Syömiskatselmus

Terveelliseen elämään olen ollut koukussa koko aikuisikäni, siis nyttemmin 18 vuotta, mutta joulun jälkeen jouduin tehostamaan syömistottumuksiani, kun huomasin syksyn aikana saaneeni kilon–kaksi täydennystä. Kevät kuitenkin meni näine kiloineni, vaikka sainkin syömiseni pääsääntöisesti kuntoon. Nyt kesän alettua huomaan syöväni niin terveellisesti kuin voin, tiettyjä poikkeustilanteita lukuunottamatta. Entinen syömishäiriöinen on nimittäin ainakin silloin tällöin myös nykyinen syömishäiriöinen, mutten anna sen häiritä elämääni, kunhan vaiva ei muutu jokapäiväiseksi kiusaksi. – Tällä viittaan siis siihen, että minulla on taipumus vedellä esimerkiksi suklaata kaksin käsin, jos sellaiselle päälle satun. Nykyään syön kyllä pienempiä herkkuannoksia kuin joskus kaameimpina aikoina, mutta aivan liian nopeasti. 

Mitä siis on tapahtunut? No, ensinnäkin olen kitkenyt karkinsyöntini minimiin: töissä sorrun, kaverien luonakin kenties, mutta itse ostan karkkia enää todella harvoin, jos koskaan. Muutenkin olen pystynyt vähentämään ylimääräisen lisätyn sokerin käyttöä; esimerkiksi hilloja en syö enää lainkaan arkisin. Pehmeät juustot ovat herkkuruokaa, joita syön joko pieniä määriä arkena tai keskisuuria viikonloppuisin, siis aina silloin tällöin, en suinkaan joka viikonloppu. Viiniä virtaa edelleen, mutta kaiken muun alkoholin olen (lähes täysin) hylännyt. Syön melko vähän leipää, mutta paljon puuroa, rahkaa, raejuustoa, vihanneksia ja marjoja. Herkuttelen kuitenkin säännöllisesti, mutta yritän pitää maltillisia herkkuhetkiä viikossa kaksi–kolme, siinä jopa onnistuen.

En halunnut kuitenkaan tulla kertomaan näistä tylsistä yleislinjauksista, vaan niistä pienistä muutoksista, joita olen viimeisten viikkojen aikana tehnyt. Enkä pelkästään ole ajatellut ulkomuotoani viilaukseen ryhdyttyäni, vaan ikävä kyllä kuvioon on pitkän tauon jälkeen astunut mukaan närästys, jonka takia syön nyt melko vahvoja lääkkeitä – ja yritän vähentää kahvin ja teen juontia, siinä juurikaan edistysaskelia ottamatta. Kahvia tosin juon espressopohjaisessa muodossa vain noin kerran päivässä, iltaisin. Suklaakaan ei varmasti ole vatsalle sitä parasta herkkua, mutta siitä(kään) en ole valmis luopumaan. Kummallista tässä närästyksessäni tosin on se, etten aina osaa ennustaa, mistä se saa tuulta alleen. Joskus tuntuu, että pelkästään salaattia syömällä närästys on huipussaan, kun taas kahvi ei aina aiheuta samaa tunnetta. Ikävä kyllä tuoreista, kypsentämättömistä vihanneksista luopuminenkin tuntuisi sekin liian vaikealta... 

Niinpä olen päätynyt siihen, että syön mahdollisimman harvoin, mutta kunnolla, kuitenkaan liian isoja annoksia kasaamatta. Satsaan ruoan laatuun ja suosin aina kuin mahdollista lämmintä ruokaa pelkkien leipäannosten sijaan. Kymmenen uutta ohjenuoraani ovatkin:

1) Syön aina kunnon aamiaisen: näin kesällä puuroa, raejuustoa, mustikoita, siemenleipää pienen palan. Joskus syön rahkaa ja mustikoita, jos vatsa kestää. Juon teetä, usein vihreää. 

2) Syön kunnon lounaan: kasvisruokaa ja salaattia. Yritän töissä juoda piimää päälle, jotta lounaasta tulee tarpeeksi energiapitoinen. Koulun kasvisruoka kun tuppaa välillä olemaan liian kevyttä. 

