Toverini Rekki

Teetin rekin runsaahkolle vaatevarastolleni jo hyvissä ajoin ennen muuttoa. Totesin nimittäin heti asunnon ensi kertaa nähtyäni, että kolme pientä kaappia ei tule riittämään tavaroilleni, vaatteista puhumattakaan. Ja oikeassahan olin. 

Aika hyvin olen saanut minimoitua ylimääräiset kamani; voisin todeta, että mitään käyttökelvottomia härpäkkeitä, rakkaita muistoesineitä tai kentieskivoja tavaroita minulta ei yksinkertaisesti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta löydy. Olen toki säästänyt nuoruuden päiväkirjat sekä kirjeenvaihdon, joitakin koriste-esineitä sekä rakkaimmat kirjani, levyni, dvd:ni ja valokuvat. Mutta kaikki muu on sellaista, mitä tarvitsen jatkuvasti, myös vaatekokoelmani on kauttaaltaan käytössä. Jos en käytä vaatetta noin kahteen vuoteen, se joutuu ja joutaa pois. Kaksi vuotta on mielestäni vuotta parempi raja, sillä jotkut vanhat, esim. 60-lukulaiset vaatteet ovat kuitenkin hyvin spesiaalikäyttöisiä.

Rekillä lepää tällä hetkellä noin puolet vaatteistani; t-paidat, alusvaatteet, housut, kesävaatteet, urheilutamineet, takit sekä neulepuserot mahtuivat hyllykaappiin. Toisessa makuuhuoneen kaapissa ovat talvivermeet, koska en ole vielä ottanut ullakkokomeroa täyteen käyttöönsä – siellä lojuvat nyt muuttolaatikot ja ylimääräiset huonekalut, joista on toki tarkoitus päästä piakkoin eroon.

Laskin, että henkareita löytyy taloudestamme noin 100. Onko se paljon vai vähän? Muistelen ihmisiä, jotka ovat typistäneet omaisuutensa sataan tavaraan. Minulla on pelkkiä vaatekappaleita niin paljon. Mutta enpä tiedä, onnistuuko kukaan todellisuudessa saavuttamaan sadan maagista rajaa, sillä kuulemma kirjat sai laskea yhdeksi esineeksi. Miksei siis vaatteita myös? Entä keittiötavarat? Jos nekin olisivat yksi, ja vain turhuudet laskettaisiin yksilöiksi? 

Olen tyytyväinen rekkiin, vaikka se onkin aika massiivinen ja vie siten paljon tilaa. Plussaa siinä on kuitenkin siirrettävyys ja nopea vaatteiden saavutettavuus. Miinusta pölyyntyminen ja pölyttäminen: vaatteiden pinnalta löytyy reilu pölykerros ja lattialta kunnon pölyhaituvia lähes jatkuvasti. Siivousvälini onkin tihentynyt niin, että imuroin tai moppaan kahdesti viikossa. Pienen kämpän tosin siivoaa todella nopeasti, joten ajassa käytän siivoamiseen varmasti vain yhtä paljon tai jopa vähemmän aikaa kuin ennen.

Rekkikin jää siis plussan puolelle, etenkin kun vaihtoehtoja ei oikein ollut. Lisää kaappeja en halunnut hankkia, sillä miten olisi käynyt 60-luvun muotokielelle silloin? Täällähän on alkuperäiset kaapit, kunnostettuina tosin. Rakastan niiden ovenripoja, vaikka keljuilevat jo vähän. Jos jotain tekisin toisin, teettäisin hattuhyllyllisen rekin. Sinnehän saisi vaikka mitä lisää, ja rekki voisi olla lyhyempi. Toisaalta tällainen ilmavuus on raikkautta. Kämppäni on muutenkin sen verran matala, että liian ylös ahtaaminen ei ehkä ole hyväksi.

Näin muutamia sanoja uskollisesta toveristani rekistä, joka kyllä täyttää toiveeni, mutta seuraavassa asunnossani toivottavasti en rekkiä löydä kuin korkeintaan vaatehuoneesta! Ei vaatekaappia turhaan ole keksitty.

