Loman paikka

Tuli hiihtoloma tänä vuonna ihan oikeaan kohtaan. Monesti se on tuntunut aivan liian pian pitkän joululoman jälkeen saapuvalta ylimääräiseltä luksukselta. Tällä kertaa se tuntuu helpotukselta tiukan viiden viikon putken ja sitä seuranneen viikon sairastelu–zombeilun jälkeen.

Kulunut viikko meni nimittäin osin kotona Lyylin lämpöillessä pitkittyneessä flunssassaan. Samalla sitten kun itsekin joutui löysäämään tahtia, keho antoi periksi ja pöpö sai vallan. Flunssa ei kuitenkaan ole vienyt kaikkia voimiani, vaikka huomaan kyllä, että kuljen jossain ihmeellisessä hoksaamattomuuden ja keskittymättömyyden tilassa. Iltaisin olen aivan kuitti jo yhdeksältä, joten eiköhän tässä tänäänkin, perjantaista ja loman alkamisesta huolimatta, unipuuhat pian kutsu.

Joskus hyvä näinkin. Tehokas alkuvuoden suorittaminen niin töissä kuin muutenkin sai vaatia veronsa: koko viikon olen voinut hyvällä omallatunnolla vain loikoilla illat, vailla pakkoa tai tarvetta kuntoilla tai lukea korkeakirjallisuutta, töiden tekemisestä puhumattakaan. Lomalle on kuitenkin tiedossa paljon kivaa: leikkiluolailua, ulkona syömistä, kulttuurin harrastamista ja rakastamiani hitaita aamuja. Mitä sitä oikeastaan elämältä voi enempää toivoakaan?

Rasvaa, rasvaa, enemmän rasvaa

Minulla on pintakuiva sekaiho, kuten monella miljoonalla suomalaisella, ja etenkin talvisin käytössäni on monia erilaisia rasvoja. Olen pyrkinyt siirtymään luonnonmukaisiin voiteisiin, siis lähinnä puhtaisiin öljyihin, mutta prosessi on vielä kesken. Toisaalta aina ei jaksa pläträtä öljyjen kanssa, sillä ne tahraavat kaiken, mihin öljyämisen jälkeen koskeen. Lukulampun katkaisijaa lähellä olevaa seinää peittääkin öljyinen kalvo...

Perusrasvana keholleni käytän Aqualania, jo toista vuosikymmentä. Käsilleni sipaisen öiksi joko Ceridalin öljyä tai ihan ruoanlaittoon tarkoitettua kookosrasvaa, jota säilytän jääkaapissa ja josta lusikalla kaivan sopivan könttäleen. Kookosöljyhän on viileässä säilytettynä aika kiinteässä muodossa, mutta notkistuu nopeasti käsien lämmön vaikutuksesta könttälettä iholle hieroessa.

Kasvoilleni käytän Cliniquen melko tyyristä ikääntymistä estävää youth surge age decelerating moisturizer anti-rides hydratantia. Nimihirviöstä voi päätellä, että rasva ei myöskään tuotekoostumukseltaan ole siitä lyhyimmästä päästä. Sikäli haluaisin päästä kyseisestä tuotteesta eroon, että lisäaineet ihonkaan kautta nautittuna eivät kuulu toiveisiini. Mutta tämä Cliniquen ekslusiivinen ja mieto rasva on niin hyvää, että olen siihen aivan koukussa. Kaiken lisäksi se antaa kevyen uv-suojauksen, joten rasva sopii etenkin keväisin meikkivoiteen alle estämään kevätsäteiden tuhoavaa vaikutusta. Saapi nähdä, miten käy, sillä purnukasta kuultaa pian pohja läpi: ostanko tuotetta lisää? Ihme kauan rasva on kestänyt, vaikkei rasvaa purkissa kovin paljon alkujen aluksikaan ollut.

Dr. Hauschkan ruusuvoiteen ostin Cliniquen korvikkeeksi, mutta voide ei ole vielä päässyt edes testikäyttöön. Tarkoitus on käyttää sitä nimenomaan meikinalusvoiteena aamuisin. Toivottavasti siinä ei ole liian voimakasta tuoksua, sillä pidän eniten – melkein ainoastaan – neutraaleista tuotetuoksuista.

