Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.

Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.

Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

Hättänen

Kyllä se on taas todettava, että hätähousu olen. Onneksi se ei ole kaikille ongelma. Ja niille, joille se on, lähtevät Nuuskamuikkusen tavoin. 

Naurattaa itseäkin tämä absurdi vaeltelu, joka heijastuu blogissa asti. Mietin, miksi ylipäätään kerron näitä asioita niin tuntemattomille lukijoille kuin niille tutuille, joita tiedän joukossanne olevan. Mutta kun kerran tarinan silloin viikko sitten aloin, pakkohan se loppuun asti on kirjoittaa.

Ei tämä tarina ole pitkä, eikä syvä: se loppui yhtä kevyesti kuin alkoikin, mutta välillä sorsat panivat suut suppuun ja sukelsivat syvemmälle. Ja se tuntui hyvältä. Siksi kai sitä elätteli toivoa, että jos sitten kuitenkin tästä tulisi jotain vakavampaa. Mutta ei tullut.

Muistikirjani ja alla tuore päiväkirjani - aloin kirjoittaa taas monen vuoden tauon jälkeen salatumpiakin tekstejä

Taas siis seison nollapisteessä. 36-vuotiaana alussa seisominen on huomattavasti hankalampaa kuin 26-vuotiaana, jolloin löysin Veikon. Jotenkin yksinään tässä tänään lauantaina 11. lokakuuta 2014 keittiön pöytänsä ääressä istuminen on kuitenkin helpompaa kuin vielä vuosikin sitten – istuminen helpompaa kuin seisominen? Jos vain lastaan, sitä ainokaistaan, ei joudu menettämään, mikä elämässä voi olla niin kamalaa?

Eräs avioeron itsekin kokenut ystävä sanoi minulle muutama vuosi sitten tähän tapaan: "Pahin elämästäsi on nyt takana. Tuota eroa pahempaa ei tule." Ja uskon, että hän jos joku tiesi, mistä puhui. Myöhemmin hän selitti sanojaan lisäten, että vaikka tietyllä tapaa yhtä pahoja asioita voikin sattua uudelleen, se että on kokenut jotain tuollaista, on lisännyt kykyä ja taitoa vastaanottaa elämän iskuja. Sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. 

Itsestä tuntuu edelleen epäoikeudenmukaiselta se, millä tavalla rakkaan ihmisen kerran joutui menettämään. Jokainen uusi ero repii hiukan näitä vanhojakin haavoja auki. Tällä kertaa en kuitenkaan herännyt eron jälkeen siihen, että olisin nähnyt unta Veikon käsistä, kuten viimeksi. Nukuin melko sikeästi, suorastaan paremmin kuin aikoihin. Se on selvästi merkki hyvästä.

Eikä tässä tapauksessa kai voida edes puhua erosta. Voidaan puhua siitä, että jokin ei ollut tarpeeksi syvää johtaakseen parisuhteeseen.

Nyt on viikko parisuhdevatvomista takana: tylsää ja väsyttävää. Pinoittain lehtiä lukematta, pyykkejä silittämättä. Joten lopetanpa höpinät ja hidastan muutenkin tarinatahtia täällä, sillä elämä kutsuu! Yhden pienen toiveen lähetän samalla taivaan ukolle: Seuraava miesjuttu voisi alkaa vaikka ihan vain kahvikupposen äärellä, jookos? Oltais ananas ja kookos.

 Samaa tylsää turinointia päiväkirjan lehdillä...

Lempi

Uusi lempipaitani on ensimmäinen omistamani kashmirvaate. Se on siis lämmin. Se on myös harmaa.

Miten voinkaan rakastaa harmaata niin paljon? Se kuulemma vieläpä sopii kasvoilleni! (Samalla  herää kysymys: kenelle harmaa sitten ei sovi? Se kun on niin neutraali väri...)

Paidan tilasin, kun idolini Eeva mainosti sellaista. Ensin kaduin vähän liian isoa kokoa, nyt rakastan sen väljyyttä. Tekisi mieli tilata toinen, toisessa värissä. Nyt nimittäin olen muuttunut tylsäksi pukeutujaksi: joka toinen päivä siniset puuvillahousut ja lempiharmaani yllä. Vaihtelen toki sen kanssa pidettäviä koruja. 

Tämän hetken piristäjä on tuo punainen rusetti, jonka löysin joskus kirpparilta eurolla. Etten ihan harmaavarpuseksi muuttuisi. – Vaan tuskin se lienee mahdollista. Eihän? 

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Kun syksy saapuu, Nuuskamuikkunen lähtee

Aloin syyskuussa flunssan kourissa ollessani lukea Tove Janssonista tehtyä elämäkertaa, Tuula Karjalaisen Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teosta. Innostuin kovasti sekä Toven tuotannosta että hänen omasta elämästään tämän opuksen ja Ateneumissa olleen näyttelyn myötä. Niinpä ajattelin hankkia vielä toisenkin Toven henkilökohtaiseen elämään liittyvän uutukaisen, Brev från Tove Jansson -kirjekokoelman. Alkukielellään tämänkin tietenkin.

