Laihana pysymisen salaisuus

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että enhän minä mikään laihiainen ole, vaan ihan normaalipainoinen, lyhyenläntä nainen. Mutta normaalipainoisena varsin helposti pysyvänä ajattelin kertoa muutaman omakohtaisen niksin, joilla saan pidettyä ruokavalioni terveellisenä ja näin myös painon kohtuulukemissa. Olen nimittäin ollut suunnilleen tämänpainoinen jo kaksikymmentä vuotta sitten, tosin nuoruusvuosinani olin viitisen vuotta alipainoinen ja jossain vaiheessa painoin parin vuoden ajan enemmän kuin nyt. 

Painotan sitä, että neuvoni ovat vain omakohtaisia kokemuksia, joskin olen varmasti joskus lukenut tai kuullut muiden painoaan tarkkailevien käyttävän samankaltaisia.

1) Pidetään keittiön ruokakaapit kunnossa: ei naposteltavia herkkuja, vaan paljon terveellisiä ja monipuolisia perusruoka-aineita. Karkit, suklaat, jätskit ja suolaiset herkut jätetään karkkipäiviin, vierailuhetkiin, kahvilakäynteihin tai ostettavaksi kuhunkin erityistarpeeseen. Jos niitä asuu kotona, ne myös kuluvat.

2) Ruokaostoksista puolet on kasviksia: vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Kasviksia ostetaan monipuolisesti, ja salaatti tarkoittaa muutakin kuin kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Suositaan hedelmiä smoothieiden ja mehujen sijaan. 

Ostetaan myös paljon pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, papuja ja ituja. Kaikki nuo ovat helppokäyttöisiä ja varsin maukkaita esim. salaatteihin lisukkeeksi tai sellaisenaan lautaselle, jos varsinaista salaattia ei jaksa tehdä. Papujahan saa valmiiksi keitettyinä, jollaisia suosin, kun en jaksa liotus-keittorumbaa.

Jos tuntuu siltä, että vatsa ei kestä papuja, niin sekin voi olla tottumattomuutta. Itse olen herkkävatsainen, mutta papuihin vatsani ei juuri reagoi. Toisaalta en koskaan syö niitä hurjia määriä kerralla. Pähkinöistä huomaan helposti, jos olen syönyt niitä liikaa, joten yritän pitää päivittäisen annokseni muutamassa kourallisessa. Jos pavut totuttelusta huolimatta ärsyttävät vatsaa, pitäydytään esim. tofussa niiden sijaan.

3) Hedelmiä ja salaatteja pidetään näkyvillä: ei niitä kukaan jaksa kaivaa jääkaapin uumenista, vaan ne täytyy olla helposti tarjolla. Tomaatit pesen aina heti, jotta ne ovat mahdollisimman helposti otettavissa käyttöön; joskus teen saman tietyille hedelmille, kuten omenille. 

4) Tehdään ruokaa itse, ainakin kerran viikossa. Näin saa tuntuman siihen, mitä syö ja miltä mikäkin ainesosa maistuu. Jos syö jatkuvasti vain teollista ruokaa, häviää kosketus raaka-aineiden makuihin, eikä valmisruokaa tule syötyä niin huolella, jolloin alkaa helposti syödä ahnehtien tai enemmän. Joitain kasviksia täytyy vain opetella syömään, vaikka ne eivät hyvältä aluksi maistuisikaan. Lopulta niihin rakastuu!

Siinäpä oppini, mutta lisään vielä yhden kohdan, jossa minullakin on opettelemista: 5) Syödään hitaasti, ruokaa maistellen ja nautitaan siitä aina. Ei koeta huonoa omaatuntoa herkkuja syödessä. 

Aurinkotervehdys

Onhan sitä sen verran tullut oltua negatiivinen, että on aika olla ainakin hetken vähän aurinkoisempi.

Joulu, loma ja ehkäpä myös avautuminen täällä ovat tehneet hyvää. Olen ollut harvinaisen tyytyväinen elämääni. Erityisen iloinen olin uudenvuodenaamuna: tuntui kuin koko maailma hymyilisi. Mitään sen erityisempää ei kuitenkaan ole sattunut; uuttavuotta vastaanotin baarissa kahden ystävän kanssa, ja ehkä se oli juuri sitä erityisintä, mitä ihminen tarvitsee: hyviä keskusteluita. 