Luontaistuotteista Skin Blossomin kasvovoide onkin sellainen, jota kammoksun juuri "hajun" takia. Se nimittäin tuoksuu jotenkin kauhean keinotekoiselta, kemialliselta, lähes sairaalamaiselta, ja rasva päätyneekin siksi sheivausrasvaksi. Paha vain, että olen aina sheivatessani unohtaa purnukan, sillä se on niin huomaamaton. Tästä päätellen purnukan ulkonäöllä on merkitystä paitsi ostotilanteessa myös käytössä. Aqualan keltaisine väreineen houkuttaa ottamaan sen esille, kun on kiire. Toisaalta se onkin sijoitettu kaapissani aitiopaikalle. 

Kookosrasvaa taas ei jaksa aina kaivaa jääkaapista asti esille, etenkin kun tietää, että sitä täytyy ihan voimalla kaivaa purkistaan. Ceridalin öljyä taas pitäisi säilyttää lähellä sänkyä, ettei suttaisi sillä joka paikkaa; jos öljyä pruuttaisi kylpyhuoneessa, sen jälkeen pitäisi öljyisillä käsillä sulkea useampi ovi ja sammuttaa monta eri lamppua...

Pakkasilla käteni ovat toistaiseksi kestäneet hyvin, mitä niitä nyt välillä täytyy rasvailla työpäivienkin aikana. Perinteisesti olen töissä käyttänyt Lemon Juice & Glycerineä, mutta tämän vuoden lyhyehkön, mutta sitäkin tiukemman pakkasjakson aikana käsieni iho meni rikki, vuosi verta ja jouduin siksi kääntymään sen kaikkein tujuimman rasvan puoleen: Bepanthen-voidetta iholle monta kertaa päivässä, ja kyllä parani.

Rasvaamisessa olennaista onkin säännönmukaisuus. Loppujen lopuksi ei mielestäni ole niin paljon merkitystä sillä, millaista rasvaa voiteena käyttää. Oma päämääräni on luopua lisäaineita sisältävistä rasvoista, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Aqualinin voittajaa en vielä koko kehon voiteena ole muutenkaan löytänyt; toisaalta olen ratkaissut pulman sillä tavoin, että rasvaan kehoani, käsiäni ja kasvojani lukuunottamatta, vain hätätilanteissa, lähinnä kun se alkaa kutittaa tai punertaa. Huolehdin ihon peruskosteutuksesta juomalla paljon vettä sekä voitelemalla koneistoani sisältäkäsin. Hyvien rasvojen syöminen esimerkiksi pähkinöiden muodossa tuntuu nimittäin silmämääräisestikin vähentävän ihon rasvaamistarvetta.

Kummarit

Juuri kun pääsin ostamasta kalliit kengät, jotka ovat ehkä liian pienet, aloin haaveilla uusista kenkäostoksista. Päätöntä, muttei siis kengätöntä! Totesin nimittäin, että omistaapa fiksun näköiset kummarit Hai-saappaitteni lisäksi. Tyyliä, mukavuutta ja käytännöllisyyttä yhdessä paketissa.

Ongelmaksi tietenkin muodostuu yksi kysymys: mikä koko? Malli olisi seuraava:

Kuva: NOKIAN by Julia Lundsten

Taikanappula ja aikaikkuna

Olen nyt painanut lukuisia kertoja taikanappulaa, mutta ei se tunnu auttavan. Tosin ohjelma kertookin ladattuaan "kaiken hyväksi", että "jos kaikki ei ole vieläkään kunnossa, tarkista todellisuuskäsityksesi asetukset" – vähän hienommin englanniksi viserrettynä.

Nappula kyllä sivalsi hiukan, sillä olen ollut eilisillasta asti allapäin. Egil ilmoitti tapailevansa uutta naista, eikä se voinut olla masentamatta. Minunhan piti ehtiä ensin! Tuntuu, että suhteemme lopusta on vasta niin vähän aikaa, että ihmettelen, mistä hän jo uuden ehti löytää. Toisaalta niinhän se usein menee. Nopeaa on elämä, minä vain liian hidas. Harmittaa, miksi hänen piti kertoa. 

