Hyvät, hauskat, herttaiset

Onpa tullut valitettua, täällä, siellä ja Facebookissa. Iloksemme tarjolla on tänään kivoja ajatuksia!

Olen hymyillyt parin päivän ajan kakkosluokkalaisille oppilailleni: ovat niin suloisia! Meillä on kerran viikossa lukujärjestyksen ulkopuolinen, ylimääräinen tunti, ja olen luvannut, että tuolle tunnille saa ottaa mukaan pienen välipalan, sillä tunti alkaa vasta puoli kaksi, ja tavallisesti yhdentoista kieppeissä syöneet pikkuoppilaat ovat silloin jo kovasti energialisän tarpeessa.

Ryhmän oppilaat ovat ottaneet tavakseen tuoda tunnille keksiä. Olen hyväksynyt sen, sillä syöminen rajoittuu useimmiten muutamaan keksiin tunnin aikana. Usein jollakulla ei ole mitään, tai hyvässä tapauksessa kaikki unohtavat ottaa keksinsä edes esille.

Viime kerralla kekseistä nousi kuitenkin pienoinen puheenaihe, sillä kaikilla muilla paitsi yhdellä oli mukana keksieväät. Alkutunnin viisi minuuttia tämä yksi murjotti, kuten hänellä kyllä muutoinkin on usein tapana, ja keksin kysellä syytä vasta alun höslingin rauhoituttua. No, häntä harmitti, kun isä ei ollut pakannut keksejä mukaan. Mielessäni mietin, että mielenkiintoista, isä vastaa perheen keksipolitiikasta, mutta ryhdyin kyselemään toisilta, josko antaisivat pari keksiä luokkatoverilleen. Toki mielellään tähän suostuivat, mutta kun oppilas ei tahtonut ottaa vastaan. Harmitti kai niin kovasti vain. Lopulta keksit kuitenkin maistuivat kaikille!

wisiwii: #ds399

Tunti jatkui oikein mukavalla työskentelyllä, jota väritti pian keksiepisodin jälkeen toisen oppilaan show siitä, miten mehuun voi leikkitukehtua. Tulipa siinä nuohottua neljäsosa luokan lattiasta huolella. Näyttävän akrobaattista! Samaisen keksittömän oppilaan mielenkiintoinen reaktio taasen hymyilytti opettajaa kummasti: tunnin viimeiset minuutit hän nauroi kippurassa lattialla opettajan kapeakärkisiä kenkiä. Ei ehkä ollut nähnyt korkokenkiä koskaan ennen kovin läheltä, päättelin.

Suloista elämää vietän myös Lyylin kanssa. Viikonloppuna hän taktisesti hoksasi, että nyt olisi aika kirjoittaa tontuille. Joulupukista ei, kumma kyllä, tullut puhetta. Kyseinen kirje ei tosin ollutkaan toivelista, vaan neiti lähetti tontuille toivotuksen. Kirjeen alku kuuluu näin: "Tontuille hyvää paketointia! T. Lyyli Aina Aleksandra O." Koko nimi, jotta tontut varmasti tietäisivät, keneltä kirje on lähtöisin! Koristeeksi hän oli piirtänyt tontun kuvan ja teippaillut tarroja. Lueteltuani hänelle tahtomansa viestin kirjaimet – tyttöhän ei siis vielä kirjoita itse – hän yhtäkkiä muisti, että pitihän siinä kertoa, että kilttinä ollaan oltu. Lisättiin sitten vielä "ps. Olen ollut kiltti". Herttaisinta kirjeessä mielestäni on se, että se kirjoitettiin leivinpaperiin! Taisi olla ensimmäinen vapaa kirjoituspinta, johon tyttö törmäsi. Vai oliko se kaikessa epätavallisuudessaan vain niin eksoottinen, että tuntui arvokkaimmalta valinnalta?

Lupasin, että viedään kirje oikeasti jonnekin ulos, mutta se on jäänyt ilahduttamaan itseäni kulkien mukanani käsilaukussa. Ehkä minä voin nyt toimia tontun korvikkeena ja muistaa, että Lyyli todellakin on ollut kiltti! Sekin tässä tytössä on mitä mainiointa. 

