Yli

Olen päässyt yli analyysivaiheen, siksi täälläkin on ollut niin hiljaista. Nyt vain suren; itken, mutta elän melko lailla normaaliakin elämää. Muuta kun ei voi.

 

 

Joulu on mennyt vanhempieni luona maalla. Tänään, Veikon syntymäpäivänä, Lyyli lähti toisille isovanhemmilleen, ja minä palaan pian Helsinkiin. Tuntuu parhaalta päästä kotiin, vaikka pelkäänkin vähän yksinäisyyttä. Tiedossa on onneksi tanssitunteja, ystävien näkemistä ja kauan kaipaamiani leffavisiittejä. Ja siivoilua, mitäpä muuta...

 

Nyt olen yksin lapsuudenkodissani. Outo tunne. En oikein tiedä, mitä tekisin. Se onkin ollut koko joulun erikoisin tunne: mitä tehdä, kun ei ole pakko tehdä mitään tiettyä, kun ei jaksa oikein mitään erityistä ja kun mikään tavallinenkaan ei varsinaisesti huvita. Päivät ovatkin menneet tasaisena massana, pelaamisen ja erityisesti keskustelujen kuitenkin välillä keventäessä tunnelmiani.

 

Ihan kiva, kun joulu on melkein ohi. Oikeastaan odotan kovasti arjen alkamista. Hautajaisetkin ovat vielä edessä. Vuoden vaihduttua aion myös mennä argentiinalaisen tangon peruskurssille. Se varmasti tuo elämään uutta sisältöä: lauhduttaa yksinäisyyttäni.

 

Ehkä en jaksa enää puhua enkä kirjoittaa entisen lailla. Se ainakin on yksi, kenties ainoa tavoitteeni tulevalle vuodelle.

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.

Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.

Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.

Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...

Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?

Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.

Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 

Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.

Kuka hän oli?

Kun en pääse surusta irti, en pääse surukirjoittamisestakaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tämä nyt näin nopeaa ole, vaikka surutyötä onkin vuosia tehnyt.

Viime kirjoituksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aliarvioin tunteitani. Ne tuntuvat kuitenkin pysyvän aisoissa: en ylireagoi, en panikoi. Tämä suru on erilaista surua, aivan toisenlaista kuin mikään koskaan aiemmin tuntemani suru on ollut. Tätä surua ei voi tekemällä tehdä pois, etsimällä asuntoa tai puuhastelemalla. Tämä on hiljaista ja vihasta pestyä surua. Olen hyväksynyt tapahtuneen, ja nyt vain suren. 

Suren sitä, kuinka ison aukon hyvän ihmisen poismeno tähän maailmaan teki.

Olen kuitenkin kokonaan lakannut kysymästä miksi. Sitä vastoin mietin, mitä tämän jälkeen. Missä hän nyt on? Mitä meille ja eritoten Lyylille tapahtuu tämän jälkeen? 

Viime päivinä olen kysellyt itseltäni myös sitä, kuka hän minulle oli. Hän ei enää ollut puoliso; ehkäpä siksi suruni on nyt tyynempää. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkäpä hän oli kuin veli. Välillä taas tuntui kuin sittenkin olisin menettänyt mieheni. Olihan hän joskus ollut mieheni, suurin rakkauteni.

Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, josta kuolinpäivänä aloin: hyvästelin silloin lapseni isän, sielunkumppanini ja hyvän ystäväni. Hän oli minulle loppuun asti näitä kaikkia ja yhdessä ne merkitsevät paljon. 

Pelkästään sielunkumppanuus on jotain niin syvää, ettei sellaista synny kuin harvojen ja valittujen kanssa. Se kestikin välillämme kauemmin kuin parisuhde, ja kaiken kaikkiaan se merkitsi minulle enemmän kuin avioliiton tai perheen muodollisuudet. 

Lopussa me hyvästelimme toisemme kuin vanhukset: vailla sisäisiä velvollisuuksia, vailla niitä vaateita, joita ihmiset toisilleen kumppaneina asettavat. Toki meillä oli velvollisuuksia lapsemme suhteen, mutta eromme riisui kaiken muun ylimääräisen maallisen taakan harteiltamme. 

Emme onnistuneet puolisoina, mutta onnistuimme lähimmäisinä. Minulle se riittää. Nyt suren ystävän lähtemistä, ja koitan vailla syyllisyyttä ajatella, että oli hyvä, että se tapahtui näin. Puolison menettäminen kuolemalle olisi ollut raadollisempaa. Nyt ehdimme parantaa haavat ja puhaltaa kauan yhteen hiileen. 

Silti suru ei hetkessä häviä.

Stressitesti

Pankeilla on stressitestinsä, joita en lainoillani läpäise, mutta elämäntapahtumien tarkistuslistan stressipisteet ovat kohdallani yllättäen kaikesta kammottavasta huolimatta sillä normaalilla korkealla tasollaan.