Meidän oli määrä tavata lähitulevaisuudessa kahvittelun merkeissä. Ei siitä oikein ollut tulla mitään, ei huvittanut nähdä toista, aikataulut olivat kireitä. Sitten hän kertoili iloisesti elämästään ja raotti ovea sille, että mitäpä jos lapset näkisivät pitkästä aikaa toisiaan, sillä hänen tyttärensä olivat kyselleet Lyylistä. Minä sitten vaan totesin siihen kuivasti, että parempi jos ei. Parempi panna piste nyt koko suhteelle: antaa hyvien muistojen jäädä, mutta lopettaa tällainen toisessa kiinnirimpuilu, itsensä sillä kiduttaminen, olematon kaipuu, joka ei voisi johtaa mihinkään. Kauniisti toivotin hänelle – ja heille – kaikkea hyvää, ei yhtään ilkeää sanaa mukana, pyysin vain palauttamaan Mad Men 3 -boksin postiluukkuni kautta joku päivä. 

Sitten poistin hänet ystävieni joukosta Facebookissa. Se on nykyään varmaan pahinta, mitä voi ystävälle tai entiselle heilalle tehdä. Se on myös minulle tyypillistä lapsellista mielenosoitusta, mutta olinhan jo reilun kuukauden päivät sitten tuhonnut kaikki käymämme keskustelut niin Facebookista, sähköpostista kuin tietokoneeni muistista. Jäljellä on vain pari hassua kuvaa, kaksi vihkoa, joihin alussa kirjoittelimme toisillemme kysymyksiin vastauksia sekä muistot: onnenhetket ja ahdistavat tuntemukset. Niistä kaikista kun vielä pääsisi eroon. Toiveeni olisi tyhjentää tuon parisuhteen muistisäiliö kokonaan, sen verran pettynyt, ehkä katkerakin vielä olen.

Se, mistä kuitenkin sisimmissäni riemuitsen, on avautumiseni maailmaan. Olen viime viikkoina tavannut paljon ihmisiä, eritoten miehiä, joiden kanssa olen saanut keskustella ihmisenä. Tähän asti kun olen elänyt elämääni aika lailla miehiltä sulkeutuen, ehkä heitä pelätenkin, hyvin naisvaltaisessa seurassa – ainakin useimmiten. Tutustuminen miesten sielunmaailmaan näin vähän vanhempana on ollut avartavaa, toivoa antavaa. Tosin moni mukava mies on varattu; välillä se on suututtanut, toisaalta tietäen tilanteen keskusteluun on voinut heittäytyä vailla vaaraa sen syvemmistä haaveista. On todellakin voinut kohdata ihmisen ihmisenä, vaikkakin samalla maailmaa miehen perspektiivistä katsovana henkilönä.

Puoliintumisaika on aika, jonka kuluessa puolet aineesta on hajonnut. Minä taasen kutsun päättyneen suhteen puoliintumisajaksi sitä aikaa, jonka laskeminen aloitetaan suhteen päättyessä ja joka on kestoltaan puolet suhteen kokonaiskestosta. Puoliintumisajan kuluttua suhteesta toipuminen on erittäin hyvässä mallissa, todennäköisesti jopa kokonaan ohi – näin olen jostain lukenut. Olenkin melko lähellä molempien suhteitteni puoliintumisaikoja: Veikon kanssa olimme yhdessä kuusi vuotta ja 20 päivää. Toukokuun 30. päivä tänä armon vuonna tulee täyteen sen suhteen puoliintumisaika. Egilin kanssa olin yhdessä viisi päivää vaille viisitoista kuukautta. Suhteemme puoliintumisaika on siis käsillä jo huhtikuun lopulla!

Ehkä silloin lakkaan suremasta – tai muutun entistäkin epätoivoisemmaksi, tietäen, että minun "pitäisi" silloin olla valmis uuteen suhteeseen. Minähän olen jo nyt elämäni kunnossa: hyvinvoiva fyysisesti, sosiaalisesti, jopa henkisesti, oikean polkuni löytänyt, mutta auttamatta jokin aikaikkuna on elämästäni sulkeutunut. Moni hyvä mies on jo varattu, moni hieno tilaisuus sulkeutunut minulta ikuisiksi ajoiksi. Luopuminen jatkuu.