Helga Kvisli: Letter

PS. Minun jälkikirjoitukseni koskee kuvia: Aion työstää asiaa pikapuoliin, viimeistään joululomalla ja etenkin sen jälkeen, sillä omistan nyt uuden järjestelmäkameran! Päivän mutta on kuitenkin se, etten ole ehtinyt perehtyä sen säätöihin ja nippeleihin, ja vaikka kuvia automaattiohjelmalla olenkin jo ottanut, niiden siirtäminen koneelle vaatisi turhan paljon energiaa. Ajattelin siis, että luistellaan lainakuvilla pari viikkoa, kunnes vajoan joululomatylsyyteen ja perehdyn kuva-asiaan. Maanantaina alkaa ilmoittautuminen kuvauskurssille, joten keväällä toivottavasti on tarjolla entistä laadukkaampaa kuvamateriaalia. Tämäkin ajatus on yksi päivieni iloista. Valokuvauskurssin suunnitteleminen – kuin lomaa odottaisi!

Reklamaatio Elämälle

Tuntuu, että kaikki mihin olen viime viikkoina ryhtynyt, on jossain määrin mennyt pilalle tai että voimia tehdä asioita ei ole ollut. Reklamaatio toisensa jälkeen, soittoja, järjestelyjä asioiden etenemiseksi. Eikä mikään kuitenkaan etene. Tiedän, että suhtaudun asioihin ehkä liian vakavasti, mutta mielestäni nykyisessä nettitilauskulttuurissa on kehitettävää. Ei kukaan jaksa olla palauttamassa tuotetta toisensa jälkeen – eikö asiaan kuuluisi tällaisessa tapauksessa vähintään jonkinlainen korvaus?

 

Eilen minuun iskettiin se viimoinen niitti. Olin tilannut Rum21:stä pöydän, ja kun se vihdoin saapui, olihan se tietenkin viallinen. Itkin, raivosin, pakkasin tuotteen uudelleen ja raahasin vintille. Enhän voi pienessä huoneessani sellaista pitää, ei ole tilaa, ei henkisesti eikä fyysisesti. Tuotteen pöytälevy oli värjäytynyt kahdesta kohtaa, päällä maanneiden jalkojen kohdilta, keltaiseksi. Mietin vain mielessäni, että jos ja kun saan korvaavan tuotteen tilalle, onkohan siinä sama valitusvirsi tiedossa, jos jalat tuolla tavalla maalattua levyä varastoinnin aikana värjäävät.

 

Olen CDON.comin kanta-asiakas. Sinne on tullut viime viikkojen ajan palauteltua liukuhihnalta MadMen 6 -tuotantokausia, sillä joka ikisessä on ollut kotelo rikki. Tietenkin tämä johtuu siitä, että postinkantaja tunkee paketin kapoisesta postiluukustani. Mutta milloin oppivat paketoimaan siellä kunnolla? (Onneksi ehdin katsoa koko tuotantokauden läpi korvaavaa tuotetta odotellessani ennen kuin palautin ensimmäisen vioittuneen tuotteen.)

 

Lumin laukku, Diners Clubin kautta tilaamani, kävi alkusyksystä heti tehtaalla, kun yksi vetoketjun vedin oli kiinnitetty huonosti ja se pääsi, mokoma, häviämään. Seuraavaksi lähestyin samaista Kerhoa palauttamatta jääneiden vuosimaksujen takia, kun irtisanoivat vanhan perhekorttini. Asia onneksi korjattiin kuukauden viiveellä. Samoin kävi Helsingin Sanomain tilauksen; vaihdoin nimittäin nettilehteni takaisin paperiversioon kyllästyttyäni siihen, etten ehtinyt netissä sitä kunnolla lukea kuin joskus viikonloppuisin. Paperilehden luen nykyään työmatkalla! Mutta kappas, unohtivat, että minulla oli jo nettitilaus, ja viikkoja meni päällekkäin kahden tilauksen kanssa. Asia korjattiin palauttamalla rahat viiveellä.

