Satunnaisia vierailuja saitilla

Kesäloma lähes puolessavälissä, ja minä vierailen täällä vasta nyt! Näinkö tässä kävi: bloggausrakkaus viileni?

Myönnän, että kevät oli kiireinen, mutta kesä ei ole ollut niinkään – kiireen sijaan ajatukseni ovat olleet totaalisesti poissa. Olen ollut jotenkin tyhjä. En ole myöskään tanssinut tangoa kesällä. En ole mitenkään erityisen paljon nähnyt ihmisiä, vaan olen vaipunut omiin oloihini. Surua on ollut, mutta siitä enemmän parin kuukauden päästä, kunhan olen saanut surtua sen pois. 

Mitä sitten olen tehnyt niinä hetkinä, kun on ollut aika kaivautua ulos ajatuksistaan? No, olen vienyt tyttöä uimakouluun ja puistoihin, näkemään kavereitaan, olen lukenut paljon ja opiskellut espanjaa. Näitä tuttuja turvallisia. Lisäksi olimme kymmenen päivän ajan Andalusiassa Lyylin kanssa – jälleen ihana matka. Uusi isäntäperhe, uusi opettaja kielikoululla, mutta sama kylä. Oli parhautta matkustaa tyttären kera ja jälleen oppia espanjaa lisää. 

Ensi vuonna kenties jotain erilaista, mutta Espanja edelleen kohteena.

Nyt kohteena sänky. Surullinen, levoton, huonosti nukuttu yö takana; elämä koettelee taas uudella tavalla. Ehkä pitää vain luovuttaa ja antaa olla. Antaa elämän tulla omalla painollaan. Ei se mennyt niinkään kuin olin tällä kertaa suunnitellut.

Liimatkaa muhun nuo postimerkit ja lähettäkää pois!

Alla palmupuun

Kaikki 90-luvulla (varhais)nuoruuttaan viettäneet muistavat varmaan renkutukset Alla vaahterapuun ja Alla koivupuun. Ihmettelin jo silloin, miten niin mielikuvituksettomasti vuoden (1995) sisään keksitään kaksi näin samankaltaista laulunnimeä – ja ilmeisesti ihmettelen edelleen, kun nimet kahden vuosikymmenen jälkeen palaavat mieleeni. Lauluja en halua kuitenkaan kuulla, kiitos. ;)

Eipä tainnut tulla kummastakaan biisistä klassikkoa, mutta ehdottaisin nyt kun tarpeeksi on virrannut Vantaanjoessa vettä, että joku voisi vetäistä kesäbiisin, jonka nimi olisi Alla palmupuun. Sellaisen alle kun yhä useampi keskituloinen kesällä päätyy. 

Keittiössämmekin kasvaa joku palmuntapainen...

Meidän eli jälleen pienemmäksi kokoonpanoksi painuneen kahden koplammekin on tarkoitus lähteä kesähelteitä jatkamaan alle Espanjan palmujen: tiedossa on paitsi kielikurssi Vejer de la Fronterassa viimevuotiseen tapaan, myös muutaman päivän visiitti Málagassa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa varaamaan yösijan Airbnb:n kautta. Jännää sekin!

Jännää on taas matkustaa yksin: en oikein koskaan ilahdu siitä ajatuksesta. Kalevihan lähtee samaan aikaan myöskin Málagaan, sillä meidän oli tarkoitus viettää loppuloma yhdessä. Aiomme toki nähdä siellä, kun kerran reissua yhdessä suunniteltiin, eivätkä välimme ole muutenkaan mitenkään poikki. Kalevi esimerkiksi haki Lyylin koulusta eilen, kun minulla oli kymmenen tunnin kipukohtaus vatsassa. (Niinkuin tässä keväässä ei nyt olisi ollut muutoinkin jo tarpeeksi huolta ja murhetta.)

