Kielihullaannus

Vejer de la Fronteran pieni kyläkaupunki sulatti lopullisesti sydämeni ystävällisine ihmisineen ja kauniine maisemineen. Espanja, kyllä kiitos, aion oppia tuntemaan maasi ja ennen kaikkea kielesi. Kielesi myös Argentiinan vuoksi, sillä uumoilen, että tangoharrastus ajaa minut jossain vaiheessa elämääni Buenos Airesiin.

Ben Fredericson

Ihanaa, kun tässä iässä, tässä vaiheessa elämää on tällaisia unelmia jäljellä. Ihanaa, kun vielä tämän ikäisenä jaksoin tosissani alkaa uuden kielen opiskelun. Uskon, että jaksan, sillä motivaatio on korkealla juuri näiden tavoitteiden takia – ja realiteetit kohdillaan. Espanja ei ole turhan vaikea kieli oppia vähän vanhemmalla iälläkään; korkeintaan verbisysteemi saattaa ajaa raivon tai epätoivon partaalle.

Fernando López

Innostuin näin kesäloman kunniaksi parantelemaan myös englantiani. Huomasin reissulla – ja olen huomannut kevään aikana yleisemminkin – että osaan englantia ihan hyvin. Puhuminen on luontevaa, ja ymmärrän kohtalaisesti myös natiivien puhetta. Englantia en aiemmin käyttänyt viikottain, mutta tangossa on tullut nyt vastaan väkeä, joka ei juuri suomea puhu. Olen joutunut huomaamattani englannin ylläpitoharjoituksiin!

Manuel Acebedo

Tänään innostuin tekemään Ylen abitreenejä, jotta saisin kielioppiani täsmällisemmäksi. Ainoa murheeni on vain se, miten saada aika riittämään kaikkeen... Mutta ehkä englannin opiskelu on vain ja ainoastaan kesäpuuhaa. Espanjaa aion syksyllä opetella päivittäin, mutta pienikin annos päivässä riittäköön.

Ensi kesänä aion lähteä jälleen Vejeriin, tällä kertaa Lyylin kera. Isäntäperheeni jo toivotti minut tervetulleeksi uudelleen, ja aivan mielellään lapsen kera. Kieltä vaan täytyy osata sitten paremmin, sillä nyt oli kyllä aika tuskaa, kun en käytännössä osannut mitään muuta kuin yksittäisiä sanoja ja kieliopin haivenia.

Contra Curva

Opetus kurssilla oli tehokasta, sillä meitä oli vain kaksi oppilasta. Opettaja puhui kaiken aikaa, mutta hyvin selvästi ja lujalla äänellä, ja opin viikon aikana runsaasti uusia sanoja ja sain selkeyttä kielioppiin. Keskustelutaidotkin pääsivät tietenkin käyttöön, pakon edessä, sillä 35-vuotias opettaja ei osannut englantia, eivätkä isäntäperheeni yli 60-vuotiaat vanhemmat luonnollisestikaan englantia edes ymmärtäneet paitsi isäntä taisi kieltä muutaman sanan verran. Juuri ne samat sanat osasin itsekin espanjaksi.

Aikalainen koettelemus aivoille, mutta mielelle ja vanhenevalle sielulle sangen tarpeellinen irtiotto. Tällaista elämää lisää surun jälkimaininkeihin, pyydän. 

Tangokenkäproblematiikkaa

Varsin pian aloitettuani tangoharrastuksen ostin mustat, todella kauniit ja tietenkin kalliit tangokengät. Ensimmäisen milongani eli tanssiaisten jälkeen totesin, että kengät ovat leveälle lapiojalalleni liian kapeat. Lesti oli väärä, vaikka koko oikea. Oikean jalan ulkosyrjässä tuntui viikkoja, jopa kuukausia tuon milongan jälkeen kipua. Ilmeisesti olin saanut lievän rasitusvamman, kuten olen ennenkin saanut liian kapeiden kenkien jäljiltä.

Jatkoin silti harjoitustunteja tangokengilläni, kävin muutamissa milongoissa voivotellen.