 

Olen tilannut paljon joululahjoja netistä: kirjoja, dvd-levyjä, hamosen Lyyli-neitoselle. Kaikki ei toki ole vielä saapunut, eikä osa saavu koskaan. Vähintään yksi kirjatilauksistani on nimittäin hävinnyt kuin tuhka tuuleen – huuto.netin välityksellä antikvariaatista tilattu. Onneksi saan tilalle ilmaiseksi uuden.

 

Noin puolet syksyllä tilaamistani palveluista tai tuotteista on siis ollut jossain määrin huonosti hoidettuja. Minusta tämä on iso prosenttiosuus, etenkin kun esimerkiksi pöydän tapaisen tuotteen pakkaaminen uudelleen kestää aika kauan; järjestelyt sen vaihtamiseksi eivät ole kevyimmästä päästä. Jännittää, millaisen futonin torstaina tänne saan. Ajattelin varmistaakseni mielenrauhani tutkia tuotteen heti, ennen kuin päästän kuljetusfirmaa jatkamaan matkaa. Kysymyksessä kun tietääkseni ovat liikkeen omat kuskit, niin saavat sen verran palvella asiakastaan.

 

Aloin pohtia, hiukan rauhoituttuani reilun tunnin raivoamisen jälkeen, että voisinko tässä näitä reklamaatioita tehtailtuani lähettää myös Elämälle yhden sellaisen: viallinen tuote, sairaus, yksi kappale, vaihdetaan ehjään samanlaiseen. Samalla tuotteelle tilataan pari.

 

Tiedän, että olisi aika vaihtaa melodiaa. Viisi vuotta olen hoilannut lyhyitä lemmenlurituksia lukuunottamatta surumielisiä sävelmiä. Tahdostahan tuo on kiinni; niinpä lienee aika aloittaa siitä, mistä aita on matalin: lopetan kaiken maailman tuotteiden tilaamisen netistä. Suruunihan minä asuntoa olen kuntoon laittanut, mutta tuskin paljon onnellisemmaksi mistään tullut.

 

Vaan pian on minulla uusi pöytä ja uusi sängynsisällys uutta elämää varten, niin sen olin ajatellut, enkä aivan vielä senkään suhteen aio luovuttaa. Pöytä ehkä vaihtuu lennossa toisenlaiseen, jos tuote on susi toisensa jälkeen; patja tuskin kovin kelvoton voi olla, jos sen heti ehjäksi ja puhtaaksi toteaa. Uudella elämällä tietenkin tarkoitan sitä, että nämä ovat nyt niitä huonekaluja, joita tulen käyttämään isommassa kodissani, jossa joskus perheeni kanssa asun.

 

Olkoonkin, että perheellä silloinkin tarkoitetaan ehkä vain kahta ihmistä. Tilauksessa on kuitenkin nyt se kolmas – katsotaan, saapuuko sellainen perille vailla reklamaation tarvetta ja palautusosoitteen etsimistä.

PS. Myös nettini hajosi illalla, joten tämä postaus jää nyt kuvattomaksi; en ehdi töissä ruveta hakemaan sille kuvia, etenkään kun en halua kököttää täällä homeluolassa yhtään ylimääräistä minuuttia. Ryntään tänään ostamaan uutta modeemia, ja lomalla tilaan huollon. Niitä kun ei ilta/iltapäiväajoiksi saa. Kiitos DNA loistavasta asiakaspalvelusta! Kaikki oli vain ei-oota, ei-voida, ohoh, pahoitteluni.

Arjellista

Tämän viikon olen elänyt päänsäryn haltijana, kielikukkasten keskellä, hallitsemattomien ja hallittujen suuttumisten ympäröimänä, köhän kuuntelijana ja kokijana, lapsien leikittäjänä, halityyppinä ja tanssien pauloissa. Olen elänyt, mutta en ole ollut aivan läsnä. Syksy ehkä painaa, ehkä ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Entistä vahvempana pyörii tunne siitä, että en toivonut tällaista elämää – siitä huolimatta pystyn kuitenkin siitä nauttimaan.