Lisäksi ajattelin alkaa lukea Lyylille Muumikirjoja (käännöksinä...). Ne eivät ehkä kuusivuotiaaseen kunnolla uppoa, mutta kiinnostaapahan sitten iltasadun lukijaa enemmän tuo yhteinen tarinahetki. Eräänä yönä muuten näin jopa unta Toveen liittyen. Unessa seuraavan tyttäreni nimeksi tuli Tove, mutta siinä tosin Lyyli oli samaan aikaan sekä tämä vauva että oma itsensä vastustaen voimallisesti nimenvaihtoa. :)

Hurahtaa siis voi. Samaistuin Toveen myös rakkauden etsinnässä: kauan sai hänkin etsiä, kokeillen. Ehkä itsekin sitä on vasta 41-vuotiaana kypsä kohtaamaan sen oikean. 

Kuten otsikosta varmasti osasitte lukea, syksyn saavuttua eräs Nuuskamuikkunen lähti elämästäni: miessuhde, joka alkoi kesällä, sai uuden käänteen. Minne suuntaan, siitä kuulette ehkä joskus – tai sitten vaikenen iäksi. Tarkoitus ei ole täällä huudella miehistä enää sen syvällisemmin, mutta toki kerron päälinjoja, toisesta yksityiskohtia paljastamatta.

Nuuskamuikkusen poistuttua kuvioista kysyn itseltäni: voisiko tämä olla oma Tuu-tikkini, se harmoninen ja todellinen rakkaus? Se ymmärtävä ja tilaa antava, mutta se, joka myös tarvitsee, antaa itsekin aikaansa, kuuntelee, jakaa, tukee. Vai luulenko vain? Kenties olenkin itse vielä se Nuuskamuikkunen, jonka on nyt aika nousta ja lähteä. Kenties on aika ottaa uusi hahmo ylleen.

Tove kuvasi kauniisti rakkauttaan Tuulikki Pietilään, Tuu-tikin esikuvaan: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa." Nämä sanat toivon joskus voivani lausua jollekulle tärkeälle, oli hän sitten Tuu-tikki tai kenties pikemminkin Hemuli, Homssu tai jokin aivan omanlaisensa olio.

Lainaus ja kuvat Tuula Karjalaisen teoksesta Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Blogikirjoitusta editoitu huomattavin muutoksin keskiviikkona 8.10.2014

Rasvaa, rasvaa, enemmän rasvaa (taas)

Rasvoista olen vauhkonnut täällä aiemminkin, kenties jopa samaisella otsikolla. Mutta rasvatta kun ei elää voi, niin kelvatkoon aihe ja otsikkokin myös tällä kertaa.

Ilmeisesti on ihmisiä, jotka selviävät käsiään jatkuvasti kosteuttamatta: sain ystävältä Norwegian Formulan käsirasvan noin vuosi sitten, kun hänelle rasvat kuulemma ovat tarpeettomia (näin ainakin asian ymmärsin). Otin tuubin vararasvaksi töihin, vaikka rasvoja minulla riittää niin kassissa aina mukana, töissä kuin kotonakin. Vuoteen en ystävän lahjoitusta käyttänyt. Nyt sattumalta levitin kyseistä voidetta käsiini sen osuttua silmiini ja ihastuin: tässähän mitä mainioin kynsinauhavoide. Ei suttaa, mutta tehoaa.

Aloin kuukausi sitten henkilökohtaisen kampanjan: aion lopettaa syksyn aikana kynsinauhojeni ja kynsien ympäristön jatkuvan repimisen. Oikeastaan aloitin yrityksen jo keväällä, mutta en kesällä kaikesta stressittömyydestä huolimatta päässyt eroon tavastani. Töiden alettua tilanne paheni, ja syksyn edettyä kädetkin ovat taas alkaneet kuivua enemmän.

Niinpä rasvaan kynsien ympäristöä nyt lähes taukoamatta, arviolta 7–10 kertaa päivässä. – Yöksi kädet saavat Bepanthen-hoitovoiteen suojan, mutta päivällä käytettäväksi pepanteeni on liian suttaavaa kamaa, kuten niin moni kynsinauhavoidekin. Kun kynsinauhat ja kynnen vierustan muut usein harsottuvat ja tikkuuntuvat osat ovat pehmeinä rasvasta, niitä ei yksinkertaisesti pysty repimään. Myös rasvaaminen toimintona korvaa nyppimisen tarvetta. 

Ideaali tietysti olisi, että lopettaisin kokonaan kaiken maailman hypistelyn, repimisen ja nypläämisen, kuten toimintoa useimmiten kutsun. Pahoin vain pelkään, ettei se ole mahdollista, niin suuri tarve minulla tällaiseen sijaistoimintoon on. Niinpä yritän nyt keksiä turvallisia nypläämisen kohteita: juuri rasvaaminen, samoin sinitarran pyörittely voisi toimia korvausnypläämisenä. Käsityöt, piirtely, jos täytyy istua aloillaan. 

