoppailuista. (Pikkujoulut ensi viikolla, dadaa, päätin hemmotella itseäni kunnon asusteilla, kun kerran veronpalautustakin on luvassa ja kun päädyin siihen, etten lähde joululomareissulle.) Kavereidenkin kanssa on ehditty istua iltaa, jopa pubissa käydä. Wau.

Kuva: incurable_hippie

Lisäksi viikolla ovat ilostuttaneet pikkuiset jutut, kuten erään oppilaan asukokonaisuus eilisenä nurinkurinpäivänä koulussa: hanskat jaloissa, farkut takapuoli edessä, etupuoli takana (kuulemma vähän hankalat, ihme!) ja päässä pipo, johon oli paperiliittimillä kiinnitetty sukat, jotka olivat vielä kaiken kukkuraksi nurinpäin. 

Jossain vaiheessa ruokataukoamme tulin sitten todenneeksi, että ehkä olisi pitänyt pyytää ottamaan pipo ruokailun ajaksi pois, vaikka nurinkurinpäivänä saikin tapahtua hiukan poikkeuksellisia juttuja (enkä halunnut tärvellä oppilaan aitoa ihastusta omaan asuunsa). Satuin nimittäin kysäisemään, että kai sukat ovat puhtaat. No, eivät tietenkään olleet, asu oli keksitty vasta koulupäivän aikana! Spontaani naurunpyrskähdys siinä kyllä opelta pääsi.

Kuva: Skip the Budgie

Toinen ikuista huvitusta, joskin myös ärtymystä herättävä "olento" on Veikon robotti-imuri. Hemmetin omapäinen otus, sanoisin. Meinaa ryömiä jalkojani imuroimaan, kun seison samassa huoneessa aluksi hyvän matkan päässä, myös hiukan sivuittain koneen imurointisuuntaan nähden. Mikä ihme viehätys sillä on kulkea juuri siitä, missä seison? Sihvelistä laite vallan innostuu, kun sieltä löytyy runsaamman puoleisesti hiekkaa ja sitä se hinkkaa siinä sitten eestaas pääsemättä kuitenkaan perille hiekkojen luo, sihveli kun on loppupäästään liian kapea. Huvittavaa seurattavaa! 

Usein laite tottavie vain ärsyttää: muutaman minuutin välein toistuva pysähtyminen ja tokaisu: Error 2: Open up the brushcase and clean the brushes saa minut mutisemaan jotain tavallisen imurin erinomaisuudesta, sillä robotin harjasäiliöstä ei tälläkään kertaa löydy mitään puhdistettavaa.

Viikon hymyt ovat johtuneet kai myös siitä, että on ollut hyvä fiilis painaa töitä, suunnitella joulua ja haaveilla kahden viikon päästä vapautuvasta asunnosta, kenties tulevasta kodistani. Myös vuoden ensimmäinen joululahja on ostettu, mikä hymyilyttää, koska löysin mielestäni niin ihanan pienen jutun. Samalla päätin tämän vuoden joululahjateemaksi pientä, mutta kaunista. Varmaan siis hauskoja sisustus- ja museokauppajuttuja tiedossa. :)

Sekin hymyilyttää, että sain päivällä kuulla pääseväni kesällä häihin! Jee! Pitkästä aikaa, moneen vuoteen, on rinnassani aitoa riemua toisten puolesta.

Kuva: Randy Son of Robert

Jag har blivit lycklig på något udda sätt. 

Kanske väntar jag alltför mycket på småjulfest, som vi har på fredag, och det gör mig lite pirrig i magen - och sugen på att se bättre ut än jag gör. Därför har jag också shoppat lite nya prylar, en dyr väska och ett par klackskor. Jo, jag vet, det borde jag inte ha gjort, men jag kommer att få lite taxpengar tillbaka. Man ska köpa saker då man kan, snart kan det vara för sent...