Lopulta päädyin pätevien tangotaiturien opastuksesta kokeilemaan tangosalin tangokenkäkaupassa, Tango Roomissa, Madame Pivot -merkkisiä kenkiä. Ne istuivat kuin unelma jopa minun "yhtä leveeseen kuin pitkään" jalkaani, vaikka olivatkin italialaiset. Eräs tangotuttuni kehui kenkiä kuvailemalla niitä aamutossuiksi. Niin pehmeät, niin mukavat. 

Päätin siis olla oma itseni ja ostaa jälleen sen turhempia surematta nämäkin kengät. Jo maaliskuussa, pari kuukautta tangoa tahmeasti tanssineena omistin kahdet tangokorkkarit. Tästäkö se hurahtaminen alkaisi, mietin.

Nämä hankin Tango Roomista, tosin vain 7 sentin korolla: Fedra Polish Violet

Käytin edelleen mustia kenkiä näiden uusien, lilojen ja vähän matalakorkoisempien ohella. Lopulta suutuin aina vain vihlovaan oikean jalan luuhuni ja päätin laittaa mustat myyntiin. Tangosalilla voi ilmaiseksi myydä käytettyjä kenkiä, joten kirjoitin vain myynti-ilmoituksen ja jätin 175 euron kengät sinne – jälleen sen suurempia surematta.

Nämä haluaisin: Cobra Laser Green

Tai nämä: Cobra Laser Fuchsia, kuvassa vähän matalammalla korolla kuin vihreät. Lähes kaikkia kenkiä saa kolmessa eri korkeudessa: 7 sentin, 8,5 sentin ja 10,5 sentin.

Pikkuhiljaa aloin haaveilla jälleen uusista kengistä. Tiedän, että tarvitsisin vielä toisen parin esimerkiksi tangoleiriä varten, jonne ei yhden parin varassa kymmeniksi tanssitunneiksi uskalla senkään takia mennä, jos vaikka kengästä katkeaa nilkkaremmi (tai korko, jos oikein säätää...).

Vai vähän kultaa, glitteriä ja vihreää? Chanel Glitter / Leather / Green Water / Platinum

Tiesin kuitenkin, että ensin on myytävä vanhat alta pois. Onnekseni suuressa väsymyksessä Málagaan kielikurssin loputtua saavuttuani (suunnatessani yöksi valvomaan lentokentälle, kun hotellihuoneet olivat Málagassa täyteenvaratut) vastaanotin iloisen tekstarin: Hei, haluaisin ostaa tangokenkäsi... Ilahduin ylettömästi, ehkäpä juuri tilanteen väsyttävyyden vuoksi! 

Myöskään vaaleanpunaisen ja kullan liitto ei olisi pöllömpi. Mutta millaiseen mekkoon nämä sopisivatkaan? Fedra Leather Pink / Blue / Gold

Niinpä nyt on mustat myyty, pinkit toimivat auvoisasti harjoituskenkinä, mutta on tullut aika ostaa toiset Madame Pivotit. Katselin jo sopivia malleja nettikaupasta; ehkä tilaan sieltä tai sitten tamperelaiselta jälleenmyyjältä, joka loppuviikolla laittaa kuvia myymistään 37-kokoisista. Tango Room on tällä erää lopettanut Madame Pivot -kenkien myymisen, joten arvelen, että jatkossa tulen tilaamaan suoraan Italiasta, jos postikulut pysyvät inhimillisinä ja toimitus on luotettavaa. Valikoimaa nimittäin on ja kun kokonsa tietää ja kenkämerkin ominaisuudet tuntee, uskaltautuu uuden lempikenkämerkkini nettiasiakkaaksi. 

Suuresta ympäristötuhohuolestani huolimatta, tai ehkäpä juuri sen tähden, olen päättänyt tangoillakin täysillä, monien kenkäparien voimin, jos (ja kun) se elämänlaatuani parantaa. Muuten on hankinnat nyt kohdaltani jäissä: ei kirjoja, ei uusia vaatteita vuoteen! (Vain kirppariostokset hyväksytään.) Tango kuitenkin saa ottaa nyt kaiken minusta, Lyylin ja espanjan opiskelun ohella. 