Harmillista tässä huonossa tavassa on se, että useimmiten sitä tulee tehtyä huomaamatta, etenkin jos on hermostuneessa tilassa. Ja sitten hups, verta jo purskahtaakin esille, mikä on kesken palaverin tai vanhempaintapaamisen nolostakin nolompaa. Usein syvät haavat ovat myös kivuliaita ja paranevat hitaasti, etenkin kun samaa ihoaluetta on tullut nypittyä vuosikaudet. 

Nyt käteni ovat paremmassa kunnossa kuin aikoihin, joten kaipa tässä on toivoa. Täytyy vain kantaa voidetuubia kaikkialla mukanani, pitää sitä esillä jatkuvasti. Tuubina tuo Norwegian Formulan käsivoide on onneksi helppo: tarpeeksi pieni ja pehmeä.

Toinen suursuosikkini, jo vuosien takaa (ja jo täällä mainostamani), on Cliniquen superdefense daily defense moisturizer eli suomeksi vapaasti käännettynä superpäivävoide. Käytän sitä meikin alla silloin kun tarvitsen UV-suojaa. Voide on tehokkaasti estänyt kasvojani maksaläiskistymästä: se on miellyttävän neutraalin tuoksuista, eikä aiheuta minulla mitään iho-oireita. Lisäksi hinta–laatusuhde on voiteessa kohdallaan, sillä ainakin minulla tuollainen 30 millin purnukka kestää useita kuukausia. Viimeksi 50 millin purkki kesti yli vuoden! En tosin käytä Cliniqueta talvisaikaan, vaan silloin voitelen kasvojani ennemmin öljyillä ja luonnonkosmetiikalla. 

Tällainen UV-suojan sisältämä voide on mielestäni kivempi meikin alla kuin aurinkorasva, ja tykkään ottaa tämän kanssa myös aurinkoa. Tehot ovat mielestäni olleet riittäviä, kunhan nyt ei tuntitolkulla auringossa asu.

Sellaista tuli viime kesänä tosin harrastettua, välillä jopa rasvatta. Siitä seurauksena muutama maksaläiskä otsassa. Niinpä aion olla ensi vuonna viisaampi: jo maaliskuussa auringon alkaessa vaikuttaa kasvoillani suojaa klinikki jopa niinkin lyhyiden ulkoilmavisiittien kuin välituntivalvontojen vuoksi.

Höpölöpöjä ja vähän asiaakin

Ikäänkuin mulla olisi ollut asiaakin. Se vain pääsi unohtumaan tuonne parin viinilasin tuolle puolle. 

Tiedän, on vasta torstai. Tänään, kuten eilenkin, on vain väsyttänyt ja suututtanut tai itkettänyt niin kovasti, että päätin hemmotella itseäni etukäteen. Suklaalla "en voinut", sillä olen päättänyt syödä "vain" sata grammaa viikossa, ja se määrä tulikin täyteen jo eilen.

Ei tässä viikossa mitään isoa virhettä ole ollut, oikeastaan päinvastoin. Hommaa on ollut vähemmän. Samalla olen kuitenkin tuntenut itseni turhaksi ja arvottomaksi. Töissä harva ottaa minut mukaan vanhempainkeskusteluihin, vaikka se olisikin kannaltani tärkeää. Yhteydet vanhempiin ovat myös suomen opettajalle kullanarvoisia, jos ja kun vääntöä oppilaan kanssa tulee. Muutenkin vanhempiin tutustuminen avartaa oppilaan tuntemista. Joillekin opettajille vain tuntuu niin vaikealta päästää toista opettajaa omalle reviirille. Onhan se monella muullakin tapaa huomattu, mutta taas tuli muistutus tästä tosiasiasta. Samalla sekunnilla, kun tuon kohteliaan sivuuttamisen hoksasin, aloin jälleen haaveilla uudenlaisista töistä: mitä jos minusta jonain päivänä tulisikin äidinkielenopettaja vaikka lukioon...

Haaveilut pitäisi heittää sikseen, mutta elän koko ajan muutenkin väliaikaiselämää, eikä se tietenkään voi olla rasittamatta. Missä on minun laumani, jota olen koko elämäni etsinyt? Voiko se olla totta, etten sitä saanutkaan. Iso perheeni, josta koko elämäni olen unelmoinut. Tällaisina surun päivinä tuntuu, että elämä valuu sormien välistä.

Onneksi parin viinilasin jälkeen tuntuu vähän paremmalta. Herkuttelin samalla myös siemenleivällä, milläpäs muulla – olen hurahtanut siihen täysillä. Minkään laadun viinin väärinkäyttäjä en ole, enkä sellaiseksi aio ryhtyä, joten aion lopettaa tähän kahteen annokseen. Enkä toisaalta koe huonoa omaatuntoa siitä, että huomennakin aion juoda vähän, sillä sehän on vain hyväksi. Selitellä täytyy niiden takia, joiden maailmankatsomus on toinen. Vaan mitäpä minä muiden elämänkatsomuksista välittämään. 

Ehkä olenkin alkanut näyttää kyyneleitäni?