Eller så väntar jag endast på att mitt liv skulle ta en annan väg, att jag skulle någon dag hitta nån, få flera barn etc. Lever jag i nutid eller i en helt annan värld, som är lite orealistisk men främst inte något som är här nu? Man borde väl hitta det goda från det som man redan har. Lyckan finns i vardagens små saker, människor som är omkring en, historier, som vi lever i. 

Mina lyckliga stunder i veckan har dock bestått av dessa små ting: att vara effektiv och glad på jobbet, att hitta den första julklappen, att dricka vin med vänner eller att få höra det roliga: det blir ett bröllop för nästa sommar! Jag blev verkligen glad, vilket jag inte har gjort för många år, när jag har fått höra samma typ av nyheter. 

Faktiskt har jag blivit lycklig - tillbaka till det normala kan man väl säga i mitt fall?

Hyvä ajatus on luopua

"Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Rohkenen olla eri mieltä. Mutta ehkä minun täytyy ensin lukea Anna Karenina.

Kuva: bre pettis

Tänään tajusin, että loppujen lopuksi olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, millainen perhe minulla on. Ehkä olemmekin onnellinen perhe, erosta huolimatta. Onnellisempia nyt kuin aikoihin. Tietenkin tulkitsen tilannetta vain omalta kannaltani, eikä tarkoitus ole edes kirjoitella tänne liikaa paljastavia perheasioita, mutta näin lyhyenä huomiona tämä nostettakoon esille.

Aloin tänään myös tajuta todeksi ajatusta siitä, että ihminen ei tosiaankaan tarvitse ympärilleen omaisuutta tullakseen onnelliseksi. Alan pikkuhiljaa nimittäin unohtaa, mitä omistan, mihin juuri lykkäsin ison tukun rahaa, kun se kaikki on poissa silmistäni. Oikeastaan haaveilen vain yhdestä asiasta: pääsisinpä eroon kaikesta turhasta. Haaveilen täyttäväni keväällä kirpputoripöydän kerta toisensa jälkeen hyläten kaiken epäolennaisen. Toki tajuan, etten pysty tai voikaan luopua kaikesta: jollakin on kahvit keitettävä, teet tarjottava, blogi kirjoitettava ja itseään sivistettävä. Puettava on. 

Siispä painotan sanaa turha: ne kirjat, joita ilman voin elää, ne vaatteet, joista en erityisemmin pidä, ne koriste-esineet, jotka keräävät vain pölyä kaapeissa, ne viihdepläjäykset, jotka on sen ainokaisen kertansa käyty läpi. 

Oikeastaan kuitenkin olennaisempaa kuin luopua itse materiasta on luopua omistamisen tärkeydestä ja ihanuudesta. Kun hyväksyy sen, että mikään esine tai vaate ei ole korvaamaton, kun lakkaa rakastamasta sitä itsenään, on päässyt jo pidemmälle kuin konkreettisesti siitä luopuessaan. Vaikeutena tässä on se, että pitää pystyä hylkäämään ajatuksissaan se kaikkein rakkainkin esine. 

Ehkä siis esineisiin ei pitäisi kiintyä laisinkaan, niitä pitäisi hankkia huomattavasti vähemmän ja harkiten, ja siten niiden kiertoa pitäisi pidentää. Mitä ajansäästöä! Kaiken säästyneen ajan voisi käyttää sitäpaitsi jonkun aivan yhtä epäsivistävän toiminnan parissa kuin esineiden ostamisen, hävittämisen, kierrättämisen ta puunaamisen merkeissä. Esimerkiksi voisi piirrellä hassuja kuvioita paperille, värittää löytämiään värityskirjan värittömiä sivuja, pelata kalapeliä ja toimia kiipeilyalustana pienelle apinalle. Eikö tämä olisi loppujen lopuksi huomattavasti olennaisempaa kuin tavaramaailman hallitsemisen ympärillä puuhastelu?