Kivusta selvisin, vaikka täytyy sanoa, että se oli kyllä tuolla kipuasteikon yläpäässä. Ulvoin ja huusin aina välillä, ja ihmiset pysähtyivät kysymään, mikä hätänä, kun vaivalloisesti taitoin matkaa lääkärille ja sieltä (taksin avulla) apteekin kautta takaisin. Mitään kummempaa ei verikokeissa löytynyt, ja ilmeisesti kysymys on jälleen närästyksestä, ja sainkin happosalpaajakuurin vaihteeksi takaisin elämääni. 

Terveys on huolestuttanut muutoinkin, kun isovarpaiden iho on puolittain ollut puutunut oikeastaan jo vuosia, mutta nyt puutumisalue on levinnyt. Samoin sormissa tuntuu nykyisin aika ajoin puutumista. Outoa. Onneksi on taas lääkäriaika varattu vakityöpaikkalääkärille, joka on löytö! Onni on olla Helsingin kaupungilla töissä. 

Työpaikan vaihtoa en siis tällä hetkellä suunnittele, ja niinikään kuoppasin ajatukseni ylentyä urallani: eivät hermoni kestäisi rehtorin töitä, joten mennään näillä. Muutoksia on kuitenkin muuten tiedossa: muutto isompaan asuntoon siintää mielessä. Kesäloman alussa käyn pankin kanssa neuvottelut lainasta, ja heti sen perään myyntineuvottelija tulee arvioimaan nykyisen kotimme arvon. Ehkä tämä menee myyntiin jo kesällä... Hui.

Suunnitelmissa olisi noin 50-neliöinen, putkisaneerattu kaksio Puotilasta, Itä-Helsingistä. Rahat voisivat jopa riittää! Eniten tietysti pelottaa, miten saan myynnin, oston ja muuton ajoitettua järkevästi ja remontit tehtyä: jotain homeremppaa on asunnossa kuin asunnossa tehtävä allergiani vuoksi, mutta pidetään nyt peukkuja taas kerran pystyssä, että jospa löytyisi sellainen helposti remontoitava asunto meille jo syksyllä. Alla yksi haaveilun kohteena olevista kämpistä:

Asunto myynnissä täällä!

Halausystävyydestä kahvikuppiystävyyteen?

Kolmatta kertaa tämän blogin pian 6-vuotisessa historiassa on kerrottavana erouutisia: Kalevin ja minun tiemme erkanivat alun auvoisuudesta huolimatta jo neljän kuukauden yhdessä hengailun jälkeen. Totesimme kaikessa ystävyydessä olevamme ajatusmaailmoiltamme aivan liian erilaisia jatkaaksemme enää edes yrittämistä. Viime kuukaudet olivat jo aika keljuja, ja tappelimme aivan liikaa.

Nyt on siis aika surun, taas kerran. Eniten ehkä surenkin sitä, että taas olen näin surua täynnä. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että tämä suru ei vaadi samanlaista käsittelyä kuin aiempien erojen jälkeen. Olemme saaneet Kalevin kanssa niin hyvin puhuttua kaiken, ystävyytemme jatkuu ja muutenkin kun ehdimme tuntea vain niin lyhyen ajan, tästä lienee helpompi päästä yli. 

Huomasinkin eroa pohtiessani jo viikonloppuna, että tässä suhteessa en ollut oikeastaan lainkaan haaveillut häistä tai sen sellaisista merkkipaaluista. En oikeastaan edes yhteisestä asunnosta. Kummallista! Sanoinkin äsken Kaleville, että ehkä se oli merkki siitä, että tämä suhde oli enemmän ystävyyttä ja läheisyyttä kuin oikea parisuhde. 

Ehkä pitääkin nimenomaan tuudittautua siihen tunteeseen, että eräs ihmissuhde muuttaa vain muotoaan: halausystävyys muuttuu kahvikuppiystävyydeksi. Mutta kyllä tässä pari kyyneltä seuraavien viikkojen aikana silti saa – ja pitääkin – valua. Suren menetettyä haavetta suuremmasta perheestä, suren sitä, että taas pitää alkaa etsiä puolisoa rinnalleen. Suren hienon ihmisen poistumista arjestani.