Olen saanut tämän stressitestin joltain elämäntapakurssilta, johon ensimmäisen suuren ahdistuskauteni aikana vuonna 2006 tai 2007 osallistuin. Testissä on isoille elämänmuutoksille tietyt lukunsa, suhteessa elämäntapahtuman suuruuteen ja merkittävyyteen elämässä. Pääotsikoiden, kuten henkilökohtaisten tapahtumien, parisuhteen, ammattia koskevien muutosten ja hengellisen ulottuvuuden alle on kerätty viitisenkymmentä elämäntapahtumaa, joko positiivista tai negatiivista.

Elämäntapahtumia tarkistuslistassa ovat mm. kohdat "avioitunut", "eronnut", "erimielisyyksiä rahan käytössä", "uusi perheenjäsen", "uusi työ tms.", "muutos taloudellisessa tilanteessa", "vammautuminen, tapaturma, sairaus tai sairaalaan joutuminen", "muutos uskonnollisessa ajattelussa ja käytännössä". Tapahtumat noteerataan viimeisten kahden vuoden ajalta laskien yhteen niiden luvut. Muistaakseni yli kahdensadan summa tarkoittaa merkittävää stressiä, mutta tästä minulla on vain muistijälki, ei sen tarkempaa tietoa. Saahan stressipisteidensä merkittävyyden suuntaa-antavasti pääteltyä, kun alkaa ihan vain tutkailla listansa pituutta ja sisältöjä...

Minulla tuntuu tapahtuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana melko lailla: on ollut sairautta, muuttoa, remonttia, perheytymistä, valmistumista, naimisiinmenoa, eroa, kuolemaa. Myös työrintamalla siinä sivussa on tapahtunut muutoksia, eikä tämä kaikki ole voinut olla vaikuttamatta elämäni hengellisiin ulottuvuuksiin. Ei ihme, että joka kerta, kun testin olen tehnyt, pisteitä on ropissut.

Vuonna 2007 sain pisteitä 338. Arvelen tehneeni testin keväällä, jolloin olin vielä aika hermostunut homeremontin jälkeen takaisin Veikon luo opiskelijasolusta muuttaessani. Olisiko koti puhdas? Pystyisinkö siellä asumaan? Puolentoista vuoden evakkoaika oli ollut raskas. Huolimatta näistä korkeista pisteistä elämä alkoi kesällä 2007 maistua erittäin hyvältä, ja syksyllä sitten odotimmekin jo Lyyliä. Tämä antaa minulle toivoa nykytilanteessanikin: elämä jatkuu, kestän tulevaisuudessakin muutoksia. Minun ei tarvitse elää seuraavaa kahta vuotta yrittäen olla muuttamatta mitään pienintäkään hippusta elämässäni. Ei, elämä tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin se vastaan tulee.

Kesällä 2012 tein testin toista kertaa. Silloin pistemääräni oli 284, varsin korkea sekin. Takana oli raskas vuosi asunto- ja terveysongelmineen. Erostakin oli aikaa vain vuosi. Näin vähän kauempaa ja tästä kuolemaperspektiivistä katsottuna tuo ero ja sitä seurannut suru käytännön ongelmineen oli elämäni karmeinta tuskaa. Hyvästelin niin rakkaan ihmisen silloin ensimmäistä kertaa.

En onneksi silloin tiennyt, että pian joutuisin hyvästelemään hänet lopullisesti. Nämä viimeiset hyvästelyt ovat tietyllä tapaa raskaammat, koska ne ovat lopulliset, mutta parisuhteen tuhoutumisen tuskan voi kokea vain kerran. Koska olimme jo eronneet, kun toinen kuoli, tuska on nyt laimeampaa. Olin jo joutunut tekemään osan surutyöstä. Kohdallani hyvästien jättäminen jakaantuu siis kahteen osaan: eroon ja kuolemaan.

Niinpä testissäkin läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolema on pisteytetty luvuksi 75, ero luvuksi 73, mutta leskeksi jääminen luvuksi 100. Leskeksi jääminen on testin isoin luku! Toisaalta kun laskee yhteen tuon läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolemisen pisteet ja eron pisteet, summa on suurempi kuin pelkkä leskeksi jääminen. Onneksi omassa elämässäni näiden väliin jäi enemmän kuin kaksi vuotta, ihan senkin takia, että välimme ehtivät palautua, syventyä ja suhteemme kehittyä ihan uudeksi, omanlaiseksi erikoiseksi ystävyydekseen ja vanhemmuudeksi. (Mielestäni testissä pitäisi olla eri luvut sille, menettääkö esim. lapsensa vai ystävänsä. Kyllähän sillä on eroa!)