Ajatukseni ovat kenties yhtä sekavia kuin tuntemuksenikin tällä hetkellä. Nyt juon viiniä, Lyyli yskii flunssaansa tuossa saatuaan vastikään päätökseen Piilomaan pikku aasin äänikirjaversion. Ei muuten ole Lars Svedbergiä mahtavampaa lukijaa, ei ole! Iltapäivällä kylässä oli kaksi uuden tarhan hyvää ystävää, jotka otin tarhalta mukaani. Jännitti minuakin: miten selvitä kolmen viisivuotiaan kanssa julkisessa liikenteessä. Haasteeksi muodostui myös yllättävän pitkä ilta pienissä neliöissä. Mutta kaikilla oli kivaa, myös minulla. Välillä napsin irtokarkkeja salaa, eikä kukaan tuntunut huomaavan. Mitä nautintoa!

Kuva: Tomasz Krawczak

Joulukuusi on koristanut kotiamme pian jo kahden viikon ajan. En tiedä, kyllästynkö koskaan joulun merkkeihin, en edes tammikuussa, jolloin tuntuu lähinnä tyhjältä ja ankealta, kun koristeet pitää poistaa. Siksi tänä vuonna aloitin joulun tekemisen erityisen aikaisin. Kuluvana viikonloppuna on tarkoitus tehdä piparitaikinaa ja paistella piparitalon osaset, jotka voi sitten ensi viikolla jonain iltana koota. Sehän on sellaista aika vaarallista touhua, joten päänsärkyisenä tai väsyneenä en hommaan kyllä ryhdy; pelottaa nyt, etten ehdi kaikkea sitä kivaa, mitä joulun alla on niin mukava ehtiä.

Töissä tulee olemaan kiireistä ainakin arviointiviikolla, sen tiedän. Ja silloin pitää jaksaa myös tanssia rästiin jääneet viisi tanssikertaani, olettaen, että ensi viikolla ystäväni lupaama lastenvahti-ilta onnistuu ja tanssin silloin pois jo kaksi. Neljän päivän sisään tuo viiden tunnin tanssiminen on aika suoritus, jos töissä asuu sen kahdeksan–yhdeksän tuntia alle, päänsärkyisenä ja köhäisenä. Lisäksi olen kutsunut liudan ihmisiä viettämään ennakkojoulua kanssamme perjantaina kolmastoista joulukuuta – joulun kun vietän ensimmäistä kertaa elämässäni Lyylin syntymän jälkeen ilman Lyyliä. Kaikkea tätäkin lienee syytä valmistella...

Ensi viikkoa kuitenkin odotan, sillä saan vihdoinkin futonin kotiin, tosin vielä ilman suojuskangasta, joka on edelleen ommeltavana. Ihmeellisen vaikeaa puuhaa, kun siihen täytyy kuluttaa yli viisi viikkoa! Samoin luoksemme saapuu pian uusi pöytä. Kameraa lukuunottamatta olen siis tehnyt veronpalautushankintani, ja voin kertoa, että mahtavasta palautuspotista ovat enää hilut jäljellä. Koko kevät täytyy siis säästellä, sillä pääsiäismatkastani tulee hyvin kallis. Jäämällä pois koko lomanjälkeiseltä viikolta menettää nimittäin pääsiäisen pyhien palkat – kalliiksi ei siis tule itse reissu vaan lompakkoa keventää ansionmenetys reissun ajalta. Mutta luulenpa tarvitsevani tuon matkan kaiken tämän sairastamisen ja muunkin työstämisen jäljiltä. Tuskinpa alkukeväästä sen hohdokkaampaa tulee, vaikka erinäisiä merkkejä uudesta heräämisestä on nyt ilmoilla.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten elämä koulussa oppilaiden hyökytyksessä on välillä kaameaa, mutta välillä suloisen rouheaa. Tänään sijaistettuani islamin(!) tunnin sain kuulla kakkosluokkalaisen, yleensä hankalan tyttöoppilaan suusta: Sylvi, me halutaan sua! Tarkoittivat tietysti, että haluavat minut islamin opettajakseen, kun asiasta oltiin juuri puhuttu. Korjasin vain viileästi: Niin, siis haluatte mut opeksi. Kiva juttu! – Objektin sijat ovat yksi suomen kielen haasteista. Vaan aivan mukavaa olisi jossain vaiheessa elämää vielä kuulla jonkun aikuisen, miespuolisen henkilön suusta vastaavankaltainen lause, yksikössä. Lämmitti kuitenkin tämänaamuinenkin, kaikessa huvittavuudessaan. Suloisia ovat lapset, suloista välillä myös arki.

