Kahta en vaihda

Oikeastaan sataa en vaihda, sillä paljon hyviä itsensähoitamistuotteita on reilun kolmenkymmenenneljän vuoden päivittäistavarakauppavaelluksien, apteekkivierailujen ja jopa erikoisliikepiipahduksien aikana tullut kokeiltua, kuten varmasti kaikkien sukupolveni edustajien, mutta tällä kertaa puhun hyvinvoinnin kulmakivituotteistani. Tässäpä siis päivittäiset "terveysjuomani", olkaattes hyvät!

Ensimmäinen niistä olkoon Aqualan L. Aloitin sen käytön lukioiässä, ja siitä lähtien vessan kaapissa minulla on aina ollut Aqualan L:ää; monta kertaa olen yrittänyt vaihtaa tai vuorotella sitä jonkun muun apteekkirasvan kanssa, mutta en ole onnistunut pysyvästi siirtymään mihinkään näin hyvään hajusteettomaan perusrasvaan. 

Monien harhavuosien jälkeen aloin tänä syksynä käyttää Aqualan L:ää myös meikinpoistamistarkoitukseen, ja siihen se kenties toimii kaikkein parhaiten! Lisäksi keltainen piristysväri erottaa putelin monista muista, mahdollisesti lukuunottamatta aiemmin mainostamaani Lemon Juice & Glycerinea, joka tietyllä tapaa toimii käsirasvana Aqualania paremmin. Ainoat, joihin Aqualan L:ää en käytäkään, ovat käteni, jotka vaativat tujumpaa tuotetta, useimmiten öljyä, pysyäkseen pehmeinä.

Toinen aarteeni, tuore löytöni, vaikkakin varastoissa jo vuosia lojunut, on vanha kunnon joogien nenäkannu. Sen avulla kun puhdistaa päivittäin nenänsä, olo on aivan toinen, kuin uimasta suoraan tullut. Aloitin uuden tavan pari viikkoa sitten päädyttyäni siihen, että luovun kaikista kortisonipitoisista tuotteista, koska ne eivät tuo helpotusta olooni. Nenäkannun avulla saan osan päivän töhkistä pois ja samalla aukaistua sieraimia yöunta varten. Joskus huuhtelun jälkeen tuntuu siltä, että nenä paisuu kuin nuhaisella, mutta yleensä olo muuttuu hetken kuluttua varsin hyväksi. Katsotaan keväämmällä, onko huuhtelulla vaikutusta sairastettujen flunssien määrään!

Kolmas kulmakiveni ovat ne pitkät yöunet, jotka harvinaisen usein olen kuitenkin valmis vaihtamaan muuhun toimintaan, kuten tänäänkin. Suhteeni yöuniin ovat silti lämpimät, ja usein jo kahdeksan aikaan illalla saatan alkaa niistä haaveilla. Parhaita ovat aamut, jolloin herää siihen, että on saanut nukkua kyllikseen. Näitä aamuja osuu säännöllisesti jopa arkipäiville, vuosi vuodelta useammin. 

Tällä hetkellä joudun kuitenkin toteamaan, että vain kahta en vaihda, sillä yöunien, kuten lukuisten muiden terveydenhoitotuotteiden käytössä on kohdallani niin paljon lusmuilua, huolettomuutta ja yliolkaisuutta, etten kehtaa edes tunnustaa. Mutta kyllä, tänä iltana pesin hampaani!

Yksiksein

Tämän viikon vietän perjantaihin asti asunnossani ihan ittekseni. Oikeastaan olen ollut yksikseni jo lauantaiaamusta alkaen, töitä tietenkin lukuunottamatta. Hassu tunne, sillä olen kämpilläni melko harvoin näin pitkiä aikoja ilman seuraa. 