Kuva: Rosa Pomar

En tiedä, pystynkö luopumaan rakkaudestani materiaan, mutta ainakin tällä hetkellä minun on pakko. Varastossa makaaviani upouusia kodinkoneita, mattoja, tauluja tai astioita ei tarvitse tai voi nyt hoitaa. Hermolepoa. Ei ihme, että olen iltaisin kyennyt aikaisin nukkumaan, vailla sen suurempia murheita. Kummallista suorastaan, kun elämässä pyörii nyt niin isoja asioita. 

Koska kaikkia kuitenkin mietityttävät ne pienet asiat, paljastan nyt, kuinka vähällä määrällä sitä selviää jopa kuukausia: mukanani on ehkä noin neljä matkalaukullista vaatteita ja kirjoja, tärkeitä papereita sekä kenkiä ja laukkuja. En usko, että kukaan olisi huomannut, ellei tietäisi, että käytössäni ei ole koko vaatevarastoani. Pikkuhiljaa ajan kuluessa rupeaa tietysti lähinnä itse kyllästymään, mutta vielä, pian kolmen kuukauden evakkomatkan jälkeen, ei ole tullut sellaista hetkeä vastaan, jolloin olisin aivan ehdottomasti tarvinnut jotain tiettyä varastossa olevaa vaatekappaletta. (Tietenkin täällä Veikon luona on kaikki elämän perusedellykset ja jopa mukavuudet talon takaa: astioita, pesukone jne.)

Lähinnä ja usein olen kaivannut yhtä asiaa: kenkäharjaa, jollaisen aionkin ostaa Veikolle, kun sellainen mielestäni jokaiseen talouteen kuuluu. Toiseksi eniten olen kaivannut pientä muistikirjaani, johon kirjoitan ylös lukemani kirjat. (Ei niitä montaa ole tullut, mutta muistikirja on minulle hyvin tärkeä. Se ja vanha versio samasta ovat ehkä kaikkein tärkeimmät muistotavarani.) Kolmanneksi eniten olen kaivannut kaikkea hyvin epämääräistä sälää, vaihdellen viinilasista teippiin. Hyvin konkreettisia, melko anonyymeja perusasioita siis.

Kuva: pimpampum

Kaikki tämä tavaroihin keskittyvä luopuminen on tietenkin sukua myös muunlaiselle luopumiselle: kun luovuttaa ajatuksen perheideaalista, sellaisesta mallista, johon suurin osa meistä on kasvanut, saa tilalle ehkä paljon onnellisemman kokonaisuuden: perheen, joka ei ehkä ole perhe sanan perinteisessä merkityksessä, mutta joka on sellainen onnellinen yksikkö, jota ydinperhemalli ei esimerkkitapauksessa sallinut. 

En minä usko, että jatkan elämääni ns. yksin (joskaan paluuta vanhaan ei ole), mutta en myöskään usko, että tämä meidän perhemallimme tulee tulee täysin kuopattua. Luopuminen on mahdollistanut jonkin aivan uuden syntymisen: jokainen onnellinen perhe muovaa omanlaisensa kiintopisteet onnellisuudelle. 

Kirjoituspuuhia ja muuta sekalaista perjantaisäpinää

Lyyli opettelee kirjoittamaan. Siis mallista. Yleensä kirjoittelemme hänelle nimiä, joita hän saa yrittää myös lukea. Kirjaimet tyttö tunnistaa lähes kaikki. 

Äsken kirjoitin hänelle nimiä, ensin naisten, sitten tasapuolisuuden vuoksi myös miesten nimiä. Kirjoitin Pekka – muistaakseni olin kertonut (kähissyt huonolla äänelläni), että se on miehen nimi, mutta kun piirustuksessa nimen vieressä oli naisen kuva, Lyyli ehdotti, että kyllä tämän naisen nimi voisi olla Pekka. – Jotenkin hauskaa, kun nimet eivät vielä tytölle tuttuja nimiä lukuunottamatta ole hänen maailmassaan sukupuolittuneita. 