Tavallista, epätavallista

On ollut sangen merkillinen marraskuu, enkä ole eksynyt tänne monestakaan syystä. Ensinnäkin olen tavalliseen tapaan sairastanut: flunssan takia olen ollut jopa muutaman päivän sängyn pohjilla ja poissa töistä. Eilen iski migreeni, ja oloni on edelleen kohtalaisen kummallinen. Yskäkään ei ole vielä tyystin poistunut keuhkoistani, vaikka merkkejä pitkäaikaisen vieraan lähdöstä onkin havaittavissa. Enää se ei jaksa jutella niin kovasti kanssani kuin vielä viime viikolla; vain välillä yskä yltyy pölpöttämään kovalla äänellä, juuri tietenkin epäsopivimpiin aikoihin, mutta olkoon. Se on varsin siedettävä vieras, verrattuna muihin jatkuviin seuralaisiini.

Epätavallista tässä kuussa on ollut lukuintoni: olen kuukauden aikana lukenut jo neljä kirjaa, joista kaksi marraskuun puolella; tämän kuun kolmas kirjakin on jo hyvässä käynnissä. Lisäksi olen viimeisten viikkojen aikana tuijottanut kaikki omistamani Mad Menit jälleen kerran läpi – vastikään dvd:nä suomenkielisin tekstityksin ilmestynyt kuudes kausi on sekin jo matkalla luokseni! Veikkaan siis, että postiluukun kolahdettua vietän illat ennemminkin sen seurassa kuin näppäimistöä tapaillen.

Kuukauden tavallisiin kuuluu sisustusintoni jatkuminen: tilasin Finnish Design Shopilta haaveilemani tarjoiluvaunun ja vastaanotinkin sen huippunopeasti, alle kahden vuorokauden sisällä tilaamisesta! Se on ihana – väritykseltään ja muotokieleltään se sopii asuntooni huomattavan hyvin, toisin kuin uusi-vanha pöytäni: Huuto.netistä noin kuukausi sitten hankkimani pyöreä keittiönpöytä on nyt uudelleen Huutiksessa myytävänä. Kyllästyin sen pienuuteen, liian punertavaan puuhun (pyökkiäkö lie?), kuluneeseen ja likaa imevään pintaan ja pöydän notkumiseen. Kyllähän siitä hienon olisi kunnostamalla saanut, mutta jos ammattilaisen hinta on 30 euroa tunti, pitää miettiä todella tarkkaan, mitä haluaa kunnostuttaa. Laskin, että samalla rahalla saa varsin hyvän uudenkin pöydän, ja niinpä tilasin tilalle eräästä suosikkinettikaupastani, Room21:stä varsin mallikkaan näköisen, hieman isomman ja valkolevyisen pyöreän pöydän – se on ihkaensimmäinen uutena ostamani pöytä aikuiselämässäni! Tiedän, että täällä on sen saavuttua kohtalaisen ahdasta, mutta koska tunnun viettävän pöydän äärellä vähintään puolet siitä ajasta, mitä kotona olen, on pöydän toimittava tämän tarpeen mukaan. Eihän siitä mitään tule, että Lyylin ja minun syödessä samaan aikaan en saa Helsingin Sanomia kunnolla pöydällä auki vain siitä syystä, että tilaa ei ole!