3) Yritän välttää välipalan syömistä, mutta jos ennustan tauon lounaan ja päivällisen välillä kasvavan yli kuuteen tuntiin, syön hedelmiä. Yritän välttää myös pelkän rahkan syömistä välipalana, sillä se on vatsalle aika iso haaste sellaisenaan. Jos kuitenkin tiedän suuntaavani jumppaan illalla, joskus parhaaksi vaihtoehdoksi jää syödä kunnon välipala, ja silloin rahka sopii tähän tarkoitukseen mielestäni parhaiten.

4) Syön kunnon illallisen. Joskus syön sen päivällisenä ennen tanssituntia, jolloin saatan syödä tanssitunnin jälkeen vielä iltapalaa. Iltapala on kevyttä, esim. puuroa. 

5) Yritän suoda itselleni parhaassa tapauksessa kellon ympäri kestävän vatsarauhan, mutta käytännön syistä tämä aika supistuu usein kymmeneen tuntiin, sillä jos käyn jumpassa illalla, joudun kyllä syömään sen jälkeen jotain pientä, etenkin jos päivällisen olen syönyt viiden aikaan ja menen nukkumaan vasta yhdeltätoista. 

6) Syön kuivattuja hedelmiä vain herkkuruokana; pähkinöitä, siemeniä, avokadoja syön vähemmän kuin ennen, suunnilleen yhden–kaksi annosta päivässä entisten noin kolmen sijaan.

7) Lasken (summittaisesti) kaloreita, jotta tiedän syöväni tarpeeksi, mutta en liikaa ja ennen kaikkea hyvässä rytmissä. Aamulla vähintään 300 kcal, lounaalla 500, välipalana maksimissaan 300, mieluummin kuitenkin vain 100-150, illallisella 500-700, mahdollisella iltapalalla noin 200. – Näläntunteeni on melko vääristynyt, joten minun on usein vaikea luottaa siihen, ja siksi tällainen kirjanpito auttaa, eikä oikeastaan ole ainakaan liikaa rajoittanut elämääni tai tehnyt siitä ahdistavampaa.

8) Yritän syödä hitaasti – ja ennen kaikkea nauttia kaikesta ruoasta, jonka itselleni suon. Jos huomaan, etten pysty nauttimaan ilman huonoa omaatuntoa herkusta, yritän olla syömättä sitä, sillä silloin se on täysin turha!

9) Annan luvan itselleni kunnolliseen herkkuhetkeen keskimäärin kerran viikossa; joskus kokonainen päivä saattaa mennä löysemmin syödessä (ja juodessa), ja silloin annan itselleni kohtuudella luvan irrotella. Näitä päiviä yritän kuitenkin pitää korkeintaan yhden viikkoa kohden.

10) Harjoittelen kieltäytymistä myös sosiaalisissa tilanteissa: aina ei tarvitse tarhan kevätjuhlissa, opettajainhuoneessa tai vaikka seisovasta pöydästä ottaa sitä isointa annosta kakkua. Joskus voi jopa jättää kokonaan väliin, tekemättä siitä sen isompaa numeroa. Yritän löytää tässäkin kultaisen keskitien: kevätkahveilla mitä parhaasta täytekakusta tai vierailulla kaverin vartavasten leivotusta herkusta on syytä – ja ilo – nauttia. Väliin voi jättää herkut silloin, kun niiden syömättä jättäminen ei loukkaa ketään.

Seuraavaksi alan harjoitella nesteytyksen lisäämistä. Vettä juon edelleen liian vähän... Jää myös nähtäväksi, miten hyvin uudet ruokailukeksintöni auttavat vatsan hoidossa, joudunko pian tyytymään kahvittomaan elämään vai alanko ihan kokonaan lipsua syömisissäni. Tosin uskon tottumuksen voimaan: kun on aikansa syönyt tietyllä tapaa, ei oikein halua muulla tapaa enää syödäkään. Niinpä nyt opettelen kunnolla nämä elintavat – ja pysyttelen niissä sitten loppuelämäni, tarpeellisin hienosäädöin tietenkin. 

Sitä ennen peukut pystyyn sille, että kahvi saisi jäädä elämääni, senkin takia, että siitä on tullut tietynlainen makean jälkiruoan korvaaja arki-iltoihini...

PS. Mitä terveellistä kuvasarjassa oikein tehdään? Villejä veikkauksia saa heittää kommenttiboksiin... ;)

Miss' hiihtäen myrskyssä

Eräänä yönä tällä viikolla hiihdin unissani. Samalla mietin, kuinka ennätyksellistä on hiihtää kesäkuussa – unessa tosin olin sekaisin kuukausista, kuten tosielämässä tunnun olevan sekaisin itse elämästä: onko edes loma; olenko onnellinen, vaiko en vaiko vain tasapainoinen vai olenko sitäkään. 

