Halausystävyydestä kahvikuppiystävyyteen?

Kolmatta kertaa tämän blogin pian 6-vuotisessa historiassa on kerrottavana erouutisia: Kalevin ja minun tiemme erkanivat alun auvoisuudesta huolimatta jo neljän kuukauden yhdessä hengailun jälkeen. Totesimme kaikessa ystävyydessä olevamme ajatusmaailmoiltamme aivan liian erilaisia jatkaaksemme enää edes yrittämistä. Viime kuukaudet olivat jo aika keljuja, ja tappelimme aivan liikaa.

Nyt on siis aika surun, taas kerran. Eniten ehkä surenkin sitä, että taas olen näin surua täynnä. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että tämä suru ei vaadi samanlaista käsittelyä kuin aiempien erojen jälkeen. Olemme saaneet Kalevin kanssa niin hyvin puhuttua kaiken, ystävyytemme jatkuu ja muutenkin kun ehdimme tuntea vain niin lyhyen ajan, tästä lienee helpompi päästä yli. 

Huomasinkin eroa pohtiessani jo viikonloppuna, että tässä suhteessa en ollut oikeastaan lainkaan haaveillut häistä tai sen sellaisista merkkipaaluista. En oikeastaan edes yhteisestä asunnosta. Kummallista! Sanoinkin äsken Kaleville, että ehkä se oli merkki siitä, että tämä suhde oli enemmän ystävyyttä ja läheisyyttä kuin oikea parisuhde. 

Ehkä pitääkin nimenomaan tuudittautua siihen tunteeseen, että eräs ihmissuhde muuttaa vain muotoaan: halausystävyys muuttuu kahvikuppiystävyydeksi. Mutta kyllä tässä pari kyyneltä seuraavien viikkojen aikana silti saa – ja pitääkin – valua. Suren menetettyä haavetta suuremmasta perheestä, suren sitä, että taas pitää alkaa etsiä puolisoa rinnalleen. Suren hienon ihmisen poistumista arjestani.

Keskikesällä aion kuitenkin jo olla taas oma itseni! Siinä haavetta kylliksi tähän hetkeen. 

Kenkien uusi elämä

Niinhän siinä kävi, että epähuomiossa hävitin kuvat, jotka otin rumiksi likaantuneista kengistä ennen puhdistuskäsittelyä. Mutta mitäpä tuosta, tärkeintä on lopputulos: vaaleanpunaisista harmaiksi muuttuneiden kenkien tarina sai jatkoa, kun suutari onnistui putsaamaan kengät kohtalaisen siedettäviksi. (Värjäämistä hän ei suositellut.) 

Kuva ehkä siloittelee lopputulosta, mutta yhtä kaikki: mustien nauhojen kanssa näistä on vielä vähintään yhden kesän ystäviksi.

Onnistuin ostamaan kenkiin vähän liian lyhyet nauhat, mutta näppärin sormin nekin toimivat. Ja aina voi käyttää umpisolmua rusetin korvikkeena – kunhan sormet tosiaan ovat niin taitavat, että saavat umpparin aina auki. Tunnustan omistavani sellaiset sormet. 

Uutuudenkarheina reilu vuosi sitten kengät näyttivät tältä:

Mitä tarinasta opimme? Älä osta vaaleita kenkiä? Vaiko: älä vaadi täydellisyyttä? 

Piilottakaa rätit, siivoushullu on karannut!

Voihan sitä blogipostauksesta toiseen ihmetellä, että miksi ei ole taaskaan tarttunut kaunokirjallisuuteen, vaikkei tämä ihmettely mihinkään johda. Tuleepahan kuitenkin puhdistettua huonoa omaatuntoa. 

Kirjallisuuden karttelu taitaakin tänä keväänä liittyä normaalia enemmän siihen, että sisäinen siivoushulluuteni on nostanut päätään. Kerroin jo helmikuussa, kuinka järjestelin ja hankasin kaikki keittiön kaapit uuteen uskoon. Into jatkui vessan täyspesuna: en ole taatusti itsekään nähnyt koskaan sen siistimpää kylpyhuonetta kuin omani. – Olisi voinut katsoa vaikka pesukoneen alle, eikä hiekanjyvääkään. 

Muutaman viikon päästä tästä puunasin kirjahyllyt, joitain laatikoita ja Lyylin klaffilipaston. Sitten hinkkasin keittiön, mutta edessä on vielä yksi iso juttu: ikkunoiden pesu. Sitä olen säästellyt, jotta ikkunat olisivat vielä kesälläkin puhtaat. 

Tässä kuussa olen liittänyt jynssäämiseen myös toisen siivoamisen ulottuvuuden: olen tyhjennellyt kaapeista ja kirjahyllyistä turhaa tai tarpeettomaksi vuosien kuluessa muuttunutta tavaraa ja vienyt sen muitta mutkitta taloyhtiömme kierrätyspaikalle. Tavaroista olisi voinut saada sievoiset summat kirpputorilla itse myymällä, mutta päätin säästää aikaa – onhan sekin tavallaan rahaa. 