Välillä sitä tuntee oikein himoavansa puhdistavaa yksinoloa, rauhaa omille ajatuksille ja teoille. Itse olen kuitenkin yksinoloa nauttinut elämässäni kai kyllikseni tai ainakin tällä hetkellä mittari on täynnä, sillä en tunne tästä yksikseni yskiskelemisestä saavani irti mitään. Raivoan vain paljon herkemmin (toimimattomalle netille tai epäonnistuneille uunipaprikoille) tai tartun pikkuasioihin (miksi ihmeessä vessan kuviokaakelit on ladottu osin toisin, osin toisin päin). Välillä toisaalta melkein hymyilyttää, kuinka sitä jaksaa ihmetellä jotain peukalon tekemään reikää hupparissaan niin moneen otteeseen. Kaipa se on sitä, kun ei ole saanut asiaa kenellekään kertoa tai näyttää.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin. En millään pysty ajattelemaan, että toisen aikuisen kaipuu, siis nimenomaan toisen vastuullisen henkilön kaipuu olisi kypsymättömyyttä tai epävarmuutta. Sitä vain haluaa jakaa huolensa ja mietteensä, jotta pystyy toimimaan arjessaan aikuisena ja ottamaan itsekin vastuuta. Turvaahan se lauma tuo eläimellekin, ja sitä myös ihminen etsii. Nykyajan yksilökulttuurissa turvaa tosin pyritään hakemaan monesta muustakin lähteestä, usein vain siksi, että se on nykymaailmassa järkevämpää ja helpompaa. Mutta tuovatko monet hienot turvalaitteet, viihdytysvempaimet tai seurankorvikkeet mitään sen isompaa iloa ja todellista mielenrauhaa kuitenkaan? 

Pienin poikkeuksin sanoisin, että eivät, mutta ei käy kieltäminen, että palovaroittimesta tai turvaketjusta saattaa olla (myös) yöunien takaajaksi, jos sattuu olemaan samanlainen luonne kuin itse olen. Tosin turvaketjuni on liian pitkä, ja näinpä sen saa kädellä ulkopuolelta auki. Koettu on, onneksi sisään tuli tuttu ihminen omilla avaimillaan. :D

Viihteestäkin toki voi olla seuralaiseksi, vaikka siitäkin kyllä mielestäni nauttii parhaiten yhdessä. Mietin äsken suihkussa murehtiessani, mitä tekisin, jos joutuisin taas masennuksen takia sairauslomalle. (Onpas ylevät mietteet – luulen kuitenkin, että tämä ajatelma ei ole todellinen uhka tällä hetkellä.) Mieleeni juolahti heti, että katsoisin jonkun todella hyvän dvd-sarjan putkeen, mistä olen monta kertaa unelmoinut, mutta on jäänyt jotenkin urakka puoliväliin tai vähintään liian pirstaleiseksi kokemukseksi. Mutta sitten tajusin, että jos olen sairauslomalla ja masentunut, en jaksa mitään näin järkevää. Onneksi olen siis nyt parempi, ja vaikka viime vuoden jälkilöylyt ahdistavatkin, olen jo voiton puolella.

Synkistelyt täällä blogin puolella näemmä kuitenkin jatkuvat. Tämä on hieno kanava myös itsensä hoitamiselle, vaikka pyrin kyllä ajattelemaan kovasti teitä lukijoitani. Kyllä minä unelmoin paitsi uusista häistä, perheestä, isommasta kodista ja asumisesta ulkomailla, myös siitä, että pääsisin näistä joskus blogissani, tässä tai jossain muussa osoitteessa, kertomaan. Blogini olkoon ilon ja surun tasapainoilua, kuten elämä seurassa olon ja yksin vaeltamisen. 

Kuva: Luz Adriana Villa A.

Lopuksi mainittakoon, että opettajan työ on kyllä mitä parhainta terapiaa synkkyyteen taipuvalle ja yksinäisyydestä ahdistuvalle mielenlaadulle. Konkreettiset askareet, käytännön hankaluudet ja pienten tapahtumien värittämät päivät kuluvat niin nopeasti, että sen suurempia murheita ei ehdi liikaa edestä taakse kelailla eikä yksinoloa kärvistellä. Usein työpäivän aikana on melkein toisin päin, ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun saa hetken istua luokassaan ilman, että joku on että opee.

Mutta nyt lopetan, koska etenkin murehtivan sielun täytyy välillä myös nukkua tarpeeksi. Eihän se ole ihme, että ahdistaa kaikki, jos yöunet jäävät järjestelmällisesti alle seitsemän tunnin. Huomenna sentään vasta 6.15 soi kello! 