Silloin kun viimeksi oikeasti hiihdin, sain mietittyä monta asiaa loppuun, mikä oli pitkien hiihtolenkkien parasta antia – maisemien ja luontokokemuksien ohella. Loma Lapissa huhtikuun lopulla oli tärkeä kokemus, ainutlaatuisen erilainen irtiotto: hyviä keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, syömistä, juomista ilman mitään sisäisiä rajoituksia. Kahden pariskunnan: kahden hyvän ystäväni ja heidän puolisoidensa kanssa tehty matka ei ollut lainkaan niin yksinäinen, kuin olin etukäteen pelännyt. En tuntenut itseäni ulkopuoliseksi tai tullut sen surullisemmaksi, mitä jo olin. Kuuluin joukkoon, mutta jokin pieni osa minusta eli koko ajan tulevaisuudessa. Ajattelin, että sitten kun minulla on mies, tämä on täydellistä. Sitten kun minulla on mies, haluan tehdä juuri näiden ihanien ihmisten kanssa matkan jonnekin ja olla täydellisen tyytyväinen elämääni, täydellisen kiinni vain hetkessä. Liekö sellainen kuitenkaan koskaan täysin mahdollista tai edes sen helpompaa kuin tällä matkalla?

Olenhan nytkin kiinni elämässä, tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä minulla on, vaikka elän kuitenkin samaan aikaan väliaikaisuuden tunteessa. Enkä sille oikein voi tehdä sen enempää kuin olen jo tehnyt. Tähän tunteeseen, näihin mielentiloihin on nyt tyytyminen – ne ovat osa elämää niin monella muullakin. Ne ovat myös elämää eteenpäin vieviä liekkejä. 

On ollut kuitenkin hyvä sulkea jokin elämänvaihe pois mielestään. Viimekertainen parisuhde on yli sadan kilometrin, noin seitsemäntoista tunnin aikana loppuunkäsitelty, analysoitu, puhki poltettu. On toki jäänyt muistoja, mutta niitäkin täytyy yhä enenevässä määrin kaivamalla kaivaa esiin. Ihminen kun unohtaa, niin hyvän kuin pahan. Välillä toki muistan, satunnaisesti ja usein vähän ilkikurisesti. Nauran absurdille suhteelleni: kuinka ihminen sellaiseenkin ajautui? Muistelen niitä tyhjiä sanoja, tyhmiä sanoja, makeita sanoja, ylisanoja. Kuinka sokea ja samalla suunnattoman suurisuinen sitä saattoi ollakaan?

Olen hiihtänyt sohjokelissä halki tasaisten, harmaiden maiden, olen kiivennyt tunturien jäisillä rinteillä, olen nauttinut vauhdin huumasta rinteitä alas laskiessani. Olen kulkenut kuruni, välillä suksia kantaen. Ehkä seuraavaksi lähden matkaan toisenlaiseen vuodenaikaan. Ehkä seuraavaksi matkaa siivittävät pehmeämmät tuulet. 

Kiire

Tylsää todeta, että kiire on ollut. Niin olette varmasti hiljaiselostani päätelleetkin.

Kiirettä voi olla monenlaista. Usealla vastaeronneella tuntuu olevan kiire uuteen suhteeseen. Kiire jatkaa elämäänsä. Aika monella meistä on kiire suorittaa elämäänsä, kiire toteuttaa itseään.

Minun on tehnyt mieli jättää leikki kesken monta kertaa viimeisten viikkojen aikana. Lopettaa kaikki suorittaminen ja kaiken tavoitteleminen. Olen niin väsynyt ja täynnä kyllästystä. En kuitenkaan pysty, enkä loppujen lopuksi halua, koska joutuisin samalla luopumaan monesta hienosta asiasta. 

Haluan kävellä töihin, sillä haluan olla hyväkuntoinen ja virkeä. Haluan, että on siistiä, joten siivoan. Haluan nähdä ystäviä, käydä tanssitunneilla, tehdä käsityötä, lukea ja leipoa ja tehdä ruokaa. Ja kun haluan kaikkea tätä, seurauksena ei ole muuta kuin – kiire.