Tänään tein testin kolmatta kertaa. Pistemäärä oli 299, vain hieman korkeampi kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Näistäkin pisteistä suuri osa tuli ammattia koskevista muutoksista, sillä olenhan vaihtanut kahden vuoden sisällä työpaikkaa ja irtisanoutunut virasta sekä lisäksi kokenut muutoksia työnkuvankin samalla muuttuessa. Nämä työtä koskevat stressipisteet ovat tuloksessani yllättävän isossa roolissa.

En tiedä, onko stressipisteiden laskemisesta juuri mitään hyötyä, sillä parhaiten varmaan oma vointi paljastaa stressin tilan. Toisaalta listan avulla pystyy erittelemään stressin lähteitä ja ehkä hiukan vaikuttamaankin tilanteeseensa. Sillä tavalla stressitesti voimauttaa, että sen avulla voi suhteuttaa suruaan. Läheisen kuolema on hirvittävä asia, mutta ilmeisesti siitä voi selvitä. Muutenhan luvun pitäisi olla jotain eksponentiaalista.

Hivenen huvittavia kohtia testissä ovat eräät matalampia pisteitä antavat elämäntapahtumat, kuten "lomaan liittyvä stressi", "huomattava saavutus" tai "puoliso kotona enemmän kuin ennen". Luonnollisesti nekin vaikuttavat stressitasoon, mutta eikö listaan pitäisi lisätä sitten joitain sellaisiakin jatkuvasti stressiä aiheuttavia arkiasioita, kuten kiire, sosiaalinen tyhjyys tai nukkumisongelmat? Jos testataan pelkkiä muutoksia, ei tulos voi olla kuin suuntaa-antava.

Luulen kuitenkin palaavani stressitestiin ehkäpä vielä moneenkin otteeseen. Mielenkiintoista on tehdä se vaikka kahden–kolmen vuoden sykleissä. Milloin pisteet laskevat? Tapahtuuko niin? Tapahtuuhan, toivon.

Raja

Kahden viikon takaisesta lähtien kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan. Nyt se todellakin on osa elämääni, aina. 

Hämmentävää. Olen sentään ollut töissä vanhainkodissa, hoitanut niitä kaikkein vanhimpia. Olen nähnyt kuolemaa ja kuolleita. Olen ollut töissä hautapalveluissa, ottanut vastaan epätoivoisia puheluita kuolleiden omaisilta. 

Mutta vasta – tai jo – nyt elämän ja kuoleman raja laskeutui alemmas.

Jää hyvin

Istuin, välillä torkuin ja välillä ajattelin Pietarin Mariinski-teatterissa eilen katsoen sivusilmällä balettia. Hyvät oli ajatukset.

Päätin kirjoittaa vielä kerran surusta. Tämä neljäs kirjoitus päättää kuolemansurusarjan, ja sen myötä jätän näillä näppäimillä kirjalliset jäähyväiset rakkaalle Veikolle. Hän esiintykööt tästä lähtien anekdooteissa silloin tällöin, vaikka ajatuksissani hän ja kaipaus ovat edelleen kaiken aikaa. 

Ennen kaikkea olen päättänyt olla antamatta periksi katkeruudelle ja vihalle, jotka taistelevat voimallisesti kanssani. Nyrkkeilen syyllistämisen ja syyllisyyden haamujen kanssa. En suostu, en suostu luovuttamaan elämääni niille. Ehkä saan itse elää vielä viisikymmentä vuotta, ken tietää. Se olisi pitkä aika olla katkera. Viisi mennyttä vuotta katkeruutta ovat tuntuneet aivan tarpeeksi pitkiltä ja raskailta.

Päätavoitteenani on siis pitää selkeä ja kaunis kuva kokonaisuudesta muistonani:

Minä ja Veikko valitsimme toisemme. Hän valitsi minut, minä hänet. Kysymys oli rakkaudesta ensisilmäyksellä; rakkaudesta, joka kantoi pitkälle ja jatkui tavallaan loppuun asti, vaikkei yksinään riittänytkään pysyvään parisuhteeseen.

Me halusimme perheen, itseämme ja tulevaisuutta varten. Niinpä saatuani (jälleen kerran) vakaan tahtoni läpi sai myös Lyyli alkunsa. Vaikkei tämä perhe sellaisenaan enää ole tässä maailmassa olemassa, sen muisto elää. Ne hyvät vuodet, onnellinen alku, toivo ja toiveet. Meillä oli kuitenkin hyvä vanhemmuus, jopa syventyen loppua kohti. 

Aivan kuin olisimme vanhuksina tavanneet, kun viimeistä kertaa isänpäivänä lounastimme yhdessä. Silloin surimme sanattomasti väliimme tullutta vaikeutta ja menneitä viimeisiä vuosia. Kenties lopulta hyväksyimme kohtalomme, vaikka suru olikin käsinkosketeltavasti ilmassa.