Nimien sukupuolisuudesta tulee mieleen myös eräs kuudennen luokan ryhmäni, jonka muutama oppilas väitti kirjailijoista esitelmiä tehdessään, että Tuulikki on myös miehen nimi. Tove Janssonin puolisoksi kun ilmoitettiin Tuulikki Pietilä. :) Piti sitten selittää vähän tarkemmin asioiden laitaa, kun arvelin, ettei heidän käsitemaailmansa kuulu termi rekisteröity parisuhde. (Juu, ei pelkoa, en selittänyt näin vaikeilla sanoilla, vaan ihan tavallisesti.)

Nyt Lyyli jäljennyskirjoittaa kahta sanaa: lopullisen jälkeen, jotka hän väen vängällä halusi minun kirjoittavan paperille. En tiedä niiden merkitystä tai ymmärrä syytä. Mutta tottelin käskyä. ;)

Tällaista perjantaita meillä. Ääneni siis on edelleen käheä, siksikin haaveilen pääseväni jälleen ottamaan tunnin lukupyrähdyksen parvella, kuten eilen tein. Kommunikointi puhuen ei yllättäen houkuttele, vaikka yleensä se voittaakin lukemisen mennen tullen. (Harmi, että lukemista helppaava punaviini pääsi loppumaan...) Kirja on onneksi nyt jo hiukan alkanut koukuttaa. Alut ovat kohdallani ilmeisesti aina vaikeita. Ainakin neljä kirjaa jäänyt tänä vuonna kesken!

Päivällä kävin ostamassa talvikengät, nappanahkaiset maiharintyyppiset ja sen perästä leffassa. Onneksi tein sen, sillä huomasin siellä, että neljä kesällä ostamaani sarjalippua olivat menossa tänään vanhoiksi! Hankin sitten meille sunnuntaille lastenleffaan aitiopaikat. :)

Itkua, kun äiti oli laittanut päivällislautaselle verilettujen sekaan myös ituja. Kuulemma olisi pitänyt laittaa erilleen. Lopputulos löytyy tästä. (Ja vatsa tuli tietenkin täyteen heti lettujen syömisen jälkeen.)

Lägenhetsnyheter (endast på svenska)

En kort uppdatering på mitt lägenhetssökande: jag har äntligen hittat en möjlig bostad för mitt hem! 

Den ligger precis bredvid Veikkos hem. Bostaden är helt och hållet renoverad; en gammal kontorsbyggnad är ombyggd till lägenheter. Man kunde väl tro att det inte finns något mögelväxt där någonstans. Kunde.

Kuva: Alesa Dam

Men nuförtiden litar jag inte fullständigt på något, så att i början av december, när ombyggnadsarbetet är gjort, flyttar jag in med endast madrass och kudde. Städar ordentligt, sover några nätter där, väntar en vecka eller så, och om det sen fortfarande känns bra, kan jag tänka mig att kalla lägenheten ett hem. Men om jag börjar må illa, och kan föreställa mig att det beror på någon sorts mögel därinne, då kan jag väl inte göra något annat än beställa mögelhundar att undersöka lägenheten och efter detta försöka upphäva kontraktet. Precis som förr. 

Om lägenheten visar sig att vara ren, vilket jag på något sätt förlitar mig på nu, blir jag förstås mycket lycklig, och då kan jag också ordna en liten julfest hos mig. 

Det vore ju det roligaste, att fira jul hemma.

Kuva: Stuck in Customs

Ääni lähti

Siksi kirjoitan. Tuntuu mukavalta päästä ilmaisemaan itseään sormien läpi. 

Voitteko kuvitella, harmittelin oikein, etten pääse töihin, vaikka onhan kotona olossa puolensa, kun ei ole muuta kuin ääni poissa, köhää ja nuhaa. Kuume siis loistaa poissaolollaan. Toisaalta päivässä on tylsistymisvaara: ei voi kuitenkaan harrastaa mitään liian rasittavaa, ettei kuormita flunssaista kroppaa. Mitään ylimääräistä rahanmenoa en myöskään haluaisi päivälleni, sillä huomasin taannoin sairauslomalla ollessani, että rahaa kului normaalia huomattavasti enemmän. Jotainhan oli päiviinsä keksittävä, ja niinpä istuin kahviloissa, tein pikkuostoksia ja ostin jonkin verran tyyriinpää ruokaa itseni hemmotteluun. 