Isku

Yhtäkkiä se iski: päätös myydä kaikki Lyylin pieneksi jääneet vaatteet. Mitä minä niillä, varsinkin kun yläkerran häkkikoppi on niin kostea talvisin, ettei siellä oikein malttaisi säilyttää mitään. Äsken yritin käydä siellä penkomassa UFF:lle vietäviä kamoja, mutten päässyt oviaukkoa pidemmälle. Vanha futon torppaa kulkutien – ja vanha pöytä on jämähtänyt muuttolaatikoiden päälle tartuttuaan kananhäkkiseinään kiinni. Siellä se puolittain killuu seinän varassa! Varastoni on siis oikea rojuläjä – esimerkki boheemista tavaroiden varastoinnista. Ehkä vaikeaa uskoa, mutta "poissa silmistä, poissa mielestä" toimii myös minun kohdallani. 

nickcummins: Llanberis Bomb Storage, North Wales

Parisuhteeessa ollessani onnistuin ummistamaan silmäni myös sotkuisilta kaapeilta. Tokko tuollaiseen enää kykenen, jos nyt tuntuu vaikealta tyytyä siihen tosiasiaan, etten pääse varastoa tällä erää siivoamaan tai edes tutkimaan. Futon täytyy saada ensin pois alta, ja sen tulevat heivaamaan vanhempani, kunhan hiihtoloma koittaa. Toivon samalla tietysti, ettei patja olisi täysin kostunut, jotta se pääsisi vielä siskolleni hyötykäyttöön.

Tavaroiden hallitseminen ja taloudellinen käyttäminen on asia, joka tekee minut suunnattoman iloiseksi. Toisaalta aika huoletta laitan kirpputorille tavaraa, vaikka välillä taas haluan kuluttaa vanhat kengät tai housut viimeiseen asti. Oltuani nyt monen päivän ajan hermostunut huonosta kenkäostoksestani aloin järjestellä vanhoja tavaroitani ja totesin, että muutama pari kenkiä voisi lähteä ja tilalle voisi jopa hankkia uusia. En ole nimittäin kahteen vuoteen oikeastaan ostanut kuin urheilutossuja. Kyllä monet kenkäparit siinä ajassa ovat lötkistyneet. Ehkäpä osa kengistä on ollut alusta asti epäsopivia: käytössä on ilmennyt, että pohjat ovat liian pehmeät, malli liian leveä tai liian kaita. 

Kaikki vain räjähtää, kun sattuu kohdalle epäsopiva ostos. Harmitus rahanmenosta on niin suuri, että tilannetta haluaa paikata jollain tapaa. Sekin yleensä saa hyvälle mielelle, kun luopuu jostain turhasta tai epäsopivasta, vaikkei tilalle edes hanki mitään.

Kevin Dooley: Explosion!

Sitäpaitsi ostaminen ahdistaa minua nykyään entistä enemmän – pöydän, kenkien, joidenkin muidenkin epäonnisten ostosten jäljiltä olen päätynyt tilaan, jossa parasta on olla hankkimatta mitään turhaa. Kaikki ostopäätökset pitäisi harkita kahdesti tai kolmesti ja antaa ostoksen tekemiselle monta päivää aikaa. Kunpa siis vain malttaisin tehdä niin kuin parhaaksi tajuan! 

Helmikuu on joka tapauksessa säästökuu: enää en voi tehdä yhtäkään hankintaa, pienen pientäkään, tämän kuun aikana. Ja seuraava suurempi ostokseni olkoot ne sukset, joiden ostamista olen myöskin pantannut vuosikausia. Luulenpa kuitenkin, että käytetyt tulen ostamaan, sen verran harvoin käyn ladulla. En sitä paitsi kestäisi samalle talvelle toista epäonnistunutta kallista ostosta. Käytetyt sukset kun saa alle sadalla eurolla varusteineen, joten vaikka valinnassa menisikin hiukan vikaan, ei rahanmeno kuitenkaan ole tyrmäävä isku.

Vaikka mikä epäonninen ostos nyt rikkaan länsimaisen tyrmäisi? Ei tule muuta mieleen kuin homehtuneeseen taloon hairahtuminen, eikä kohdallani sellaista vaaraa kai ole. Ollapa siis onnellinen, etenkin kun kolme kuukautta sitten (!) tilaamani futon-patjan suojus oli tänään saapunut liikkeeseen, ja haettuani sen vieläpä onnistuin pujottamaan suojuksen suosiolla patjan ympärille. Futon-settini on nyt täydellinen. Siinä todiste siitä, että onnistuneitakin ostoksia olen viime aikoina tehnyt!