Uusi teksti, vanhat kuvat

Niinhän se on, etten ole saanut kameran akkuja ladattua, enkä ilmeisesti omianikaan. Bloggerissa käyminenkin siis vähän ahdistaa, kun tietää, että jouhevaa tekstiä ei ole syntynyt kunnolla aikoihin. Blogialustan oranssi nappula nimeltään "uusi teksti" pelottaa: mitä jos en enää keksikään kirjoitettavaa? Iltaisin tietokoneella istuessani pää on useimmiten tyhjä, ja huomaan päivisinkin olevani todella väsynyt myös fyysisesti. 

Mutta puuhattu kyllä on, ehkä siinä on osaselitys väsymykseen. Kahdesti päivässä leikkipuistotouhut, kiertäen kantakaupungin eri puistoja. Lyyli on alkanut kiipeillä enemmän, ja koska yritän kannustaa sisäkissasieluista lastani liikkumaan, katsastamme erilaisia kiipeilytelineitä. Hyviä settejä Lappsetiltä kyllä löytyy, täytyy myöntää. Kunhan saan kameran toimimaan, aion totisesti tehdä kantakaupungin leikkipuistovertailun. Helsingin lastenpuistot tuntuvat nimittäin toisiinsa verrattuina kovin erilaisilta, vaikka samaa liikuntapaikkasarjaa ovatkin etupäässä harrastaneet.

Tänään osallistuimme Helsinki-päivään yhdeksän tunnin edestä. Aamulla kaffit kaupungintalolla, aamupäivällä lastenmusaa ja nukketeatteria, iltapäivällä Pihlajanmäki-kierros ja loppuaika hengailua. Voin todeta, että ulkoilma teki tehtävänsä: nukahtaisin minuutissa, jos oikaisisin sohvalle. Onneksi en ole ehtinyt. ;) Lyyli kylpee nyt, huomenna heräämme jo anivarhain pakoon remontin jatko-osaa, ja pian onkin aika valmistautua viikonlopun Viron-matkalle, häihin. Tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta pukeutua parhaimpiinsa, mutta odotan kyllä täysin avoimin sieluin, mitä näissä häissä tapahtuu, millaisin tuntein juhlin rakkautta. Viimeisten vuosien ajan se on ollut kovin vaikeaa, mutta en usko, että enää tuntoni olisivat pettyneen haikeat. Nyt on aika ilon, tiedän sen.

Ja nyt on aika lopettaa, ilta jo on. Hyvää yötä, kuullaan toivottavasti pian, tosin en lupaa mitään, koska olen liikekannalla vielä alkuviikonkin, ja sitäpaitsi paksu ja hyvä romaani on pahasti kesken, vaikka maanantaina jo on siitä keskusteluilta. 

Ohessa syömiskuvia uudesta kodistamme. Lyyli syö, äiti kuvaa. Valkotasapainot ja valoitukset ihan miten sattuu. 

Tanskalaista, ja tak

Olen ihastunut tanskalaiseen designiin: maasta löytyy nimittäin suhteellisen edullista ja varsin käytännöllistä suunnittelua etenkin tällaiselle sirouden ja simppeliyden rakastajalle. 

Hayn Woody: tämän haluaisin vanhan kirjahyllyni päivitykseksi! Kuva Länna Möbleriltä

Ensimmäisenä tanskalaisena monelle tulevat mieleen Hayn huonekalut, 50-lukulaiset pöydät ja pinnatuolit, mikseivät myös hauskat henkarit ja matot. Blogimaailmassa kun matkataan, niin pitää tietysti mainostaa muistavansa, että ainakin Pupulandian Jenni on hankkinut Hayn Pinocchio-maton ja Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva Hayn Hee-tuolit. Itse olisin varmaan kallistunut ostamaan alla kuvatun DLM-pikkupöydän, joita taas näkee sisustuslehdissä harva se kuukausi, jos tilaa olisi jäänyt edes sen verran. Nyt tyydyn vain toteamaan, että selvisin Haytta, vaikka aikani tuotemerkin pöytäryhmiäkin selailin.

Hayn DLM-sivupöytä ei mahtunut. Kuva Länna Möbleriltä

Mutta hankin sitten lohdutukseksi toista tanskalaista: Suomessa kenties vähemmän tunnettu Nomess Copenhagen valmistaa pienhuonekaluja, kuten naulakkoja, seinähyllyjä, henkareita ja säilytysjärjestelmiä, nimensä mukaisesti estämään epäjärjestystä. Vinoon ensin mennyt (nyt se on suoristettu!) keittiön hyllynaulakkoni on Nomessin, samoin hankin meikeille Palaset-muovisarjan tyyppisen säilytysboksin, enkä ole katunut päivääkään kummankaan ostamista, vaikka hinnat olivat melko suolaisia. Pienessä asunnossa ei vain voi olla järjestäytymättä, ja alati hukassa olevat kynät, kännykkä tai vaikkapa nenäliinat on juuri sopivinta sijoittaa pienelle keskeisellä paikalla olevalle hyllylle.  