Uuden vuoden lupauksia tein muutaman, sellaisia hassuja, osin kevyitä, osin pelkkiä järjestelyitä. Ensinnäkään en aio enää syödä muuta kuin ekologista kalaa, kuten lahnaa, muikkuja ja muita roskakaloja, paitsi tilanteissa, joissa ei ole vaihtoehtoja (esim. vierailuilla). Toiseksi päätin alkaa syödä hitaammin, jotta vatsani tykkäisi enemmän elämästään. :) Kahvia olen myös vähän vähentänyt, mutta se vain näin loman kunniaksi. Arkena ei selviä yhdellä päivittäisellä kahvittelukerralla, vaikka sitä kahvia sillä kerralla joisikin neljän espresson verran. 

Kolmas ja ehkä tärkein päätökseni on olla ostamatta mitään turhaa tämän vuoden aikana: ei sisustuskrääsää, ei vaatteita, ei kirjoja. Eiväthän nuo kaikki turhia tuotteita sinällään ole, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan yli neljäsataa vaatekappaletta, niin enköhän yhden vuoden pärjää shoppailematta mitään lisää. Lukemattomia lukemattomia kirjojakin löytyy (hih, taas pääsin käyttämään tuota kuolematonta sanaliittoa).

Olen ollut joulun jälkeen useamman päivän yksin kotona. Sekin on yllättävän mukavaa, kun ei ole kiire minnekään. Tänään päivä kului Lyylin uutta lipastoa purkaessa ja kootessa; ehdin jo melkein hihkaista riemusta, että tässäpä tuote, josta ei ole mitään reklamoitavaa, mutta olin väärässä. Viimeisestä paketista kuoriutui moduuli, jonka ovi oli vino. Tein tietysti heti valituksen, mutta saa nähdä, miten kauan kestää, ennen kuin mitään tapahtuu. 

Huomenna menen hankkimaan "käytettyjä" huonekasveja – todella paljon edullisempi tapa saada sisäilmaa paremmaksi kuin ostaa kukkakaupasta uusia. Yhden ilmaa puhdistavan kasvin (jonka lajiketta en tunne ja nimen unohdin heti sen ostettuani) hankin pari päivää sitten ennen kuin olin tajunnut etsiä tori.fi:stä, ja sain pulittaa siitä kolmekymppiä suojaruukkuineen. Käytettyjä saattaa saada vitosella ruukun kera! 

Lomalle on tiedossa paljon sosiaalistakin: kirjanjulkkarit, synttärit ja ristiäiset. Uskomattoman paljon kaikenlaista kivaa tekemistä on lomalla riittänyt, eivätkä odotukset loppuloman suhteen ole sen matalammalla. On vaikea uskoa, että tästä vuodesta tulisi lainkaan yhtä kurja kuin viime vuodesta, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Lähinnä sitä kai toivoo, ettei tapahtuisi mitään todella surullista tai kurjaa. 

Nyt odottelen, että pesukone kävisi loppuun ja saisin laittaa keittiön norsuverhot kolmatta kertaa pesuun. Niistä ei teollinen kemikaalien haju nimittäin ole lähteä millään! Ajattelin pestä ne vähintään neljä kertaa, ja jos haju edelleen pysyy, sitten on vain elettävä sen kanssa. Olen hankkinut uuteen kotiin niin paljon turhia tuotteita ja joutunut luopumaan niistä ilmaiseksi tai halvalla tai hankalasti, että en jaksa, enkä oikein pystykään nyt enää muuttamaan tätä sisustusta. Kunhan nyt vain saisin noita kasveja kotiimme runsain mitoin ilmanlaadun parantamiseksi, niin olisin jo ihan tyytyväinen. Suunnitelmissani on ostaa noin kymmenen kasvia!