Steve Rotman: Rich

Hiukset, kengät, kurssi, kuvat – kursin kokoon tilkkutäkkiviikkoni

Ihmisestä näkee päältä, jos hän on stressaantunut. Minä poksahdan aina silloin tällöin sellaiseksi stressipalloksi, että käteni lakkaa tottelemasta käskyjäni ja sen sijaan haroo hiuspehkossani ja nyppäisee aina yhden hiuksen kerrallaan – samaa tapahtuu myös, jos mietin oikein kovasti jotakin, etenkin näin tietokoneen äärellä. Tuloksena on usein kymmenkunta kaunista nypittyä hiusta yhdeltä istumalta. Harmillista, mutta jos tämä rajoittuu vain stressipiikkeihin, suon itselleni huonon tapani.

Viime viikko oli juuri tällaista hiustenlähtöä: yhtä pitkää päivää, paljon ajatuksia ja tunnekuohua niin koulussa kuin koulutuksessakin. Loppuviikon mainio syvälle itseen porautuva MOD-kurssi oli niin avaava ja opettavainen, että tunsin itseni sen jälkeen hyvin eheäksi. Olin tilassa, jossa ei kaipaa muutosta edes omaan yksinäisyyteensä. 

Kaipaamattomuus on minulle harvinaista herkkua, vaikka jäin kyllä tapahtumarikkaan viikon jäljiltä lievään ylikierrostilaan, jota pahensin lauantaina ostamalla itselleni tajuttoman kalliit talvikengät, joiden nyt epäilen olevan minulle hiukan liian pienet. Harmittaa vieläkin, tietysti, mutta aion venyttää niitä ensin käytössä ja sitten mahdollisesti suutarilla päälle, jos sisäänajonkin jälkeen häiritsee se, että varpaat välillä pyyhkäisevät kojelautaa, kun kävelen alamäkeä. Krääh ja puuh – pitikö sitä aivan jäässä, väsyneenä lähteä vielä kenkäostoksillekin? Viikossa olisi ollut pureksittavaa ilmankin. Ja harmillista kyllä, ostin kengät niin nopeasti, etten tajunnut tätä minulle niin tyypillistä vaaraa ostaa vääränkokoisia tai -mallisia kenkiä! Vaikka uusien kenkien koko onkin se, mitä yleensä käytän, malli oli kummallisen leveä ja lyhyt, mikä hämäsi ostajaa. Vihaan, vihaan, vihaan kenkien ostamista, mutta viime viikkoa en silti voi olla miettimättä syvällä ilolla.

Kurssilla nimittäin avasimme omia ennakkoluulojamme hyvin avoimessa ja tasaisesti ääneen olevassa noin kahdenkymmenen opettajan ryhmässä. Tämä moninaisuutta ja dialogia käsittelevä kurssi oli työhön liittyvä vapaaehtoinen koulutus, jonne hakeuduin omasta mielenkiinnostani. Kukaan kurssilaisista ei ollut minulle etukäteen tuttu, enkä oikeastaan tiennyt torstaina Pasilan Rauhanasemaa etsiessäni, mitä olin sinne menossa tekemään. Luentojen sijaan onneksi avautui hienoja näköaloja elämään: kriiseihin, sovitteluun, identiteettiin ja sanojen voimaan vain ja ainoastaan keskustelevien harjoitusten avulla.

Aivan ihmeellistä oli päästä mukaan sellaiseen keskustelevaan ilmapiiriin, jossa kaikkia kuunneltiin ja jossa itsekin uskaltauduin olemaan äänessä sopivan paljon. 

Mietinkin loppupuheenvuorossani sitä, oliko todellakin kysymys minusta, joka ensi kertaa näin vieraiden keskuudessa pystyi olemaan todella auki: sekä kuunteleva että puhuva, juuri sopivalla vireydellä ja voimakkuudella vai oliko kurssin ilmapiirissä vain jotain sellaista, joka vapautti minut – ja ehkä monet muutkin – olemaan vakavasti varteenotettava mielipiteen muodostaja ja edustaja.