Yhdessä asiassa olen päättänyt olla kiirehtimättä: puolison etsimisessä. Olen ottanut uusia askeleita tällä saralla muuttuen entistä aktiivisemmaksi etsijäksi; aikaa saa tähänkin uppoamaan. Mutta samalla olen entistä kriittisempi tiedostaen sen, että ehkä en löydä sitä oikeaa vuosiin. Juttelen mielelläni uusien ihmisten kanssa verkossa, mutta jos keskustelu alkaa mennä sellaisille linjoille kuin "haluan tietää sinusta kaiken: mitä syöt, juot, millainen koti sinulla on, millaista kirjallisuutta luet", panen pisteen juttelulle. Kokemukseni mukaan henkilö, joka muutaman alkutervehdyksen jälkeen on yli-innostunut tietämään "kaiken" toisesta, haluaa vain edetä nopeasti, kiirehtien mielessä yksi päämäärä: täyttää se tyhjiö, jonka joku toinen ihminen on ennen täyttänyt. 

Mielestäni oikea suhde voi syttyä salamannopeasti. Mutta kiire on siitä touhusta kaukana. Oikeassa ihastumisessa ihastuu ennen kaikkea toiseen ihmiseen ja antaa hänen omalla painollaan kertoa "kaiken". Totta kai sitä haluaa tietää asioita uudesta ihmisestä, mutta jos painopiste on toisen "laatikoittamisessa", suhde on väärä. Sellainen nimenomaan oli minun ja Egilin suhde: etsimme aivan erilaisia ihmisiä, mutta laatikoimme toisemme sellaisiksi kuin toivoimme. Lopulta kumpikin alkoi voida pahoin, kun ei saanut olla se, mikä on. 

Alussa ihastuksen tunne peittää taustalla pakottavan kiireen. Mutta ennemmin tai myöhemmin paljastuu, että suhteen synnyttävä voima olikin jokin muu kuin aito kiinnostus toiseen. Suhteen synnyttivät intohimo ja tarve olla jonkun kanssa.

Toisaalta pitää osata erottaa kiire ja jämpti, tehokas tekeminen. Arkielämässä saan itsestäni aika paljonkin irti tehokkaalla toiminnallani; kiireen tuo mukaan vain se, etten malta välillä kunnolla levätä, vaan jään tekemään jotain puolella teholla. Jos tekee kunnolla sen, mitä on aikonut ja halunnut, vaikka haluamisen kohteita olisi paljonkin ja jättää myös palautumiselle aikaa, kiireen oloa ei pitäisi syntyä. Tietenkään aivan liikaa ei voi kalenteriin silloinkaan mahduttaa, mutta hyvällä suunnittelulla tuonkin tajuaa. 

Ehkä näin on uutta suhdettakin metsästäessä: saa olla tehokas etsijä ja kokeilija, mutta puolella teholla sinne tänne sohiminen ei kannata. Etsimisen pitää olla suunnitelmallista: kun tuntee itsensä ja tietää mitä haluaa, ei lähde ihan kenen tahansa melko sopivan matkaan. Ja palautumiselle pitää tässäkin tehtävässä jättää aikansa.

Kiireeni olkoon siis kuopattu, kaiken lisäksi hyvällä ajoituksella, sillä näinä päivinä on kulunut edellisten suhteitteni puoliintumisaika – tunnenkin toipuneeni niiden taakasta. Nyt suren vain sitä, että olen yksin. Seuraavaksi pitää siis lähteä kuollettamaan surua, sillä kiirettäkin suurempana se elämääni häiritsee.

Tyttäreni Lyyli vuonna 2013, sisareni ja minä (veikkaisin) vuonna 1983; ei ollut lapsena minulla juurikaan suruja eikä varsinkaan kiirettä – milloin ja mistä ne otin elämänkavereiksi?

Et ole yksin

Ei ole mitään mullistavaa kerrottavaa. Ei vieläkään – sitä hetkeä odottaa kyllä kuin kuuta nousevaa.

Elämällä on kuitenkin muunlaiset hetkensä. On niitä pöhlöjä aamuja, jolloin tajuaa, että käveltyään puoli tuntia töihin on jättänyt tanssikortin kotiinsa. Tanssivarusteita toki on raahannut mukanaan epämukavasti nysväkkäkassissa olalla. Samaisena päivänä kotiuduttuaan huomaa, että jätti kenkänsä töihin – siis niistä töissä olevista seitsemästä parista ne, jotka oli ajatellut ottaa Turun-reissulle mukaan. Kotona kenkiä ei tietenkään ole yhtään sopivaa paria odottamassa, paitsi ne uudet kengät, jotka nirhaavat jalat nilkoista verille. ;) Sitä varten on onneksi käyty apteekissa ostamassa haavanhoitovälineistöä. Päätetään kestää, taas kerran, taas jonkin asian suhteen.