Hyvää yötä!

Sinne missä maa päättyy

Hieno kirjan nimi, hieno kirja. 

Olen tosin päässyt lukemisessa vasta aivan alkutaipaleelle, mutta matka alkoi hyvin. En voi kuin odottaa pääseväni tempautumaan Oran, Ilanin ja Avramin elämään, vaikka kuinka raskasta matkaa joudunkin heidän kanssaan kulkemaan.

On lukukuu, ja pyhitän siis tämän viikonlopun yksinolon myötä kirjalle, viinille ja kevyille kävelyretkille, kirjan patikointiteemassa.

Hyvä arvostelu teoksesta löytyy sekä Parnassosta että Helsingin Sanomista.

Arkea

Heräsin eräänä aamuna uneen, jossa odotin vauvaa, opetin saksaa ja jossa kollegani kävi kesken oppitunnin vetämässä mekosta auki jääneen selän vetoketjun kiinni. Enteitä vai pelkojani? Serkkuni tosin analysoi, että vauvanodotusunet tietävät uuden alkamista. Sitä todella toivon, sillä syksy on tähän mennessä ollut niin raskas, että olen ollut heittää hanskat tiskiin monta kertaa.

Nyt olemme syyslomalla hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Ei matkoja, ei riekkumista. Kuumeilut olen saanut pidettyä kurissa ottamalla tupla-annokset allergialääkettä, tosin lähes joka kerta tanssitunnin tai uintireissun jälkeen lämpö seuraavana päivänä nousee. Ylirasitusta, kenties. Nyt syyhyilen enemmän kuin pitkään aikaan, ja epäilen tietysti jo, että onkohan täällä uudessa kodissani nyt kuitenkin jotain hämminkiä, vaikka voin sanoa, että home ei haise missään. Vaan eihän se aina haise, huoh. (Kylpyhuone on hiukan epäilyttävä, sillä saan oireita nimenomaan siellä. Koira on tutkinut tilan ennen sen käyttöönottoa, joten uusien putkien mahdollista vuotamista tms. ei ole testattu koiran avulla.)

Missään tapauksessa muuttoa ei ole tiedossa, eikä edes remonttia. Odotan nyt tovin, ja mietin, mitä tehdä. Keväällä varmaan kirkastuu monella tapaa, kun tietää, millaisia työpaikkoja on tarjolla ja mitä oireille kuuluu. Toistaiseksi pitää vain selvitä, sopeutua, ajatella muuta ja tehdä kivoja asioita. Tuntuisi nimittäin erittäin tyhmältä taas alkaa remontoida asuntoa, jonka homekoira on tutkinut ja puhtaaksi havainnut, jossa kaikki on päällisin puolin erittäin hyvässä kunnossa, ja jossa en kuitenkaan kauaa tule asumaan. Näillä näkymin tuntuu ja näyttää vahvasti siltä, että muutama vuosi tässä vietetään, ja sitten kutsuu Itä-Helsinki. :D

Onneksi elämään siis kuuluu hyvääkin; olen myös tekemässä pientä ryhtiliikettä, ja huolimatta edellisestä postauksestanikin, jättänyt purkan syönnin muille. Vatsani voi paremmin. Lisäksi olen iloissani huomannut, että olen myös jättänyt hiusten nyppimisen vähemmälle. Muutenkin olen tyytyväinen hiuksiini: niiden puolipituuteen ja väriinkin, samalla kun olen päättänyt jälleen kerran olla värjäämättä niitä enää millään keinotekoisella. Viimeisin värjäyskerta onkin toukokuulta, ja omaa väriä näkyy jo reilusti! Ei se nyt niin pahalta näytä... (Kuvia kenties jossain vaiheessa, kun saan käytettyä ulkopuolista kuvaajaa.)