Se muu kiva tekeminen peittojen, verhojen, tyynyjen ja mattojen pesemisen tai pesettämisen ohella on koostunut lukemisesta, pelaamisesta, kirjoittamisesta (jopa kirjeiden!) ja asioiden hoitamisesta. Minulle tulee usein tosi hyvä mieli, kun saan arkisia juttuja hoidettua. Tällä viikolla haluan saada tämän kämpän ns. lopulliseen kuntoonsa: sellaiseen kuntoon, ettei sitä tarvitse vähään aikaan olla päivittämässä. Toki vielä on asioita, joita tänne kaipaan lisää. Esimerkiksi keittiöön olisi kiva saada tauluja, sillä siellä kaikuu verhoista ja matosta huolimatta. En kuitenkaan kiirehdi tuollaisten pikkuasioiden vuoksi. Vain mielestäni välttämätön, kuten sohva, verhot, matot, pöydät ja kaapit/lipastot on hankittava heti. Sitä en nimittäin kestä, että on kalseaa, tyhjää tai että tavarat pyörivät lattioilla, kun niille ei kertakaikkiaan ole mitään paikkaa. Ensimmäinen asia, jonka tähän huoneistoon tilasin, olikin eteiskaapisto: tein ensimmäisen kyselyn siitä jo ennen kuin olin kirjoittanut kauppakirjat. Koristeluja taas voi tehdä sitä mukaa, kun löytää kivoja juttuja. 

Ainoa vain, että taisin luvata, etten hanki tänä vuonna mitään sisustuskrääsää. Voi siis olla, että vuoden aikana tulee rikottua lupauksia tai sitten koti tulee olemaan kokonaisen vuoden tässä kuosissa.  

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Joulun odotus, poks

Mitä meidän pitää tekemän tunteaksemme joulun?

Minä en ole tehnyt juuri mitään. Yleensä teen, mutta nyt on joulun odottaminen hukkunut huoleen, väsymykseen ja arkeen. 

Väsyttää tämän asunnon laittaminen. Edelleen ovat asiat kesken: viimeinen matto saapumatta ja yhdet ikkunat jälleen verhottomat. Edelliset verhot, kuvan riikinkukkokaunistukset, eivät sopineet uuteen mattoon, joten piti ruveta vielä kaikessa kiireessä ja tilin jo ollessa miinuksella hankkimaan uusia. Tuntui niin karulta olla ilman, eikä perfektionisti minussa voinut hellittää: verhojen ja maton luoma ristiriita oli ahdistava. 

Näinkin maalliset ovat murheeni, joten ehkäpä ollaan turvallisemmilla vesillä! Toki asunnossamme, kodiksikin tätä jo välillä kutsun, tuoksuu edelleen. Usein tuoksuu tunkalta, välillä voimakkaasti ruoalta. Jopa vaatteeni saattavat tuoksua ruoalta; huomaan tilanteen usein töissä, kun olen poissa kotihajuista, joihin tietenkin myös vähän turtuu. (Oireilukin on onneksi ollut vähenemään päin, Luojan kiitos.)

Taloyhtiössämme on tiedostettu yleinen ilmanvaihdon ongelma, mutta enpä nyt oikein ymmärrä, mistä nuo ruokakäryt ovat tänne löytäneet itsensä. Voisikohan kysymyksessä olla sellainen juttu, että kun omassa asunnossaan tekee joskus kunnolla ruokaa, niin siltä tuoksuu sitten koko seuraavan viikon ajan, kun ilmastointi ei kerta kaikkiaan toimi?

Tuuletan minkä kerkeän, mutta talvella ei voi ikkunoita kauhean kauan kerralla pitää auki. Kesällä ehkä helpottaa. Toisaalta näin talven viileydessä kellari ei onneksi haise. Suo siellä, vetelä täällä.

Kahdeksan hankkimani maton (osa onneksi vain edukkaita kuramattoja), kolmien verhojen, sohvan, pöydän, neljän tuolin, jalkalampun, Lyylin huoneen lukuisien uusien huonekalujen ja sisustuselementtien sekä muiden pienempien hankintojen jälkeen olen valmis luovuttamaan. Unelmoin jo seuraavasta muutosta, sellaisesta, jossa asunto vaihtuisi vain hiukan isompaan kolmioon, mutta jonka pohja olisi suunnilleen samanlainen kuin tässä. Silloin ei ehkä tarvitsisi päivittää ihan jokaista huonetta alusta alkaen uuteen uskoon. (Mutta ei pelkoa, ei meillä ole mahdollisuuksia vielä vuosiin muuttaa uudelleen.)