Entä tällaiset vähän erikoisemmat, pehmeällä päällysteellä? Ambra Slim Calf Bordeaux

Kaikki kenkäkuvat Madame Pivotin nettikaupasta.

Huomenna hän lähtee

Kylläpäs on kesäkuun ensimmäiset viikot hurahtaneet nopeasti. On ollut hurjan hauskaa, ihan rehellisesti sanottuna; olen surrut ajallisesti vähemmän, mutta sitten kun olen alkanut itkeä, olenkin lähinnä parkunut. Onneksi kerrat ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa. 

Huomenna lähden Espanjaan, kielikurssille Vejer de la Fronteraan Andaluciaan. Jännitys on vähentynyt sitä mukaa, mitä lähemmäksi lähtö on käynyt. En tosin vieläkään yhtään tiedä, miten selviän Málagasta Vejeriin, mutta eiköhän se tuolla paikan päällä selviä. Yksi bussiaikataulu on tulostettuna mukaan, joten englannilla, alkeisespanjalla tai elekielellä sitä sitten edetään. :D

Oikeastaan aika vinkeää lähteä. En odota matkalta juuri muuta kuin espanjan oppimista ja lämpöä. Plussaa olisi, jos muut kurssikaverit olisivat samanhenkisiä, eikä tarvitsisi viettää kaikkia iltoja yksin. Tosin sekin kuulostaa nyt ihan passelilta, sen verran töötti olen aktiivisten uimakoulu/kuntoilu/kokkailu/kaveriviikkojen jäljiltä.

Eilen vietettiin Lyylin 7-vuotislapsisynttäreitä. Kavereita oli paikalla kokonaiset 18 ja aikuisia kymmenkunta. Oli siinä vilskettä. Onneksi oli myös apukäsiä; ilman heitä hommani olisivat tuplaantuneet. Kaikki meni juuri niin kuin Veikon kynästä olisi ollut käsikirjoitettu: tarjoilut runsaita, meininki letkeää ja ihmisillä hyvä mieli – ihan niinkuin suurimmassa osassa juhliamme silloin ennen muinoin. Sanoisin, että olemme juhlanjärjestäjäväkeä, tai siis olimme. :/

Siinä imuroidessa juhlatilaa lähtökuntoon muutama kyynel vierähti poskelle. Mietin, että iskä ehkä oli katsellut pilven reunalta menoa onnellisena ja ylpeänä tyttärestään. Näin yritän uskoa, vaikka todellisuudessa en taivastarinoihin uskokaan. En enää. 

Taivas on kuitenkin ollut viime päivät kaunis niin kuin taivas vain olla voi. Kerään nyt kaikkia voimiani ja rohkeuttani selvitä tulevasta ilolla. Päätin lenkillä käydessä, että nyt vain vaikka väkisin hymyilen ja nauran. Se kun tekee niin hyvää – itselle ja muille. 

Furby-kakku oli suuri ihailujen kohde. Älkää kysykö minulta, mikä on Furby, sillä en aivan tarkkaan tiedä. 

Tarjoilija, kullankaivaja ja Eeva

Vaikea uskoa, että kesä on korvilla, mutta koska loma alkaa ylihuomenna, niin uskottava se on.

Fiilikset vaihtelevat. On ollut hyvä viikko, sillä olen saanut nukuttua ja liikuttua kunnolla. Tänään on ollut surullisempi olo. 

Onneksi siihen päivällä auttoivat ystävän kanssa juodut pari skumppalasillista ja illalla lakatut varpaankynnet. Lempilakkavärini on OPI:n I'm not really a waitress, jonka alle maltoin tänään vetäistä Nail Envyä – sen verran pahasti kynnet olivat kellastuneet jatkuvista aluslakkauksen laiminlyönneistä johtuen.

Juuri nyt kuuntelen Elokuun Kullankaivajaa. Sanat ovat varsin osuvat, kirjaimellisesti:

"Sano, mis on mun kultani, kultani hei? Kerro, mis on mun kultani, hei hei?
Mis on mun kultani kiharapää? Kerro, koska mä kultani nään? Kerro, koska mä kultani nään?"