Kolmantena tanskalaisena esittelen Normann Copenhagenin, jonka valaisimet taitavat olla Suomessa kohtalaisen suosittuja. Minullakin on se yksi yleisimmistä, kuvassa alla roikkuva Norm 03, jonka Angu-siskoni kokosi meille Lintulahteen. Sittemmin lamppu koki kovia kahdessa muutossa purkautumalla osin osiin, ja tämän neljännen lampun muuton hoidin kantamalla sen omin kätösin perille.

Normann Copenhagenin Norm 03, älä jätä tätä muuttomiesten käsiin! Kuva Room21:ltä

Kovin ovat siis tanskalaiset muiden pohjoismaalaisten tavoin tehokkaita keksimään kivoja sisustustuotteita ja samaa voi sanoa niiden kaupittelijoista: esimerkiksi ruotsalaisesta Room21:stä löytyy tuote jos toinenkin postikuluitta kannettavaksi koti-Siwaasi. Suosittelen palvelua, sillä se oli todella nopeaa hyvän valikoiman lisäksi. Miinuksena melkoinen ruotsivoittoisuus esimerkiksi lähetyslistoissa, vaikka eipä se meikäläistä suinkaan haitannut, myhäilin vain muistojani ruotsalaisesta suvereniteetistä. Tokihan kaikkialla ruotsia osataan!

Nyt ihailen melkoisen valkeaa, raikasta kotiani. Täällä kelpaa elellä, etenkin kun näkymät ikkunoista ovat niin vehreät ja avarat. Parhautta on ajatella, että ehkä täällä vuosia asutaan, sellaisen sisustuksen keskellä, josta en vielä muutamia vuosia sitten osannut unelmoidakaan. Paljon on halpaa, kierrätettyä käytössä, mutta paljon myös aivan uutta ja todella käytännöllistä sekä kaunista.

Mutta ihan vielä en voi enkä pysty vaipumaan asuntotyytyväisyyden alhoon: ensi viikolla Helmessäni suoritetaan vielä allaskaapin putkivientien desinfiointi sekä kittaus, sillä ei liene kenellekään yllätys, että edelleen oireilen, emmekä tyhmyyksissämme homekoirayrittäjän kanssa tutkituttaneet koiralla kaapin sisusta. Haju kaapissa on hyökkäävä, mutta putket eivät näytä vuotaneen, joten luulen, että selviämme melko helpolla pintadesinfioinnilla, vaikka astmalääkkeitten voimalla tässä nyt elelläänkin.

Kunpa asuntojen remontoiminen olisi yhtä selkeälinjaista kuin design. Eipä voi näistä putkivienneistä nimittäin samana päivänä puhua kuin käytännöllisestä muotoilusta. Vanhan putken sisään tunge uusi, kosteuden sekaan, älä kittaa, jätä sinne ne betonin murskeet. Huoh. 

Tanskalaiset apuun?

Normann Copenhagenin Stone-ripustinkoukut. Kivenkovaa muotoilua seuraavaan asuntooni? (Nyt on seinät ja mitta täynnä.) Kuva Room21:ltä

Raukeus

Harmillista, etten voi ikuistaa valoista kesäkuun ei-mitään-päivää keskellä lounaan jälkeistä raukeutta, sillä kamerani kaikki akut ovat tyhjiä – akunlataaja kyllä on olemassa, mutta koska se on ostettu Jenkeistä, tähän hätään puuttuu teknisestä valikoimastani siis adapteri. Näin yksinkertaista se on.

En voinut täten eilenkään tallentaa kuviksi elämäni ensimmäistä voileipäkakkua. Siitä tuli kaunis ja maukas. Kiitos Pullahiiri! Palaan palstasi pariin toistekin, kunhan saan ostettua sähkövatkaimen, sillä eilen käytössä ollut on lainaa vain.