Ja tietenkin, aina vaan, ikuisesti, haaveilen siitä, että en enää olisi asunnon ainoa aikuinen. En tiedä, liittyykö tämän asunnon epäonneen myös se, että tänne jouduin muuttamaan vastentahtoisesti yksin, toisin kuin viime muutossani Helminkadulle. 

Vaikka sitä kuinka olisi tottunut yksinolemiseen, vaikka kuinka nauttisi siitä, että saa tehdä oman päänsä mukaan sisustukset sun muut, ei sitä ikinä kuitenkaan totu siihen, että vain yksin niistä pääsee myös nauttimaan. Jaettu ilo olisi isompi ilo. 

Jotenkin toivoisin, että voisin selättää tämän ainaisen ja jatkuvan kaipuun, mutta en keksimälläkään keksi siihen mitään keinoa. Olen yrittänyt alkaa haaveilla kesätöistä, matkustelusta, uusista harrastuksista: asioista, joista nuorena sain kiksejä – ja jotka riittivät elämänjanooni. Silloin en ollut lainkaan niin suruissani yksinolosta. 

Nykyään tuntuu siltä, että vain nukkuminen auttaa oikein suureen kaipuuseen, mutta eihän sitä nyt kaiken aikaa voi nukkuakaan. Arkisin ei tietenkään ehdi nukkua edes sitä tarvitsemaansa unta, mutta silloin kun aikaa olisi muuhunkin, johonkin kivaan, sitä ei välttämättä haluakaan, kun mukana on aina se suuri ikävä ja harmi. 

Onneksi olen löytänyt lukemisen uudelleen, vaikka koko ajan tuntuu edelleen siltä, ettei siihenkään riitä aika eikä aina puhtikaan. Mutta kirjojen vangitseva ote on se vahva ote, josta tällä hetkellä pidän hyvin paljon. Se ainoa ote, jonka tänäkin jouluna ympärilleni saan. Onhan sen siis riitettävä. 

Olen palannut täynnä intoa kirjoittaa! Viime aikoina on tapahtunut paljon, ja olen hyvin väsynyt, jopa uupunut, mutta tänään pieni ilonväläys iski elämääni. Ehkä käänne on tapahtumassa, ehkä pian alan toipua.

Olen ollut täysin alamaissa viimeiset viikot (ja syön rauhoittavia lääkkeitä, lääkäriaikaa olen yrittänyt tilata, mutta kun paikallinen arvauskeskus ei vastaa tai soita takaisin). Muutto vei voimat ja rahat, sisustaminen on alkanut ottaa aivoon, kun siihenkin on mennyt sekä paljon rahaa että melkein loput hermot. Moni käytettynä ostettu hankinta on ollut lievä pettymys, mutta uusiinkaan ei nyt ollut varaa eikä haluja. Tahdon olla entistä ekologisempi, ja niinpä sohva, olohuoneen pöytä ja keittiön uudet (vielä vaihtoon menevät) tuolit ovat vanhoja.

Tuolien kanssa oli aikalainen episodi, kun kaksi neljästä huuto.netin kautta hankitusta 70-luvun pinnatuolista oli ketkuja, ja niinpä käytin viime viikolla noin yksitoista tuntia niitä hioen ja maalaten. Hienoiksi hiotut, harmahtavan valkeat tuolit saivat käsittelyssäni valkoisen paksun pinnan päälleen, ja kelpasivat lopulta Lyylin huoneeseen. Aivan tyytyväinen en ollut maalausjälkeeni, mutta en muutakaan voinut. Keittiöön jäi kaksi alkuperäistä, harmahtavaa, sillä niiden pinnat olivat jämäkästi kiinni.

Tänään sain tietää, että myyjä voisi vaihtaa tuolit samankaltaisiin ja maalata ne valkoisiksi, sillä oli pahoillaan siitä, että myi minulle tuoleja, joiden selkänoja oli löystynyt. Minähän sanoin joo, ja piristyin. Katsotaan nyt maltilla, millainen vaihtokauppa saadaan aikaiseksi. Vielä en uskalla riemuita täysillä.