Nyt ajattelin harrastaa lukemista, pitkästä aikaa. Työn alla on edelleen, keväästä asti ollut, Purppuranpunainen hibiskus, joka ei aluksi lainkaan kietonut minua tekstinsä syövereihin, mutta on alkanut pikkuhiljaa koukuttaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa tehdä myös kirja-arvostelun, silloin olisi enemmän motivaatiota tarttua kirjaan kunnolla. 

Työmatkoilla lueskelen usein ruotsinkielistä muumia: Trollkarlens hatt on mitä piristävintä aamupalaa. Kirja on kielellisesti runsas, rönsyilevä, opettavainen monipuolisen sanastonsa ansiosta ja, mikä parasta, samalla se virittää minut mukavasti ruotsin kielen taajuudelle. Lisäksi itse tarina on loistava, Hemulin hölmö, nörtähtävä olemus puhuttelee minua kenties eniten, mutta myös Nuuskamuikkusen siloittelematon tavallisuus on kirjassa oikeammin esillä kuin tv-sarjassa, jossa hahmosta on mielestäni tehty kuin pyhimys.

Muuten lukemiseni on syksyn aikana koostunut lähinnä vain Suomen kuvalehdestä, Hesarista ja lastenkirjoista. Parempi kai sekin kuin ei mitään.

Nyt siis "oikeisiin" lukupuuhiin tai pienille päikkäreille. Kovasti jo nukuttaa neljän valvotun tunnin jälkeen...

Min röst är borta, nästan helt. Kändes otroligt tråkigt att stanna hemma (hos Veikko), för att jag missar till och med två svenska lektioner, vilka jag tycker väldigt mycket om. 

Det har blivit lättare att använda svenska språket i tal, fastän mitt ordförråd är fortfarande dåligt. Jag kommer inte ens ihåg såna vanliga ord som åsna, racket eller läsa högt. Ofta har jag ett ofrånkomligt behov att kolla nästan alla svåra ord på lexikon, för att jag vill vara helt säker på deras släkt, böjning och användningsområde. Det tar mycket tid. Men på så sätt kan jag åtminstone föreställa mig att bli så småningom bättre och bättre på detta språk. 

Motivaattorit

Marraskuiset synkkinä vellovat päivät tappavat usein liikuntainnon. Ei kiinnosta valua takaisin harmauteen, kun sieltä jotenkin on päässyt raahautumaan sisätilojen lämpöön ja valoon. Etenkin kun jatkuva pikkuflunssa häiritsee elämää, on lähes mahdotonta olla iltaisin vetäytymättä vain viltin alle – tai todenmukaisemmin kuvattuna: tietokoneen kirkasvalohoidon piiriin kalapeliä näpyttelemään tai lukemaan helppoja ja lyhyitä tekstejä elämästä.

Ehkä on kuitenkin parasta vääntää itsensä itsekin elämään. Olen päättänyt nimittäin olla välittämättä pikkuköhästä tai vuotavasta nenästä ja turvonneista kaularauhasista. On jatkettava elämää, vaikka sen edellytykset olisivatkin entisestä heikentyneet. Niin kauan kuin pystyy. 

Kuva: dicktay2000

Niinpä motivoin itseni liikkeelle seuraavin keinoin: hankin kirpparilta muutaman "uuden" liikuntapaidan ja hauskat lököhousut, jotka sopivat erityisen hyvin reggaeton- ja afro-tunneille. Heitin vanhoja kulahtaneita tai muuten vain rumia urheilutamineita pois. Tutkiskelin HeiaHeia-tiliäni ja huomasin, kuinka liikuntamääräni olivat alkuvuodesta romahtaneet tyystin. Vääntääkseni veistä haavasta tutkiskelin myös kavereideni HeiaHeiaan merkkaamia liikuntoja. 