Niinhän siinä voi käydä, kun keskittyy sisustamiseen, että jotain muuta oleellista hankittavaa jää myöhempiin aikoihin. Nyt olen nimittäin päättänyt pärjätä shoppailematta, vaikka tarpeitakin olisi. Kyllä sitä kermaa käsinkin vatkaa, eikö? (Valokuvia tosin ei taida ilman akkua syntyä.)

Kuva: seyed mostafa zamani

En ole tekniikan ihmelapsi missään mielessä. Kaiken lisäksi vihaan teknisten vempainten rumuutta. Niinpä kamerakin, tuo oivallinen väline, on piilossa isossa kukkaruukussa (talletan tämän piilotusihmeen kuviksi joskus; tosin miten ottaa ainoasta kamerastaan kuvia?). Televisiota en omista, tietokoneenkin sujautan sängyn alle, kun en sitä tarvitse. 

Vedenkeittimestä luovuin, samoin leivänpaahtimesta. Vähän ikävä niitä kyllä on. Mutta mikrotta en selviä enkä pesukoneetta, enää. Puhumattakaan tietokoneesta. Tietotekniikkaa ilman kyllä lukisin enemmän – tai tekisin ristikoita. Puuha, joka minun kai alun alkaen piti tänään kameralla tallentaa. Niin kivaa se vaihteeksi on, niin kesäistä.

Valoa, iloa ja onnea kesääsi, kuka ikinä oletkaan. Minä odotan tältä kesältä nyt paljon, ehkä liikaakin, vaikka sen alku on ollut hieman raskasmielinen, yksinäinen. Totuttelemista yksinoloon, sitäkin kesäni tulee olemaan. 

Mutta pian ristikon jälkeen lähden puistotansseihin hengailemaan! Yhtään ei huvittaisi, mutta ei kai kannata väsymyksestä huolimatta jäädä kotiin onneansa odottamaan.

Koppa-koppa-koppakuoriainen vai siideripissis?

Ei voi olla todellista: kuuntelen putkeen Jukka Pojan kesähileisiä biisejä, kuten Siideripissistä. Äh, tämä loppuva kevät (kesä alkaa huomenna loman kanssa yhdessä!) on tainnut tosiaan sekoittaa pääni!

Tänään ostin erosormuksen. Olin miettinyt sellaisen hankkimista jo kauan; välillä unohdin koko asian ja lopulta päädyin siihen, etten osta mitään vielä, koska luottokorttini ovat kärsineet ihan tarpeeksi muutosta ja siihen liittyneestä sisustuspakosta. Mutta lopulta sorruin kuitenkin, kun löysin sopivan – ja kun huomasin, että erosta on henkisesti niin kauan, että olen jo unohtanut, millaista on elää parisuhteessa. Sormus olkoon myös eräänlainen syntymäpäivälahja itselleni, koska todennäköisesti jäisin maanantaina muuten kokonaan lahjattomaksi tai lahjomattomaksi. ;)

En muista mitään tällä hetkellä kunnolla, ja se kyllä puhdistaakin, vaikka ajelehdin välillä epämääräisessä muistikatkoksien ja mössöyden välimaastossa. Muistan kuitenkin selkein väläyksin eron syyn, mikä pysäyttikin minut sormusostoksille – syytä ei varmaan voi koskaan unohtaa. Jotenkin tuntuu silti siltä, että olisin ikuisuuden asunut uudessa asunnossani, ikuisuuden elänyt elämääni yksin. Tietyt päivät, tunnetilat, hetken hajut entisestä saavat palaamaan ajatuksissa menneeseen parisuhteeseen; totean tasaisin väliajoin, että tasan kaksi kesää sitten itkin valtavia määriä, koska tajusin, kuinka onneton todella olin ja kuinka mahdotonta meidän olisi ollut jatkaa. Mutta en ilmeisesti enää muista tappeluita huonosti tiskatuista tiskeistä, lattialla pyörivistä vaatteista, siivoamisen ainaisuudesta, koska totesin työkaverille tänään, että me emme kyllä tainneet kinastella kotitöistä – ai emme vai?