Lyylin kanssa olen leikkinyt vain vähän. Huomaan, että heti kun alan stressata elämän suurista asioista, kuten terveydestä, muutun todella rasittavaksi ihmiseksi: jankkaan samaa asiaa, en jaksa keskittyä kunnolla mihinkään, tiuskin ja hermoilen. Ja ikävä kyllä juuri näissä tilanteissa alan myös nyppiä hiuksiani tai nyhtää kynsinauhojani. Toisaalta varmaan aika moni muu tekee ihan samaa, ainakin kynsinauhat ovat monella koetuksella, jos stressiä pukkaa.

Nyt taidamme siirtyä lounaan pariin, jotta viimein pääsemme ulkoilemaan, kirjastoon ja postiin sekä lopulta Lyylin isän luokse. Neiti vaihtaa tänään majapaikkaa, ja minä siirryn viikonlopuksi kirjanlukemistunnelmiin, ainakin toivoakseni. Olen niin odottanut vällyjen väliin käpertymistä, hyvää romaania ja viinilasia vierelleni. Tuntuu siltä, että sen ansaitsee. 

Aion myös kirjoitella tänne ahkerasti viikonlopun aikana, ensi kerralla toivottavasti paljon positiivisempaa tekstiä. Ei elämäni niin kurjaa ole, mutta toki vaadin olotilaani parannusta ja aion ajan kuluessa hoitaa itseni hyvävointiseksi tavalla tai toisella. 

Pirkka-purkan parhaus

Niin se vain on, että Pirkka-täysksylitolipurukumi voittaa mennen tullen muut samojen markkinoiden paremmin mainostetut ja paremmilta näyttävät täsmätuotteet. Ainakin minun herkän masuni kohdalla, lompakkoa unohtamatta. 

Pirkka-purkan kilohinta on nelisenkymmentä euroa. Se on täysksylitoliksi vähän; muiden kilohinnat riipivät seitsemissäkymmenissä. Pikkupahvipurkillinen Pirkka-purkkaa maksaa siis 1,39, kun pussitetuista merkkipurukumeista maksat helposti 2,50, ehkä kolmekin euroa.

Parasta Pirkka-purkassa on kuitenkin sen sisältö: vain ksylitolia, purukumin perusmassaa, sakeuttamisainetta, aromeja, emulgointiainetta, kosteudensäilyttäjää ja pintakäsittelyaineita. Riittäähän näissäkin E-koodeja, mutta vähemmän kuin monissa. Omalla kohdallani avainsana on sorbitolin puuttuminen: vatsavaivat vähenevät huomattavasti, kun välttelen sitä, sillä jauhan purukumiklönttiäni usein tunninkin verran. 

Tätä purkkaa tulee myös käytettyä kohtuudella, sillä sen ensivaikutelma on tylsyyden ylistys, mutta maku säilyy. Liian hyvän ensimaun antavat purkat ovat nimittäin siinä mielessä petollisia, että niitä tulee otettua useammin ja syötyä vähemmän aikaa per pala tai palat. 

Omaan purukumiannokseeni sisältyy aina kolme tyynyä, puhaltelen purkastani usein palloja ja naksuttelen sitä hampaillani. Täyttä teinimeininkiä. (Mahtanee olla hupaisa näky, sillä muuten habitukseni ei teiniltä vaikuta.)

Ja sanomattakin lienee selvää, että tälläkin hetkellä toiminnassa on Pirkka-purkka, tekstin laadun takaamiseksi. Pyöränkumia en tällä ihmeaineella ole vielä paikannut, mutta eiköhän Pirkasta olisi siihenkin. Sitten voisi lähettää neuvon Niksi-Pirkkaan.

Amen. Pirkka-purkka on puhunut (tai naksunut suussa).

Lyylin hyllyn helmet

Luemme hyvin vähän kotimaista lastenkirjallisuutta, sillä tuntuu, ettei laadukkaita nelivuotiaille (tytöille) sopivia kotimaisia teoksia yksinkertaisesti vain pilvin pimein löydy. Hiukan vanhemmille keksisin kyllä suomalaistenkin tekemiä hyviä kirjoja, mutta näin alle kouluikäisen kotirintamalla olen nähnyt parhaaksi pitäytyä käännöskirjallisuuden parissa. Lisäksi rakastan klassikoita, joten niitäkin olemme ottaneet lukuohjelmaamme. 