Älkääkä luulko, että mitään oikeaa kultaa minulla olisi, mutta kuten Eeva sen kertoi ja Doña Guadalupe sen tietää, ei voi olla olematta rakastunut. Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu. 

Kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oli etukäteen suunniteltu

Kävelin eilen milongasta kotiin kauniissa, pehmeässä kevätillassa. Matkallani halki Kumpulan eteläisen puistoalueen linnut lauloivat vaaleanvihreässä vehreydessä. Näin monia nuoria pariskuntia kujertelemassa ja kuhertelemassa. Mietin, kuinka hienoa olisi ollut kulkea tuo lyhykäinen matka jonkun tietyn, merkittävän ihmisen kanssa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikeastaan kaivannut ketään vierelleni. 

Milonga teki hyvää, vaikka en tanssinut kuin puolikkaan tandan. Olen aivan varma, että tässä keväisessä tunnetilassa oloni olisi ollut aivan toinen, jos olisin viettänyt illan yksin – tai jossain sellaisessa paikassa, jossa olisin ollut muista poikkeava. Nyt sain puuhastella rauhassa tangosalin keittiössä, jutella useiden eri ihmisten kanssa niitä näitä ja kaihoisasti seurata tanssivia pareja. Oli hidasta ja helppoa, sillä olin päättänyt, etten altista itseäni tanssille; se on aina suuri, joskus liian suuri panostus tässä taitotason vaiheessa.

Jäin odottamaan kevään viimeistä tangotuntia, ja mietin, että jälleen on hyvästien aika. Vaihdan opettajaparia, ja menetän ryhmää vaihtaessani samalla tietysti kaikki ne ihmiset, joihin kanssa totuin pikkuhiljaa tanssimaan. 

Kipuilen edelleen myös sydänsuruni kanssa. Oudosti olen silti äärettömän tyyni, jopa alistunut, sillä odotan nöyrästi sitä hetkeä, jolloin huomaan, että tunteita ei enää ole. Etten enää kaipaa toista millään tasolla. Olen hyvin lähellä tuota sykähdystä, hoksausta, rapsahdusta; millä sanalla sitä nyt pystyisikään kuvaamaan. Sitä hetkeä, jolloin tajuaa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä näki, sitä hetkeä, jolloin päästää kokonaan irti, eikä surekaan enää. Hymyilee ehkä oudosti, hieman haikeasti, kun tajuaa, että ne haaveet ja mielikuvat, joita oli päässään kehitellyt, olivat naurettavia, epärealistisia ja uudesta perspektiivistä katsoen täysin turhia ja mielenkiinnottomia.

Mietin samalla myös niitä ystäviäni, jotka vuodesta toiseen etsivät rinnalleen sitä oikeaa. Miksi maailma on niin epäreilu, että jotkut löytävät, jotkut eivät – ja jotkut löytävät, mutta menettävät. 

Ei toisten onni meiltä etsiviltä ole pois, mutta helpompaa olisi, jos saisi vain kulkea vehreässä laaksossa vailla tietoutta siitä, mitä elämä voisi olla. Vuodet vierivät nopeasti, ja siksi on kiire. Jos saisin pysäytettyä ikääntymisen tähän hetkeen, en huolehtisi lainkaan näin paljon. Voisin mieluusti viettää vuosiakin yksin, harrastaa, matkustaa, asuakin ulkomailla Lyylin kanssa. Mutta tiedän, että jäljellä oleva hehkeys, energia ja hedelmällisyys on pian ohi. Se tekee mieleni levottomaksi ja hyvin surulliseksi.

Tänään olkoon silti edelleen pehmeää ja kaunista, sillä olen alkanut ajatella niin, että yksinkin voi elää onnellista elämää, vaikka sitten loppuun asti. 