Keskikesällä aion kuitenkin jo olla taas oma itseni! Siinä haavetta kylliksi tähän hetkeen. 

Kenkien uusi elämä

Niinhän siinä kävi, että epähuomiossa hävitin kuvat, jotka otin rumiksi likaantuneista kengistä ennen puhdistuskäsittelyä. Mutta mitäpä tuosta, tärkeintä on lopputulos: vaaleanpunaisista harmaiksi muuttuneiden kenkien tarina sai jatkoa, kun suutari onnistui putsaamaan kengät kohtalaisen siedettäviksi. (Värjäämistä hän ei suositellut.) 

Kuva ehkä siloittelee lopputulosta, mutta yhtä kaikki: mustien nauhojen kanssa näistä on vielä vähintään yhden kesän ystäviksi.

Onnistuin ostamaan kenkiin vähän liian lyhyet nauhat, mutta näppärin sormin nekin toimivat. Ja aina voi käyttää umpisolmua rusetin korvikkeena – kunhan sormet tosiaan ovat niin taitavat, että saavat umpparin aina auki. Tunnustan omistavani sellaiset sormet. 

Uutuudenkarheina reilu vuosi sitten kengät näyttivät tältä:

Mitä tarinasta opimme? Älä osta vaaleita kenkiä? Vaiko: älä vaadi täydellisyyttä? 

Piilottakaa rätit, siivoushullu on karannut!

Voihan sitä blogipostauksesta toiseen ihmetellä, että miksi ei ole taaskaan tarttunut kaunokirjallisuuteen, vaikkei tämä ihmettely mihinkään johda. Tuleepahan kuitenkin puhdistettua huonoa omaatuntoa. 

Kirjallisuuden karttelu taitaakin tänä keväänä liittyä normaalia enemmän siihen, että sisäinen siivoushulluuteni on nostanut päätään. Kerroin jo helmikuussa, kuinka järjestelin ja hankasin kaikki keittiön kaapit uuteen uskoon. Into jatkui vessan täyspesuna: en ole taatusti itsekään nähnyt koskaan sen siistimpää kylpyhuonetta kuin omani. – Olisi voinut katsoa vaikka pesukoneen alle, eikä hiekanjyvääkään. 

Muutaman viikon päästä tästä puunasin kirjahyllyt, joitain laatikoita ja Lyylin klaffilipaston. Sitten hinkkasin keittiön, mutta edessä on vielä yksi iso juttu: ikkunoiden pesu. Sitä olen säästellyt, jotta ikkunat olisivat vielä kesälläkin puhtaat. 

Tässä kuussa olen liittänyt jynssäämiseen myös toisen siivoamisen ulottuvuuden: olen tyhjennellyt kaapeista ja kirjahyllyistä turhaa tai tarpeettomaksi vuosien kuluessa muuttunutta tavaraa ja vienyt sen muitta mutkitta taloyhtiömme kierrätyspaikalle. Tavaroista olisi voinut saada sievoiset summat kirpputorilla itse myymällä, mutta päätin säästää aikaa – onhan sekin tavallaan rahaa. 

Siivoushulluus on yltänyt myös työpaikalle: olen heittänyt vanhoja papereita pois, järkeistänyt tavaroiden järjestystä ja tuonut kotoa työhuoneeseen paitsi kaiken opettamiseen liittyvän materiaalin myös ihania asioita, kuten kauniita kyniä ja joitain koristetavaroita. Kotona taasen suunta on ollut päinvastainen: kaikki, millä ei ole ollut funktiota, on saanut lähtöpassit. Pelkkä kauneus on ollut vain muutaman esineen pelastus, sillä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että tämä pieni, mutta ihana kämppä on tupaten täynnä. 

Myös kirjastoni on karsiutunut: jos en kertaakaan vuoden 1999 jälkeen ollut avannut englanninkielistä massiivista taidehistorian opustani, vaikka olin kyllä muuttanut sen maasta toiseen ja lukuisten asuntojen välillä, tajusin, että nyt tuli aika keventää hyllyjen painoa siitä ja muista vastaavankaltaisista kirjoista luopumalla. Seuraavasta muutosta tuli samalla kevyempi.