Suuren osan luettavista kirjoita omistan itse, mutta olemme nykyään sikälikin kirjaston kanta-asiakkaita, että olen lopettanut kirjojen ostamisen lähes kokonaan asunnon oston jälkeen. Kirjahyllytkin ovat kiitettävän täynnä, joten ne saavat tulevina vuosina paisua hyvin hitaaseen tahtiin lahjakirjojen ja muutamien harvojen ja valittujen hankintojen leveydeltä.

Tällä hetkellä luemme Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -klassikkoa Inga Mooren ihanalla kuvituksella. Kirja on paksuhko, mutta Lyyli jaksaa keskittyä siihen(kin) hyvin. Tarinahan on hyvin leppoisa, mutta tarpeeksi eteenpäinvievä ja tarinassa seikkailee sopivan vähän erilaisia hahmoja. Miljöö on ihanan rauhallinen ja turvallinen, enkä voi kuin suositella kirjaa juuri sen puhtauden ja perinteisyyden ansiosta. Vanha kunnon satumaailma! Samanlaista ihanaa satulempeyttä löytyy vaikkapa kirjahyllymme Onnelista ja Annelista sekä meidän molempien rakastamasta Panama-kirjasta.

Tietokirjoja olemme lukeneet hyvin vähän; en ole itse tietokirjatyttö ollut koskaan, mutta joitakin opuksia on kuitenkin tullut hankittua (tai saatua) tänne lastenhyllyyn. Leena Lehtolaisen Metsän mesikämmen minua kiinnosti sen takia, että siihen on yhdistetty paitsi tietoa myös kansanperinnettä karhusta. 

Aapinen on vielä koriste, sillä en ole laisinkaan alkuopettajasielu, eikä lukemisen opettaminen kiinnosta minua luonnostaan. Muutenkin tuntuu, että onkohan vielä liian varhaista alkaa tutustua lukemisen maailmaan, vaikka tyttöä kyllä toisinaan kiinnostavat kirjaimet kovastikin. 

Olen siis nähnyt parhaaksi tavaksi edistää tytön kirjallista kehittymistä lukemalla niin paljon kuin jaksan eli joka ilta edes jonkin verran. Tutkimustenhan mukaan juuri lapselle lukeminen on mitä parhainta kulttuuria, jota vanhempi voi lapselleen tarjota. Toki lukemisen oppiminen ennen kouluikää voi olla sikäli hyväksi Lyylin tapauksessa, jos hän menee kielikylpykouluun, mitä olemme hiukan suunnitelleet. Mutta ehken se ole minä, joka Lyylin lukemaan opettaa.

Lyyli pitää riimittelystä, kuten lapset yleensäkin. Joskus ratikassakin matkatessamme teemme riimipareja, ja viime aikoina olen yrittänyt lukea myös hiukan kansanloruja. Niitä lukiessa välillä kyllä tuntuu siltä, että onpas erikoisia ajatuksia, hassuja nonsense-sanoja, loruttelua vailla sisältöä. En siis ehkä ole mikään vanhojen lorujen rakastaja, en Kalevala-henkinen henkilö laisinkaan, mutta toki pidän perinteen tuntemista arvossa. Ja löytyyhän niitä aivan ihania vanhoja lorujakin: Harakka huttua keittää, Ken söi kesävoin?, Meni akka metsään jne.

Lastenkirjavalikoimistamme Lyylin suosikkeja ovat Buu ja Bää -kirjat, Oskarin Karkumatka, Lapanen saa pikkusiskon, Eipäs Possu, Pekka Töpöhännät. Muita aivan ehdottomia lemppareita ovat sekä Mimmi-lehmät että Viirut ja Pesoset, mutta niitä en omista ainuttakaan. On tehnyt kyllä mieli hankkia, mutta en vain ole raaskinut. Niitä kun ei oikein kirpputoreiltakaan ole löytynyt.