Sellaiseksi kuin olen

Olen elänyt onnellisia viikkoja, enkä siksi ole ehtinyt kirjoittaakaan. Tulevaisuuden kirjoitustahti saattaa muuttua juuri tällaiseksi: parin viikon välein jotain "kevyttä". Mutta lopettaa en aio!

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, paitsi että tango on vienyt sydämeni. Tänään olen menossa tangoyhdistyksen vuosikokoukseen ja sunnuntaimilongaan (tanssiaisiin), ja kieltämättä jännittää. Yhteisössä nimittäin on aina draamaa ja tällä hetkellä normaaliakin enemmän.

Jännittää toinenkin asia: olen lähdössä tasan kolmen viikon päästä Espanjaan kielikurssille paikalliseen kielikouluun. Oikeastihan en juuri espanjaa osaa, etenkään kun viime aikoina en ole ehtinyt kuin nopeasti päivittäin tehdä pari harjoitusta. Siellä sitten perhemajoituksessa pitäisi jotenkuten pärjäillä tällä kielellä. Huisia, voisi tokaista, etenkin näin aikuisiällä. Tällä hetkellä mietin ennen kaikkea sitä, että mitenköhän selviän edes Málagasta Vejer de la Fronteraan, jossa kurssi järjestetään. En ole varannut bussimatkaa, en tiedä, miten sellainen tehdään, enkä jaksanut ottaa vastaan kielikoulun ylikallista tarjousta matkajärjestelystä. 

Elän nyt sellaista elämää, etten pelkää ottaa riskejä. Tuntuu, ettei ole mitään menetettävää. Toisaalta en tiedä, mikä olisi elämäni sisältö, jos en esimerkiksi harrastaisi tangoa. Tuntuisi varmasti todella yksinäiseltä. Vaikka Lyylin kanssa meillä on ollut oikein mukavia päiviä, ei minulle millään riitä kaksin lapsen kanssa puuhastelu ja töissä käyminen. Ei varmasti riittäisi isomman perheenkään ympärillä pyöriminen. Välillä ajattelen, että varmasti näin oli tarkoitettu: ehkä minun ei kuulukaan elää perhe-elämää, vaan koska olen vapaa sielu, sinkkuus sopii minulle. Eipä tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan. 

Lyyli mummoilee: tekee käsityötä samalla kun katsoo telkkua.

Lyyli muuttaa kesän alussa luokseni. Oikeastaan mikään ei kuitenkaan muutu heti, kesä on joka tapauksessa kesä, ja Lyyli viettää viikkoja isovanhempien luona. Espanjan kielikurssin lisäksi aion mennä kesätöihin lastenleirille ja loppukesällä osallistun tangoleirille. 

Elän nyt muutoinkin sellaista elämää, josta pidän. Olen tyytyväinen ulkonäkööni, syömisiini, liikkumisiinkin, ainakin melkein ja tuntuu siltä, että soimaan itseäni vähemmän siitä, etten ehdi lukea kirjallisuutta tai tehdä ruokaa itse. Vietän vapaa-aikaa sellaisissa kuvioissa, joissa haluan olla, sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän. Lyylin kanssa on aina helppoa ja mukavaa, ja vaikka olenkin hermoheikko ja tiukka, olen kuitenkin ihan hyvä äiti. Kaikesta huolimatta.

Ja töksö olen edelleen, suorasanainen, mutta välitän siitäkin entistä vähemmän. Loukkaantukoot, jos eivät elämäntyylistäni tai ideologioistani pidä. Onhan minusta tietysti tullut rasittava, kun olen avoimesti huolestuneempi ympäristön tilasta ja maailman eettisistä kysymyksistä. Sikälikin siis erittäin hyvä, että kotona ei kukaan toinen aikuinen joudu kuuntelemaan jupinoitani.

Kaikki on siis erittäin hyvin, kunhan minua ei pakoteta liian usein onnellisten, lapsellisten perheiden illanviettoihin, sillä ne ovat koettelemuksia. Olen niin kaukana kaikesta tuosta, eikä todellakaan huvita nähdä silmieni edessä sitä, minkä itse menetin. Ehkä jonain päivänä tuokin taas onnistuu ilman kyyneleitä. 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...