Mutta sitten on niitä hetkiä, jolloin nauraa ääneen, joko hauskan jutun tähden – tai elämän pimeän puolen paljastuessa: Suomi24:ssä odottaa viesti, jossa lukee: "Moi :) Tässä olisi laadukas mies seuralainen tarjolla sulle ;) Ilta 400€ ja yö 700€. ---" Onko todellista? Onko epätoivoista vai typerää vai mautonta? Paras vastata tyylilleen uskollisesti, sillä tietenkin suutahdan: "Tää oli paras. Mun taksani tosin ois korkeammat, joten jäisit miinukselle. Ei varmaan kande toista kertaa kokeilla kepillä jäätä, jos lukea osaa." Profiiliin kun voi kirjoittaa, mitä etsii: elämänkumppania, ystävyyttä, seksiä... Minulla mainitaan nuo kaksi ensimmäistä, vaikka oikeastaan en tiedä, etsinkö netin syövereistä yhtään ketään tai mitään.

Mutta nyt etsin muualta: katseeni on levoton, tarkkailen ihmisiä entistä purevammin. Se on väsyttävää, puolin ja toisin varmasti. Tapanani tosin on muutenkin tarkastella ihmisiä, joten en tiedä, eroaako tämä siitä millään muotoa. Ehkä ei. Inhorealistisesti mietin myös rakastuneita pareja nähdessäni, että nauttikaahan nyt, pian tuo on menneen talven lumia. En kai enää usko. Surullista sekin. Toisaalta olen luonteeltani kiperä ja kiivas, joten en tiedä, onko ajatuksillani edes itselleni painoarvoa. Ne ovat sellaisia purkauksia, joiden avulla selviän. Kiukku auttaa eteenpäin, masennus lukitsee.

Nyt on kuitenkin varattu lääkäri, ehkä sieltä saa jotain iloa, ehkä sen kautta saa lukkoja auki. Toisaalta en oikein tiedä, mitä tässä suren: yksinäisyyttä ja sitä, että elämä ei ole enää niin mahdollista kuin kymmenen vuotta sitten? Silloin sinkkuus ei tuntunut pahalta, vaikka olin siihen asti ollut aina yksin. Silloin elämä oli vielä niin kesken. Nyt moni asia on valmiimpaa. 30–40-vuotias perheenäiti voin olla vain yhden kerran, ja ilmeisesti ne vuodet on minulla nyt lukittu tähän vaihtoehtoon. Kuinka hienoa olisi ollut saada lapsia niin, että olisi samalla saanut elää normaalissa parisuhteessa. Hienoa olisi ollut selvitä ilman näitä katkeria, jankkaavia vuodatuksia.

Onneksi elämässä on hetkensä: on hetkiä, jolloin toinen sanoo töissä: Kuule, mennään kahville. Toinen, joka on myös eronnut. On heitä, joita elämä ei ole kohdellut kuin rankemmalla kädellä. Toisaalta onneksi on myös heitä, jotka ovat saaneet sen, mitä minä en. Se antaa toivoa, että maailmassa on myös muuta kuin iso virhe. Ehkä voin juoda pisaran heidän onnestaan.

Razlan: So Far, Seoul Good Day 4

Arvonnan voittaja

Lyyli poimi tänään aurinkolasikotelosta nimilapun, jossa luki Johanna. Onnea voittajalle! Kirjoitathan vielä s-postiosoitteesi, jotta voin olla yhteydessä Sinuun – tosin taidan tietää henkilöllisyytesi, mutta varmuuden vuoksi! ;) Kiitos kaikille osallistujille; oli mukavaa saada runovinkkejä, ja hauskaa huomata, että blogilla kuitenkin on edelleen uskollisia lukijoita!