Tapetti on vielä laittamatta, sillä sen vaatimat pohjustustyöt listojen purkuineen tulevat viemään suunniteltua enemmän aikaa. Odotan siis edelleen, milloin saan apuja tähän vai joudunko kenties kääntymään jonkun asiaa työkseen tekevän tahon puoleen. Huomaan, että olen levoton myös sen vuoksi, että futonista ei ole kuulunut hiiskaustakaan – yllättävän kauan tällainen asunnonlaitto kestää, eikä sovi sikäli meikäläisen luonteelle. Niinpä seuraavaksi on tiedossa tässä asiassa taukoa, kunhan siis tapetti on saatu lätkäistyä seinään ja tilatut tuotteet mallattua paikoilleen. Sitäpaitsi veronpalautukset on pian kameraa ja pääsiäismatkaa lukuunottamatta tuhlattu. Millaisia edullisia projekteja sitä talvikaudelle sitten keksinkään, kun tämä kivoin osuus on nyt suoritettu: rahalla saa ja hevosella pääsee, ja niiden omistaminen piristää ihmeesti arjen keskellä! Seuraavaksi kenties hevospuuhiin? Siinä olisi jotain uutta ja jotain vanhaa tämän ihmisen elämään! (Vaan siihen eivät enää rahat taitaisi riittää...)

Epätavallisinta syksyssäni kenties on, kuten jo kesällä uumoilin, että siitä on muodostunut kaiken kaikkiaan kesää parempi kokonaisuus. Olen toki ollut onneton aika ajoin, etenkin heti eron jälkeen, mutta lopulta kun saavutin mielenrauhan, olen onnellisempi kuin vuosikausiin. Sanoisin, että viimeksi olen ollut näin tyytyväinen ja harmoninen viisi vuotta sitten! Pitkät, raskaat, jäytävät surun ja huolen vuodet ovat takana, ole tuntuu vihdoin kaikkien elämän mutkien jälkeen kovin aikuiselta, enkä oikeastaan osaa surra mitään, vaikka välillä toki harmittelen huonoa tuuriani työpaikkojen homeen suhteen tai manailen tietynlaista yksinäisyyttä. 

Todellisesta yksinäisyydestä en kuitenkaan taida tietää mitään, kun suurin toiveeni useimpina viikonlopun aattoina on: kunpa saisin olla illan, ehkä kaksikin vain itsekseni kodissani, rauhassa, omien ajatusten ja puuhien parissa. Siinä syksyni luksusta, siinä elämäni suola; ehkäpä minä olen aina ollut sellainen, yksinolija ja siitä nauttiva. Epätavallista lienee vain se, että olen valinnut ammatin, joka ei tällaista olotilaa suosi. Olenkohan siellä lainkaan oikeassa paikassa? Vaikka kyllähän viihdyn, kovastikin, oppilaiden ja kielen salojen parissa. Ehkäpä juuri siksikin nämä pitkästä aikaa aivan yksin vietetyt viikonloput tuntuvat niin arvokkailta. Epäilen nimittäin kovasti, etteivät ne ikuiseen tule jatkumaan. 

:I

Mitä sitä kertoisi? Pääni on ollut merkillisen tyhjä viime viikkojen ahkeran pohdinnan jälkeen, ja oikeastaan olen vain väsynyt, mikä ei liene mikään ihme. 

Ihmettelen kuitenkin tämänpäiväistä huonoa tuultani; mistään johtumatta olen ollut ärtynyt ja ahdistunut. Onko tämä tavallista teille muillekin? Viikkoni on ollut aivan mukava, ja olen ehtinyt paljon kaikkea kivaa, kuten katsella Mad Menin neljännen tuotantokauden lähes alusta loppuun. 

Nytkin vain odotan, että pääsen viidennen kimppuun. Ruokaa tuossa pian kuitenkin ensin pyöräytän: linssi-porkkanakeittoa uuden ohjeen avulla. Viiniä juon, yskäkarkkeja imeskelen. Ei tunnu köhä laantuvan, ei. Lyyli leikkii ja kuuntelee samalla Heinähattua ja Vilttitossua. Tällä äänikirjojen kuuntelutahdilla kaikki äänikirjoiksi tehdyt 5-vuotiaille sopivat kirjat on kuunneltu talven aikana. Mitäs sitten?

Ehkä tämä kaikki on vain marraskuuta: ei jaksa pingottaa, kaiken maailman pientä ärsytystä on, ja samalla kaikki on tylsää, mikään ei oikein inspiroi, kun ei jaksa panostaa – lähinnä toivon, että olisipa mulla nyt kylpyamme tai sauna. Sisällä on viileää, orkidea on kuolemassa ja... 