Tällaista Ornerin sormusta ei muilla pitäisi tulla vastaan, sillä myytäviä hopea-valkoisia yksilöitä löytyi Lumin kaupasta tasan yksi (jonka lisäksi tosin kaksi kultaista punaisella kuorella), eikä Orneria kai ole Suomessa muualla myytävänä. Aika raskas sormus on, mutta niinhän erosormuksen pitääkin. Ja vähän täytyy olla häijyyttä mukana, vaikka mielestäni meidän eromme oli vain lähinnä surullinen ja murheellinen kaikin puolin. (Vai ovatko koppakuoriaiset häijyjä? Ehkä ne ovat vain pikkuisen sisäänpäinkääntyneitä?)

Kyllähän minä eroa vielä kauan tulen itkemään, yksinäisyyttä, pettymystä, rakkaan ihmisen menettämistä. Ei tästäkään jutusta pitänyt surukirjoitusta tulla, vaan toteamus kesän alkamisesta, uudenlaisen elämän ensi säkeistä, mutta ehkäpä juuri ne ensimmäiset melodiat ovat välillä vähän surumielisiä. Tänään niihin on kuitenkin sekoittunut vähän letkeyttä Jukka Pojan parhauden myötä:

Kesäterassi, kuuma aurinko - let's grow some more! Syksyn tullen yhä sen tunnen ja nyt haluan antaa sulle vispipuuronvärisen suukon, yli pyyhkivän sadekuuron. Paljon värei ja mieluiten pinkkii, kylmii väreit ja kylmempää drinkkii.

Kesäni alkakoon!

Tänään täällä tuokion turisemassa

Niinpä se kolme viikkoa vierähti blogistaniatta. Oikein odotan paluuretkeäni Karkkipäivään, Buttermilk Bisquitsiin ja Pupulandiaan ja ennen kaikkea toiselle remonttimaata kuvaavalle eli Kaikki mitä rakastin -blogin tontille. Mutta ensin pari sanaa hermostuksen päätyttyä (?).

Onpas olleet viikot. Kaiket illat puolilleöin valvoen: poraten, siivoten, järjestäen. Mitä se muutto nyt tuokaan tullessaan. Ei muuten mitään liiallista, mutta pitääkö ihmisen olla perfektionisti? Kyllä siitä sellaiset vinon hyllyn kohtaukset saa, että ei nuku, pohtii vain, miten korjaisi asian ja lopulta korjaa niin, että asiat ovat entistä huonommin: vinoksi jää ja kaiken lisäksi huonoon kohtaan. Mutta enempää ei auta tällä erää korjata, koska silloin menee koko seinän maalaamiseksi. Nyt selvisin pelkällä pikkupaklauksella. Alla kuva vaiheesta kaksi: hylly vinossa, mutta hyvässä paikassa. Nyt se on siis pari senttiä korkeammalla (mikä varmaan tuntuu ihan sopivalta ei-niin-perfektionistista ja minustakin varmaan pian, kun silmä vaan tottuu, siis myös siihen pikkuvinouteen...). 

Sitten positiivisiin. Koti on juuri sitä mitä haluan: valoisa, siisti, kauniskin, käytännöllinen, viihtyisä ja toimiva, lisäksi sijainti on sopiva ja näkymät ikkunasta mukavat: vehreyttä, valoja ja kotikoivussa linnunpesä. Ja kaikki tänne mahtuu, mitä tarvitsen. Eniten olen riemuissani värien harmoniasta: keittiö on kuin toffeekarkki beigen, ruskeiden ja harmaiden sävyineen; eteisen syvä punaisenruskea ovi ja 50-luvun harmaa, osin kuparinen lamppu muodostavat kehyksen vaaleille eteiskalusteille. Odotan tosin vielä vihersävyistä räsymattoa sinne saapuvaksi. 

Kylpyhuone on toinen karkki: välillä värikkäitä pyyhkeitä harmaansävyisten kaakeleiden kontrastiksi, välillä aion sortua sinisyyteen mahtavien Missonin pyyhkeiden muodossa. Huoneessa taas on pieniä huomiovärikohtia ja harmaata, kuten ennenkin. Täällä minua hymyilyttävät eniten iso ikkuna, kaunis lattia, rekki täynnä tarpeellisuutta ja sopivuutta, laukkutaulu ja valkoisten massiivisten huonekalujeni komppi. Kirjahylly tosin ei kuulu joukkoon, mutta se asustaakin eri seinää. Uusin hankintani, Huuto.netistä löydetyt 60-luvun pikkupöytä ja matalat pinnatuolit odottavat loman alkamista ja maalikäsittelyä. Eilen jo intouduin puuliimailemaan. 