Siivoushulluus on yltänyt myös työpaikalle: olen heittänyt vanhoja papereita pois, järkeistänyt tavaroiden järjestystä ja tuonut kotoa työhuoneeseen paitsi kaiken opettamiseen liittyvän materiaalin myös ihania asioita, kuten kauniita kyniä ja joitain koristetavaroita. Kotona taasen suunta on ollut päinvastainen: kaikki, millä ei ole ollut funktiota, on saanut lähtöpassit. Pelkkä kauneus on ollut vain muutaman esineen pelastus, sillä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että tämä pieni, mutta ihana kämppä on tupaten täynnä. 

Myös kirjastoni on karsiutunut: jos en kertaakaan vuoden 1999 jälkeen ollut avannut englanninkielistä massiivista taidehistorian opustani, vaikka olin kyllä muuttanut sen maasta toiseen ja lukuisten asuntojen välillä, tajusin, että nyt tuli aika keventää hyllyjen painoa siitä ja muista vastaavankaltaisista kirjoista luopumalla. Seuraavasta muutosta tuli samalla kevyempi.

No nyt on jääkaapin ovikin hinkattu ja hankattu ja magneetit järjestelty. Kelepaa. 

Tavarasta luopuminen on tehnyt henkisesti hyvää. Tuntuu kuin sen myötä energiaakin olisi enemmän! Siivoamisessa hienoa on myös se, että välittömästi näkee käsiensä jäljen, toisin kuin elämässä yleensä. Haittapuolena taasen on, että kun kuvittelee nauttivansa siivoamisen tuloksista viikkoja, tajuaa parin päivän päästä, että pölyä on pinnoilla taas yhtä paljon kuin ennen siivouspäivää. 

Tänä keväänä olenkin monesti todennut, että piilottakaa minulta rätit, sillä nyt tämä on enää vain pelkkää ajanhukkaa. Viikonloput valuvat sormien lävitse siivoamalla, kun voisi kauniina päivänä vaikka ulkoilla ja huonona päivänä kirjoittaa blogia. Tosin elämäniloa ja energiaa lisäävää voi olla, että sopivassa raossa siivoaa jotain pientä sen koommin siitä etukäteen stressaamatta. Äsken juuri hankasin hellan alumiinirätillä puhtaaksi ja samalla vedin uunin pois paikoiltaan ja pyyhin sen takaa ja alta moskat pois. Nopeaa ja piristävää! Sen jälkeen ehti kyllä bloggaamaan...

Kuulemani mukaan siivoaminen voi olla pakenemista. Ehkä itse pakenen nyt epävarmuuttani, joka elämäntilanteeseeni liittyy. Siivoaminen voi olla myös pesänrakennusta: uusi poikaystävä, uusi järjestys. Usein siivoaminen on osa kevättä: valon paljastaman pölyn havaitsemiseen liittyvä puhdistusriitti. 

Olipa syy siivoamishulluuteeni mikä tahansa ikkunoiden ja verhojen pesua lukuunottamatta toukokuu pyhitettäköön muille, sivistystä lisääville puuhille. 

Mitä se äiti nyt... Joo, kuvaa kesken siivoomisen. Vai toisinpäin?

Kukkia kengissä

Viime keväänä hankitut vaaleanpunaiset kävelykengät ottivat ja muuttuivat käytössä harmaiksi. (Kuvia tulossa.) Melkein jo heitin ne vaatekeräykseen, mutta päätin kuitenkin heltyä, ovathan kengät edelleen täysin käyttökelpoiset. Surkeilta ne kuitenkin näyttävät tuolla eteisen nurkassa nauhattomiksi riisuttuina. Näinkö vähän aikaa kestää onni? (Tarkoitus on viedä kengät jossain vaiheessa jaksamista suutarille värjättäviksi.)

Ensihätään oli lähdettävä etsimään uutta onnea kenkäkaupasta. Ja vaikka hakusessa oli tumma ja tulinen pari, ihastuin täysin toisenlaiseen. Kyllä tämä nyt on todellista rakkautta, joka kestää sen ajan kuin on kestääkseen. Pahoin tosin pelkään jo ennen kenkien käyttöönottoa, että kohtalo voi olla samankaltainen kuin viimevuotisten kohdalla: kaupungin liat eivät helli vaaleita pintoja. 

Turha kuitenkaan surra ennen surua: kengät ovat kauniit koriste-esineet siihen asti, kunnes kadut kuivuvat, ja kunnollisella suojauksella sekä säännöllisellä puhdistamisella näillä pistelee farkkujen parina useammankin vuoden. Nahkaa ovat nämä ranskalaiset Laura Vitat.

Kukkia nurmikolla, kukkia kengissä ja kevytmielisyyttä lompakossa. Mutta vasta kun kevätkengät on hankittu, voi todeta: se on sitten kevät!

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?

 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.

Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 

Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 

Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 

Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!

Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.

2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 

3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;)