Nyt olemme Lyylin kanssa kaksin, vaikkemme kuitenkaan olekaan. Tukea ja monenlaista turvaa on sukulaisista ja ystävistäkin, kiitos siitä. Silti kun poissa on se, johon pystyi luottamaan eniten, jonka kanssa jakoi samankaltaisen arvomaailman ja visiot lapsen suhteen, ei kukaan voi korvata tätä ihmistä.

Kysymys on suuremmasta kuin käytännön asioiden sulavasta sujumisesta. Kysymys ei ollut myöskään pelkästään siitä, että tunsin oloni turvalliseksi toisen rahoittaessa lapsen elämää tai jakaessa hoitovastuuta. Kysymys on henkisen turvan menettämisestä. Siitä, ettei kukaan voi samalla tavalla suhtautua sekä lapseeni että minuun: samalla välittämisellä ja arvostuksella, erityisyydellä ja huomioimisella. Kukaan ei yhtäaikaisesti tunne meitä kahta kantaen samalla mukanaan yhteistä historiaa.

Kauan sitten kahdesta tuli kolme. Nyt kolmesta tuli kaksi. Kaksi, jotka hakevat kauan uutta paikkaansa maailmassa, toinen vielä toista enemmän. 

Näihin sanoihin, haikeaan tunnelmaan päätän kootut ajatukseni. Kaipaan sinua niin Veikko! 

Oi kuu, kuulehan mun kyynelten kohinaa

Ahdistus painaa rintaa, kun kävelen työmatkaa kotiin. Jaksoin kuitenkin töihin ja jaksoin töissä, vaikka suru on läsnä kaiken aikaa.

Ajattelin, etten edes tulevaisuudessa kirjoita muistelmiani tänne. En aio muistella niitä hyviä vuosia, mutten varsinkaan niitä pahoja. Surun sanoja on täällä entuudestaankin liikaa.

Mielessänikin mietin ennemmin tulevaa. Mietin, mitä kuoleman jälkeen on. En edelleenkään tajua. Ajattelen: siinäpä minulla pähkinä purtavaksi, moneksi aikaa. Mitä todella voisi olla kuoleman jälkeen? Kyllästyn ajatukseen kuitenkin varsin pian. Liian vaikea tehtävä.

Yöllä olin levoton. Ensin huomasin katkeruuteni ja vihani palanneen. Aloin vihata niitä ihmisiä, jotka eivät olleet suruvalitelleet. Niitä, joiden tiesin kyllä ahkerasti lukevan Facebook-profiiliani ja joskus vängänneenkin siellä. Minne he nyt katosivat? Päätin, että heti aamulla poistan heidät ystävistäni, hävitän elämästäni. 

Aamulla kävin läpi kaikki FB-tuttuni. En kuitenkaan poistanut ketään. Ajattelin, etten tiedä, mitä tulevaisuus heidän myötään tuo elämääni. Kyllästyin vihaamaan. Siksi huokaisin hiukan. Eihän tämä suru ole kenenkään vika.

Toisen kerran yöllä heräsin painajaisiin pärjäämisestä. Kuolema tuo paitsi surun, usein myös taloudellisia huolia. Niin minullekin. Keksin kuitenkin siihenkin ratkaisun yöllä, tällä kertaa sellaisen, joka todella voi toimia.

Karsin kaikki ulkonasyömiset puoleksi vuodeksi. En osta yhtään vaatetta Lyylille paitsi kirpputoreilta, itselleni ostan vain välttämättömimmät eli alusvaatteita ja sukkia, jos ja kun sellaisia tarvitsen. Puoli vuotta seisoo vaikka päällään, minulle niin rakasta sanontaa käyttääkseni. Onneksi koti on nyt monella tapaa valmis; epäonneksi asumiskustannuksenikin nousevat vuodenvaihteen jälkeen, kun ulko-ovet vaihdetaan ja tontin vuokra kohoaa. Pelkkä asuntolainojen ja yhtiövastikkeen kuukausiosuus nousee nelinumeroiseen lukuun. Hui.

Onneksi kesällä Lyylin tarha on lopullisesti ohi, ja sitten menot ehkä pienenevät hetkeksi. Silloin on hyvä tehdä uusia suunnitelmia. Ei siihen nyt niin pitkä matka ole. Eikä elämäni sen kurjemmaksi tästä muutu, vaikken voi joka kuu shoppailla, vaikka harkiten shoppailisinkin.

Minut on tarkoitettu pärjäämään. Onhan tässä nyt kaikkea ollut ennenkin, ja pystyssä seistään edelleen. Hus niille, jotka eivät välitä, kääntävät selkänsä. Ei ole minun ongelmani. 

Kuu kuuntelee kuitenkin, vaikka höpötän myös täysin maallisia. Olkoon sitten irvokasta tai ei, mutta minun on pakko elää.