Ruotsalaista siis suosii tämä neiti, eikä ihme, sillä lahden toiselta puolelta laadukasta lastenkirjallisuutta löytyy! Toisaalta Lyyli on melko kaikkiruokainen luettavien kirjojen suhteen, vaikka joidenkin opusten kanssa kyllä on hiukan enemmän suostuttelua. Esimerkiksi Pomelo ei oikein koskaan kolahtanut eikä Utare-Ursula. Epäilin syyksi liian moderneita kuvituksia, jotka kyllä viehättivät aikuisen silmää. 

Yksi mainittavan arvoinen niin lapsen kuin aikuisen mielestä ihana iltasatukirja meidän huushollissamme oli Mysi Lahtisen Kuinka käpylehmä ammuu. Kirjassa seikkaillaan isovanhempien vieraana kesälomalla saaressa; siis otteita aivan kuin Lyylin omasta elämästä. Kirjan kuvituksesta vastaa Aino-, Tomppa- ja Emma-kirjoista tuttu Kristiina Louhi, enkä itse vain voi olla pitämättä hänen herkistä ja tunnelmallisista liitupiirroksistaan.

Hiukan vanhempien lasten lukemistona hyllyssä odottaa niin perinteistä Astrid Lindgreniä kuin Tolkienia, Janssonia, Uspenskia. Lisäki Runotytöt, Narnia ja jo mainitsemani Onneli ja Anneli löytyvät paksuina kokoelmateoksina. Vaikeita lukea sellaisina, mutta on tullut hankittua edullisesti joskus. 

Omia tuoreita suosikkejani ovat Paula Norosen Super-Marsut ja Maria Vuorion nuorten novellikokoelmat, joita aion hankkia enemmänkin hyllyjen täytteeksi – ja opetusmateriaaliksi. Mutta kaikkein suurimmat omat suosikkini hyllystä puuttuvat: varhaisnuoruuden rakkauteni Uljas Musta sekä nykyinen lempilastenkirjani Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa. Kirjasta tehty elokuva Pelikaanimies on sekin näkemisen arvoinen.

Enkä tietenkään ole voinut välttyä huonolta omaltatunnolta lastenkirjojenkaan suhteen: lukulistalla ovat niin Harry Potterit kuin Me Rosvolat, puhumattakaan lukuisista nuortenkirjoista, joita oppitunneillakin käytetään. Olisi hyvä lukea niitä itsekin!

Mutta aikansa kaikella. Nyt luetaan yhdessä lastenkirjahelmiä! Tuskin maltan odottaa Kaislikon suhinaa.

Pitää muistaa leikata!

Yksi pieni arkipäivän ärsyttäjä: liian pitkä peukalon kynsi. Sen kanssa törmää vaikka mihin. Ja se sattuu! 

Tiedättehän? Ai, ette tiedä... Häh. Luulin, että kaikille kasvaa nopeasti pitkät ja vahvat peukunkynnet. 

Kasvaisivatpa muutkin kynnet yhtä vahvoiksi. Mutta ei. Ne kuihtuvat heti sormen pään tavoitettuaan. (Vaan silloinpa törmäilisin kaiken aikaa.)

Ei muuten ole ollut käsikuviani pitkään aikaan täällä. Olitteko jo kaivanneet? No, nyt kun läksi putki taas päälle, niin eiköhän niitä ala seurata: käsi tietokoneen ruudun eessä, käsi maton päällä, käsi uuden vaatteen rinnuksilla, käsi hienon kattauksen edessä, käsi ja viinipullo, käsi ja uusi kännykkä (toiveajattelua). Eiköhän näitä aiheita (silti) piisaa.

Ihmisen räpylät vaan sattuvat olemaan niin veikeät. Pitäisi ehkä kuvailla muittenkin tassuja kuin pelkkiä omia noidankynsisiä. Eikä muuten ole kaksi tai kolme kertaa, kun oppilaat ovat kauhulla katsoneet mun peukkujen piikkejä. Että onpas oudot. Yksi ekaluokkalainen vihasi niitä, ja lähes joka tunnin alussa esitti sormillaan saksia. Ymmärsin yskän, mutta kynnet jäivät. Tavaramerkkini?

Mutta nyt ne taas vaihteeksi lähtevät kasvaaksensa viikon sisällä samoihin mittoihin takaisin!