No nyt on jääkaapin ovikin hinkattu ja hankattu ja magneetit järjestelty. Kelepaa. 

Tavarasta luopuminen on tehnyt henkisesti hyvää. Tuntuu kuin sen myötä energiaakin olisi enemmän! Siivoamisessa hienoa on myös se, että välittömästi näkee käsiensä jäljen, toisin kuin elämässä yleensä. Haittapuolena taasen on, että kun kuvittelee nauttivansa siivoamisen tuloksista viikkoja, tajuaa parin päivän päästä, että pölyä on pinnoilla taas yhtä paljon kuin ennen siivouspäivää. 

Tänä keväänä olenkin monesti todennut, että piilottakaa minulta rätit, sillä nyt tämä on enää vain pelkkää ajanhukkaa. Viikonloput valuvat sormien lävitse siivoamalla, kun voisi kauniina päivänä vaikka ulkoilla ja huonona päivänä kirjoittaa blogia. Tosin elämäniloa ja energiaa lisäävää voi olla, että sopivassa raossa siivoaa jotain pientä sen koommin siitä etukäteen stressaamatta. Äsken juuri hankasin hellan alumiinirätillä puhtaaksi ja samalla vedin uunin pois paikoiltaan ja pyyhin sen takaa ja alta moskat pois. Nopeaa ja piristävää! Sen jälkeen ehti kyllä bloggaamaan...

Kuulemani mukaan siivoaminen voi olla pakenemista. Ehkä itse pakenen nyt epävarmuuttani, joka elämäntilanteeseeni liittyy. Siivoaminen voi olla myös pesänrakennusta: uusi poikaystävä, uusi järjestys. Usein siivoaminen on osa kevättä: valon paljastaman pölyn havaitsemiseen liittyvä puhdistusriitti. 

Olipa syy siivoamishulluuteeni mikä tahansa ikkunoiden ja verhojen pesua lukuunottamatta toukokuu pyhitettäköön muille, sivistystä lisääville puuhille. 

Mitä se äiti nyt... Joo, kuvaa kesken siivoomisen. Vai toisinpäin?

Kukkia kengissä

Viime keväänä hankitut vaaleanpunaiset kävelykengät ottivat ja muuttuivat käytössä harmaiksi. (Kuvia tulossa.) Melkein jo heitin ne vaatekeräykseen, mutta päätin kuitenkin heltyä, ovathan kengät edelleen täysin käyttökelpoiset. Surkeilta ne kuitenkin näyttävät tuolla eteisen nurkassa nauhattomiksi riisuttuina. Näinkö vähän aikaa kestää onni? (Tarkoitus on viedä kengät jossain vaiheessa jaksamista suutarille värjättäviksi.)

Ensihätään oli lähdettävä etsimään uutta onnea kenkäkaupasta. Ja vaikka hakusessa oli tumma ja tulinen pari, ihastuin täysin toisenlaiseen. Kyllä tämä nyt on todellista rakkautta, joka kestää sen ajan kuin on kestääkseen. Pahoin tosin pelkään jo ennen kenkien käyttöönottoa, että kohtalo voi olla samankaltainen kuin viimevuotisten kohdalla: kaupungin liat eivät helli vaaleita pintoja. 

Turha kuitenkaan surra ennen surua: kengät ovat kauniit koriste-esineet siihen asti, kunnes kadut kuivuvat, ja kunnollisella suojauksella sekä säännöllisellä puhdistamisella näillä pistelee farkkujen parina useammankin vuoden. Nahkaa ovat nämä ranskalaiset Laura Vitat.

Kukkia nurmikolla, kukkia kengissä ja kevytmielisyyttä lompakossa. Mutta vasta kun kevätkengät on hankittu, voi todeta: se on sitten kevät!

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?

 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.

Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 

Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 

Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 

Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!