Ei onneksi tarvitse keksimällä keksiä hyviä asioita elämästäni, joten lopetan tämän valituslitannian tähän. Kivaa lauantaita kaikille, tehdään illasta mukava, jos päivä on ahdistanut! (Ja mennään ajoissa nukkumaan, ehkä osa ärtymyksestä on silkkaa fyysistä väsymystä! Valvottu nimittäin on...)

Lyyli järjesti alkusyksyllä kynät jonoiksi. Sittemmin kotona on pöytä vaihtunut, ikkunalaudan väri päivittynyt, leikkilaatikko hyvästelty ja sen tavarat sijoitettu lipastoon sekä Lyylin hiukset ovat lyhentyneet. Myös lisää värikyniä on ostettu...

Elämäni painottomuus

Olen aloittanut tämän kirjoitelman mielessäni aina uudelleen ja uudelleen, etsien näkökulmaa ja jotain uutta sanottavaa. Olen tuntenut itseni liian väsyneeksi kirjoittamaan, toisaalta liian janoiseksi puhumaan. Mieluummin olen nauttinut kirjojen viinistä tai juopunut rakastamani tv-sarjan, Mad Menin ihmiskohtaloiden seuraamisesta. 

Ja samalla olen todennut olevani niin onnellinen kuin nyt vain voin. Yhtä aikaa hieman haikea, surumielinen, yksinäinen, mutta onnellinen ja tyytyväinen. Olen saavuttanut jonkinlaisen harmonian; koen kasvaneeni vihdoin aikuiseksi, ehkäpä juuri sen ansiosta, että sain hetken elää suhteessa, jossa minulla oli lupa olla hulvaton, nuori ja rakastunut. Ehkäpä se oli juuri tarpeeksi kevyttä, jotta voin jälleen tuntea itseni elämänpainoiseksi. 

Sydämeni ei siis suinkaan ole surullinen: kutsun sitä väljähtyneeksi, joka ei enää tai vielä hehku, mutta joka on jäähtynyt menettämisen tuskasta. Vain läheisyydenkaipuu vaivaa, mutta senkin pystyn usein unohtamaan. Ja onhan minulla Lyyli, jota halata ja pitää sylissä, ja koulussa lapsukaiset, joista osa heistäkin kaipaa halauksia. – Välillä tuntuu siltä, että koko maailma tarvitsisi vain yhden halauksen lisää kullekin, jotta meidän olisi helpompi elää yhdessä, mutta eihän meistä aina voi olla halausten antajiksi, jos ei vastaanottajiksikaan. Elämä on siihen kai liian vaikeaa. (Kuulostaako liikaa äiti Ammalta? Unohtakaa hänet, keskittykää halaamiseen.)

Lokakuuni ja marraskuuni, jotka ristin surun kuukausiksi, ovat siis jo marraskuun alussa kääntymässä kohti valoa. Haluan kuitenkin vielä hetken pitää surusta kiinni, antaa sen myllätä, jotta sen ei enää aikoihin tarvitsisi vaikuttaa samalla voimalla minussa kuin ennen. Mahdanko kuitenkaan olla tarpeeksi surullinen enää?

Olen miettinyt, mitä seuraavaksi: mille omistaa seuraavat kuukauteni. Olen päätynyt ajatukseen keskittyä hylkäämään mennyt, pudistamaan sen pölyt hartioiltani. Yksinkertaisesti unohtamaan elämän liiallinen painolasti ja antamaan anteeksi sen epäoikeudenmukaisuus. On aika opetella hyväksymään se, etten aina saa, mitä haluan, enkä ehkä saa sitä, mitä muut ympärilläni näyttävät saavan, sillä varmasti saan kuitenkin kyllikseni hyvää ja kaunista. Sen verran kuin jaksan ottaa vastaan; eihän liika hyväkään ole pelkästään hyvästä?