Tänään lyhyestä virsi kaunis. Toukokuu on taasen kiireinen; illan puuhina testien korjaamista ja kesäleiriin valmistautumista. Siitä en ehkä ole kertonutkaan vielä? Olen nimittäin menossa kesätöihin, jälleen lapsien pariin! ;)

Äitienpäivä on muuten(kin) ollut mitä parhain kera ystäväpariskunnan ja Lyylinkäisen Nuuksiossa retkeilemässä. Nyt pyörivät savunhajuiset vaatteet pesukoneessa, ja valmistautuminen arkeen on alkamassa. Kuppi kahvia kuplivaan mahaan on kuitenkin pakkolääke, sen verran raukea on olotila, vaikka vatsani on tainnut tykätä hallaa viime aikojen syöpöttelyistä...

Hyvää alkavaa viikkoa!

Hepulis, jepulis

Kuunnellaan Lyylin kanssa Eppu Nuotion Villilä-sarjaa äänikirjana. Naurattaa juuri äsken vilahtanut postimyyntivauvajuttu, kun Villilän kolmoset haaveilevat hankkivansa pikkusisaruksen. Entäs postimyyntimies – mulle? Vaan taitaa olla koko perinteinen postimyyntikaupustelu lähes kuollut kaupanlaji, joten eipä niitä miehiä postinkaan kautta enää taida löytyä.

Olen ostanut lohdutukseksi kenkiä ja käsineet: kalliita kuin taivas. Sehän onkin mitä sopivinta toimintaa juuri silloin, kun on ollut viikon palkattomalla virkavapaalla (ilman virkaa), eikä edes tiedä, millainen tämän kuun palkasta tulee. Pieni, tietenkin, mutta kuinka pieni. (Oli säästöjä kuitenkin, älkää pelätkö, en ole seonnut.)

Pieni on tietenkin myös kaunista. Ja niin ovat kengätkin. Sen lisäksi kengillä on myös käyttötarkoitus, enkä soimaa itseäni sopivien kenkien löytämisestä, etenkin kun viisi liian pientä tai kuollutta pari lähtee vaihtoon. Enkä sure, vaikka toisiin uusiin kenkiini tuli heti toisena päivänä kauneuspilkku, kun horjahdin ystäväpariskunnan alaovella rappuralliin – arvatkaapa, mietinkö laitteen nimeä kohtalaisen kauan; ehen, siksi linkki! Rappuralli oli hieman vääntynyt ja hökötyksen jokin törröttävä metalliosa teki naarmun ja kolon uuteen nahkaan. Harmitti kyllä! Onneksi sain värjättyä kolon samanväriseksi kuin kenkien vaalea nahka, mutta kun kengät tekivät molempiin jalkoihin kahden päivän käytöllä syvät haavat, jätin ne lepäämään toviksi. Kyllä näistä Vagabondeista käyttöön silti on, sillä nämäkin uutukaiset ovat nyt kokoa 38! Olen oppinut, että ulkokenkiin minun on syytä jättää enemmän sukan ja pohjallisen varaa, kuin mihin olen tottunut.

35-vuotiaana voi näemmä oppia vielä paljon. Tänään tein ensimmäistä kertaa elämässäni onnistunutta pannukakkua. Opin hiihtoreissulla kokki/restonomi/kotitalousopettajaystävältäni tämän jalon taidon. Jotain kertoo loistavista kokkaustaidoistani se, että piti vielä tänään soittaa hänelle ja varmistaa kananmunien määrä, kun en ollut uskoa netin ohjeita, että jopa neljä munaa litran taikinaan. Tekin tietysti ihmettelette, että mitä kummaa täällä blogissa sitten on yhtään ainoaa ruokaohjetta, jos kokkaustaitoni ovat esimerkin kaltaiset. Sanottakoon kuitenkin, että joskus olen onnistunutkin. Taitoja kartuttaakseen tarvitsisi kuitenkin enemmän harjoitusta, eikä minulla ole siihen aikaa. Ei oikeasti ole: aloitin taas yhden harrastuksen lisää, vanhan tutun kutomisen eli neulomisen. Tosin, kuten ehkä arvata saattaa, joku on jäänyt taka-alalle, ja yllättäen se on espanjan opiskelu. Ei vaan jaksa juuri nyt liian haastavia vapaa-ajan harjoituksia.