Hyvin pitkällä siis ollaan. Mahdollisuuksien mukaan sorrun vielä muutamiin muunteluihin, mutta jos tyydyn elämään talouspaperitta sekä saan jonkun kiinnittämään palohälyttimen kirjahyllyn nurkalta kattoon, voin todeta, että valmista tuli. (No, jossain vaiheessa tarvitsen ne sälekaihtimet, jos haluan nukkua.) Ja sellainenhan minä olen, että sitten ei kymmeneen vuoteen muuteta mitään. Mitä nyt seiniä vähän maalaillaan. 

Että parasta ottaa ilo irti nyt ja kuvata kaikki. Sitten siirrytään Lyylin vierelläkin taas niihin tuttuihin juttuihin eli kuntoilemaan ja tarkastelemaan kirpputorien saldoja. ;) 

Hassua muuten, että tuntuu kuin olisin asunut täällä jo ikuisuuden, vaikka vasta kaksi viikkoa tuli täyteen. Olo on kohtalaisen hyvä, vaikka täytyy myöntää, että allergioitta en ole selvinnyt. Syyt lienevät kuitenkin keväässä, uusissa materiaaleissa, stressissä ja ilmassa olevissa jämissä. Niistä nyt ei varmaan kannata huolestua, vaan ennemminkin omasta jaksamisestaan. Hysteerisia raivokohtauksia, parkumista, huimaamista ja huonoa oloa on riittänyt.

Joten nyt aion kerrankin mennä ennen puolta yötä unille, ja uskonpa jatkavani blogihiljaisuuttakin vielä tovin, kunnes kevään puserrus on ohi. Muuten saatatte kärsiä tällaisesta oudosta juttelusta; kesällä taas on aikaa enemmän analysoitua. ;)

Ihania toukokuun hetkiä teille! Älkää te tehkö niin hätäisesti kuin minä teen, vaan nauttikaa. Minäkin taas pian!

oriental, teitä onnisti!

Huiman suosion saanut arvonta on suoritettu. Voittajaksi selviytyi nimimerkki oriental. Henkilö nimimerkin takana on tuttu, kuten kaikki osallistujat taisivat olla, joten palkinto toimitetaan Teille ensi viikonloppuna. ;)

Hassua muuten, että olin alkujen aluksi ajatellut tätä palkintovoittoa juuri nyt voittaneelle lahjaksi. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Mutta tulipa saatua arvokasta tietoa blogini suosikkijutuista. En olisi kyllä uskonut, että minulle kyllä sangen tärkeät liikuntahöpinäni kauheasti kiinnostaisivat ketään muuta, ja hyvin iloinen olen myös ruokajuttujeni uppoamisesta, sillä tunnetusti en ole ollut ruokaihminen kuin syömisen suhteen, mutta nyt minuun on – ainakin satunnaisesti – ollut hiipimässä myös ruoanlaittoinnostus.

Näillä jatketaan sekä tietysti Lyylin sutkautuksilla. Eilen hän viimeksi pohti syvällisiä: "Millainenhan ääni minun serkulleni tulee, kun hän on aikuinen. Minua ihan jännittää tämä."

Kinder-munista kuoriutuneet Barbababat ja Lyylin niille askartelema koti. Syömme nykyään lauantaisin yhdet Kinderit neidin tanssitunnin jälkitunnelmissa. On käynyt tuuri, eikä ole tullut yhtään tuplabarbaa!

Nyt hyvää yötä ja huomenta. Siirryn vappulomalta pikkuhiljaa loppukevään viimeistä rutistusta vetämään. Kuukausi koulua, viimeiset kokeet, arvioinnit, juhlat ja järjestelyt odottavat muissa maailmoissa viipynyttä elämänmatkaajaa. Muutto on hyvin onnellisesti takana, tavarat jo purettu ja järjestetty, edessä tapaamiset niin rekinvalmistajan, sähkömiehen kuin teknisen isännöitsijän kanssa vielä edessä ja miljoona sisustusideaa toteuttamista (siis rahan kertymistä) vaille valmiina. 

Palataan viikon tai parin päästä, nyt aion pitää pakon eli työ- ja asuntokiireiden sekä muutamien kemujen edessä ihan oikean blogitauon!