En varmasti loppujen lopuksi ole joutunut kärsimään elämän varjopuolista sen enempää kuin kukaan muukaan, vain eri tavalla. Miksi minun vain on niin vaikea hyväksyä, että näin on käynyt, että olen eronnut ja sen tähden yksinäinen? Olisiko ollut helpompaa kestää vaikkapa työttömyyttä tai lapsettomuutta, ystävättömyyttä tai jotain vakavaa sairautta? Ehkä kaikesta surusta ja sairasteluista huolimatta olen saanut tässä näytelmässä roolin, joka on aivan sopivan kevyt ja monimuotoinen, kenties välillä hieman liian pelottava, mutta sellainen, josta pystyn kuitenkin selviytymään, usein jopa nauttimaan ja jolle välillä hieman hymyilemään.

Toki tuleva pelottaa, välillä paljonkin. Mitä jos -ajatukset pyörivät mielessäni. Kahden viikon sairastelujen jäljiltä ajattelen tulevaisuutta välillä hyvinkin harmaana mössönä: ajatus siitä, missä olen vuoden päästä, vaivaa. Missä olen, olenko enää edes koulumaailmassa? Mitä muuta voisinkaan oikeastaan keksiä?

Enkä osaa oikein ajatella, kenet voisin tavata. Haaveilen vielä monesta asiasta, mutta samalla haaveet kuulostavat jopa omissa korvissani utopistisilta tai vähintään hyvin kaukaisilta. Minulleko vielä isompi perhe? En enää osaa vastata tuohon kysymykseen, en oikein vielä pysty luottamaan mihinkään pysyvään.

Selvästikään ei siis ole vielä aika siirtyä "ihmisten ilmoille", etsimään ketään, vaan nyt katselen muiden elämää etäisyyden päästä. Samalla helpottavaa, jopa hauskaa pystyä tarkkailemaan muita sivullisena, vailla liiallista mielenkiintoa ketään kohtaan. Sekin nimittäin vaatii energiaa. 

Siispä keskityn olemaan onnellinen ihanan tyttäreni kanssa ja pitämään huolta itsestäni. Ehkäpä siinä haastetta ja iloa tälle talvelle.

Asunnonlaittoviikot

Ei mitään pelkkää patjanvaihtoviikkoa, vaan kerralla koko asunto paremmaksi!

Tässä vieressäni kiiltelee nyt valkoinen ikkunalauta, tietokoneen alla lepää uusi pöytä, jolle on löydetty kunnostaja, eteiseen on valittu tapetti, ja kunhan sen kaupasta haen, ilmeisesti sen kiinnittää seinään siskon mies jo ensi viikolla. Olen kaiken rahanmenon lisäksi tilannut myös uuden futonpatjan, sen tyyppisen lateksiversion, josta täällä jo intoilin. Tuskin maltan odottaa näiden päivitysten toteutumista!

 Birger Kaipiainen: Ken kiuruista kaunein. Tapettitalo

Haaveilen myös entistä pienemmän keittiönpöydän oheen tarjoiluvaunua tai pientä lisäpöytää, ja tietenkin olen iskenyt silmäni sellaiseen, jonka löytää joka toisesta Koti ja Keittiöstä tai Avotakasta. Sanomattakin lienee selvää, että kysymys ei ole Ikean tai Kodin Anttilan parikymppiä maksavasta peltihökötyksestä tai tällä kertaa edes Huuto.netistä löydetystä vanhasta (ja kunnostettavasta) versiosta. 

Onneksi olen laskenut veroprosenttini väärin! Palautuksesta tulee paras joululahjani, sillä olen laskelmoinut saavani kaiken jouluksi täällä sellaiseen kuntoon kuin haluankin – myös joulusisustamista on tiedossa joulukuusineen ja -valoineen. Seuraava pulma onkin sitten se, että mitä seuraavaksi, kun pieni asunto on laitettu niin kuntoon kuin vain voi. Vaan taitaapa tuossa pikkukirjahyllyssä olla maalattavaa, vielä yksi lipasto tänne mahtuisi (ja tarvittaisiin!) ja voihan sitten pikkuhiljaa alkaa etsiä korvaavaa mattoa tuon ison, tussijälkien kyllästämän tilalle tai vaihtaa Lyylin nurkkauksen huonekalujen paikkaa tai... 

Sisustus, voiko sitä koskaan saadakaan valmiiksi?

 Normann Copenhagen: Block, tummanharmaa. Finnish Design Shop