Vaa'alle en noussut, mutta kiristävät housunvyötäröt kertoivat saman uutisen: jotain täytyy todellakin tehdä. Ei kannata jäädä surkuttelemaan tilanteen kurjuutta, sille kun ei nyt juuri mitään voi. Niinpä härkää sarvista: tanssitunnille, siitä kun tykkään. Lenkkeilyt voi jättää kevätkeleille, jos silloin vaikka innostuisin taas kirmailuista. Nyt kiinnostavat ennemmin haastavat koreografiat ja iskevä musiikki. 

Kuva: twenty_questions

Hello Kitty -suojelusenkeli

Lyylin kylpyhetki ja tyttönen kysyy: – Minä haluan minun Hello Kitty -suojelusenkelin mukaan, sopiiko äiti? – Kyllähän se sopii, en huomannutkaan, että pieni Hello Kittysi on suojelusenkeli...

Uskonnollinen mainstream-lastenlelu, outo yhdistelmä. Vai onko? Ehkä suojelusenkelillä ei ole tässä yhteydessä sen isompaa uskonnollista merkitystä; ehkä kyse on vain söpöstä siivekkäästä hahmosta, yhdestä teemasta sarjassaan. Kaipa niitä löytyy muitakin, kuten Hello Kitty -prinsessa tai Hello Kitty -balettitanssija. Siis otaksun. Tämä Lyylin versio on nimittäin pienin pieni erään Hello Kitty -purkin kansiosion koristekisu.

Kuva: erica.tricroche

Hello Kittyn on väitetty olevan maailman tunnetuin kissa. Kenties näin onkin, mutta onko koko hahmo kissa laisinkaan? Siltähän puuttuu niin häntä kuin kuonokin, neljän tassun sijaan Hello Kitty kulkee kahdella jalalla ja käyttää ihmisen vaatteita. Muistan, kuinka vaatealalla työskentelevä tuttuni kommentoikin joskus suunniteltuaan kyseiselle firmalle vaatteita, että Hello Kitty ei muuten sitten ole kissa. Sitä en muista, mikä se oikeastaan kirjojen ja kansien mukaan oli. Tyttö, ihminen, jonkinlainen lolita? Kaikkea näistä tai vain piirteitä kaikista? Ehkä hahmo on kaikessa määrittelemättömyydessään tai monimäärityksellisyydessään sopiva myös enkelin esittäjäksi.

Mielenkiintoista on paitsi uskonnollisuuden yhdistyminen kaupallisuuteen myös se, kuinka uskonnollisuus tällaisessa yhteydessä jotenkin tuntuu latistuvan, sekularisoituvan. Nykyajan kaupallinen enkeli on varmasti vähintään sitä, mitä se on kiiltokuvissa ollut jo vuosikymmeniä: siloteltu, kaunis, viaton, lempeä naispuolinen hahmo. Kaikki tämä on hyvin kaukana siitä enkelhahmosta, millainen Raamatussa alun perin esitellään: nuori miespuolinen ja siivetön henkilö, sanansaattaja. 

Kuitenkin monet lapset tuntuvat tarvitsevan suojelusenkelinsä, olivatpa ne sitten kissoja tai kiharahiuksisia naishahmoja synkässä pimeässä korvessa. Ja koska Hello Kitty on meidänkin taloudessamme yksi niistä suosituimmista trendileluista, ajakoon pieni enkelisiipinen Hello Kitty suojelusenkelihahmon virkaa. 

Tosin minulla ei ole aavistustakaan, millaisia konnotaatioita tyttö enkeliin liittää. Täytyykin kysyä huomenna, heti suojeluksessa nukutun yön jälkeen.

Kuva: RedHerring1up