Voimme tietysti miettiä elämän painotuksia ja asioiden tärkeysjärjestystä, mutta enköhän ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi – täälläkin. Päätin eräänä päivänä, että miehillä on ollut elämässäni tärkeä merkitys, mutta älkäämme kuitenkaan liioitelko heidän painoarvoaan. Elämässäni on aina ollut muutakin, jopa enimmäkseen muuta: ihmisiä, ihmissuhteita, harrastuksia, matkoja, tärkeitä keskusteluja, mieleenpainuneita hetkiä, kohtaamisia. Nyt kun olen ottanut ihan tarpeeksi takkiini eroista, syyllistänyt itseäni ja valintojani, on aika seisoa tukevasti omilla jaloillaan, uusissa kengissä ja sanoa: minä olen tällainen, minun elämäni saa olla surullista, jos niin haluan, ja minä saan kasvattaa lapseni juuri niin kuin teen. 

Eläköön oma elämäni! Eläköön valintani, eläköön epäonnistumiseni. Niistä en kliseisesti ole vain oppinut, vaan myös alkanut vihdoinkin asettaa niitä omaan asemaansa. Kukin meistä kuitenkin syntyy tänne yksin ja yksin täältä lähtee, ja tärkeintä on se, kuinka itse elämänsä elää, kuinka siinä voi. Ei muuten voi kukaan ympärillä oleva koskaan hyvin, jos itsellä on paha, aina vain paha olla jonkun toisen takia. Pahinta ehkä kuitenkin on ripustautua toiseen vain siksi, ettei pysty olemaan yksin. Silloin kutistaa elämäänsä turhaan, vaikka toki näin aivan yksinään jää jostain hyvin olennaisesta paitsikin.

Nyt yritän kuitata villaisella elämäni ns. epäonnistumiset samoin kuin uusiin kenkiin tulleen raapaleen: ei se nyt ollut niin vakavaa. Halusin toki elää puhtaan elämän: olla yhden miehen nainen, mutta kun se ei onnistunut, miksi tavoitella jotain puhdasta ja hienoa lisää? Ehkä nyt on aika irrotella, vaikkei oma ideaali toteutunutkaan. Vaikka onhan vaikeaa heittää perfektionistin unelmamaailma roskapönttöön ja yrittää tavoitella jotain vähemmän täydellistä maailmaa, mutta ehkä sekin iän myötä rupeaa onnistumaan?

Kevätarvonta

Vappu on alkujaan ollut paitsi kristillinen muistopäivä myös kevään merkkipäivä: se sijoittuu vuodenkierrossa kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puolenvälin tienoille, ja niinpä päivään on liitetty monenlaisia pakanallisia rituaaleja. 

Keski-Euroopassa vappua on pidetty myös kesän alkamisen päivänä, mutta itse leimasin vapun ainakin tänä vuonna, näillä leveysasteilla kevääni alkamisen päiväksi. Vappu aloittaa usein monenlaisia tapahtumia täynnä olevan ja kiireisen toukokuun, joka on kuitenkin samalla hento ja toiveikas kuukausi, yksi uusista kuukausisuosikeistani.

Juhlistaakseni tämän täyteläisen kuukauden alkamista arvonkin jo perinteisesti sisareni kirjallisen tuotoksen, tällä kertaa siis esikoisrunokokoelman Ohikulkijan tuoksun. Rakkausrunot sopivat kevääseen!

Osallistuhan siis arvontaan keskiviikkoon 7.5. mennessä kertomalla, mitkä ovat lempirunojasi; voit liittää myös suosikkirunosi mukaan! Jos et osaa kertoa tiettyä runokokoelmaa tai runoa, mainitse vähintään suosikkirunoilijasi. Unohtaa ei kannata myöskään yhteystietoja; sähköpostiosoite tosin tässä vaiheessa riittää. 

Nyt kun pikkuhiljaa on selvitty kevään alkamisen muistojuhlasta: kun on herkuteltu, valvottu, juteltu ja ostettu kengät, onkin aika siirtyä lukupuuhiin. Sisaren runot olen lukenut aikoja sitten ja huomenna suuntaan lukupiiriimme keskustelemaan niistä, mutta sitä ennen aion vaipua Pauliina Rauhalan Taivaslaulun pariin. Pitkästä aikaa tiedossa on kirjapäivä! – Yritän siis unohtaa vappulomalle tehdyt suunnitelmat pestä ikkunat ja olla hyödyllinen. Ehtii sitä siivota sitten kun se kesä alkaa. Kesälomaan on neljän työviikon päivät!

Leppoisaa, herkkää – ja lukuisaa – toukokuuta lukijoilleni! Lukekaa tekin siis muutakin; yritetään yhdessä!