Olen nimittäin usein tuntenut olevani nollapersoona, ei–kukaan, kursseilla ja koulutuksissa, alkaen aina rippikoululeireistä päätyen aikuisten ihmisten fiksuihin asiapitoisiin kursseihin. Kyse on varmasti paljolti siitä, että olen ujo. Mutta voiko kysymys aina olla vain siitä? Aika usein meidän ihmisten tapana kai on pysähtyä niiden vahvojen mielipiteiden äärelle. Hiljaiset jäävät kuuntelevaa korvaa vaille, vaikka sitä varmasti tarvitsisivat. Toisaalta on toki vaadittava hiljaisten omaa esiintuloa. Usein sitä koulussakin vain jää miettimään, että miten ihmeessä saisi hiljaisen ensimmäisiä kertoja avautumaan. Kun muuri olisi murrettu, hiljainen saattaisi ryhtyä äänekkäämmäksi useammin ihan omasta takaakin. 

Siinäpä lisää hiusten haromista asioita nyt kovasti miettivälle Sylville. Onneksi välillä on täytynyt myös pysähtyä, nimittäin kameran kanssa ottamaan kuvia ajatuksella. Se on kovin vaikeaa, sillä haluaisin elää elämääni nopeasti, suunnittelematta, niin kuin kurssilla ja kenkäkaupassa. Nopeasti, intuitiivisesti valita sanani tai kenkäni, päätyen silti sopiviin. Vaikka kengät kai sen todistivat, ettei tällaisilla räpsäytyksillä mitään suurta saavuta. Kurssinkin sisällöt olivat sisälläni varmasti jo monia kertoja pureksittuja, kurssilla vain uudesta näkökulmasta avautuvia ajatuksiani. 

Mikään hyvä ei siis synny hetkessä, paitsi hyvä kuva, mutta ennen yhtä onnistunutta otosta on pitänyt ottaa ainakin 99 huonoa.

Luonnonkosmetiikka poseeraa

Luonnonkosmetiikka kiinnostaa minua edelleen, vaikka hiustenhoitotuotteissa, rasvoissa ja monessa muussakin hoitotuotteessa olen edelleen vanhan, perusapteekkituotteen tai jopa markettituotteen kannalla. Jotkut kokeilemistani luonnonläheisistä tuotteista eivät nimittäin toimineet kohdallani toivotulla tavalla: shampoot kutittivat ja mehiläisvahan käyttö oli liian hidasta ja kivuliasta. 

Kokeilut kuitenkin jatkuvat: uutena pääsevät tällä kertaa kosmetiikkahyllyilleni Mádaran kehuttu puhdistusvaahto sekä niinikään mainetta niittänyt Dr. Hauschkan Ruusuvuode, omalla kohdallani nyt alkuun kevyemmässä muodossa. 

Syksyllä hurahdettuani luonnontuotteisiin luin Karkkipäivää kuin Raamattua ikään, ja bongasin sieltä Dr. Hauschkan Neem Hair Oilin. Huomasin kuitenkin ihan pari viikkoa sitten, että olinkin käyttänyt vahingossa kyseisen hiusöljyn sisartuotetta, Neem Hair Lotionia. Tykkäsin siitä kyllä kovasti: antoi ihanaa tuoksua ja pehmeyttä hiuksille, mutta nyt ajattelin testata sitä kehuttua versiota, niinkuin alunperinkin oli tarkoitus.

Dr. Hauschkan tuotteet ovat hintavia, mutta ne ovat kaikilla kokeilukerroilla olleet luonnontuotteista eniten pitämiäni. Jotenkin tuo nimikin on niin hauschka, ettei se voi ensinnäkään olla painumatta mieleen ja aiheuttamatta iloa, jopa pientä huvitusta. Toisekseen se on ytimekkyydessään vertaansa vailla. Tuo tohtorius tuo nimeen myös uskottavuutta. ;)

Kummallista kyllä, monet luonnonkosmetiikkatuotteet tuntuvat minusta luksuskosmetiikalta aina pakkauksia myöten. Onkohan se vain oma mielikuvani, kun tiedän tuotteiden kustantaneen esimerkiksi apteekin perusrasvoja huomattavasti enemmän, vai tehdäänkö tuotteista myös ulkomuodoltaan eksklusiivisen oloisia? Tai sitten minuun vain puree selkeys ja valkoisuus, väri, joka niin monen ekotuotteen purnukassa hallitsee olemusta.