Malttia tosiaan saisi olla enemmän, mutta olen niin kyllästynyt elämään keskeneräisen, puolityhjän kodin kanssa. Sen päätin, että taulujen hankinta ja seinille laitto ajoittukoon hamaan tulevaisuuteen; nyt alkavat isot hankinnat kuitenkin olla tehtyinä. Kovasti haaveissa olisi kunnostaa Lyylin huoneen klaffilipasto ja kirjahylly, mutta yritän jaksaa säästellä intoani, sillä psyyke ei tunnu kestävän enää enempää pettymyksiä tai edes muutoksia.

Vielä odottelemme keittiöön mattoa, olkkariin jalkalamppua, Lyylille lipastoa ja tosiaan tuota tuolien vaihtoa, mutta muuten tämä on nyt koti. Koti, jonka ilma ei ole huippulaatuista, vaan useimmiten tunkkaista ja vähän ikävän hajuista (ja josta tulee oireita, nyyh), mutta tämä on koti, jossa kuitenkin pystyn ja pystymme asumaan. (Ylihuomenna on syysyhtiökokous, jossa käsitellään ilmanvaihdon parantamista, jes!)

Tulkoon tästä rakas koti! ❤

Kattoni mun, mattoni mun

Katto on pään päällä edelleen. Telttaan ei muuteta! 

Olo on ollut kuitenkin koko tämän täällä Lokkisaaressa asumamme kuukauden huono: kutittaa, yskittää, nenä valuu ja välillä saan allergisia kohtauksia, jolloin koko keho hehkuu. Raskasta, varsinkaan kun ei tiedä, missä syy. Hometta, voiko olla, kun koirat ovat kämpän tarkistaneet, eikä home haise kuin rappukäytävässä, josta se ei juuri sisään tihku. 

Viemäri tosin haisee edelleen, ja se on tietenkin ehtaa sitä, kun putkissa on kosteutta jatkuvasti. Putkimiestä en ole vieläkään tavoittanut lomiltaan: josko hän saisi taiottua vesilukon toimimaan kunnolla; vessassa kun haju on paljon miedompi vesilukkotyypistä johtuen. 

Hyllyjä, naulakkoja tms. ei niitäkään ole vielä saatu seinään. Remppamiestä odottelen.

Tuntuu, että elämä junnaa nyt paikoillaan. Suru, ahdistus, epätoivo jatkuvat. Tämän asunnon piti aloittaa jotain uutta, mutta jäin pyörimään vanhoihin pelkoihin. Toisaalta valonsäde minussa nousee välillä väkisinkin esille: ehkä tämä sittenkin aloittaa jotain uutta, mutta en vielä tiedä, mitä, missä ja milloin.

Ainakin kaikki matot menevät tai ovat jo menneet uusiksi: olkkarissa on viimeisistä Anttilan alemyynneistä hankittu karvalankamatto; Lyylille tilasin beigen chenillematon edullisesti. Eteiseen ja keittiöön teetän harmaa-viheriäät räsymatot. Keittiössä on tällä hetkellä yksiön eteismatto ja keittiön matto, ja nekin istuvat tuohon, mutta parempi olisi rytmittää tätä tilaa yhdellä matolla. Sitäpaitsi varamattoja on kiva olla – sen sain huomata viime asunnossa, kun vein matot pesulaan. Nehän viettävät siellä helposti kaksikin viikkoa, ja koti on todella ankea ilman maton mattoa. 

Keittiön maton kudevärejä olen fiilistellyt viime päivät:

Ja istunut keittiössä, vaikka en tiedä, pitäisikö suosia muita huoneita:

Hassua, että vaikka asunnon epämiellyttävät hajut pyörivät koko ajan tietoisuudessani, en kauheasti enää kaipaile takaisin Helminkadun Helmeemme. Sen aika vain tuli täyteen. Toki kaipaan sitä raikasta sisäilmaa, jonka tuo Helmi kätki, mutta ehkä samantyyppisen aarreasunnon löytää vielä joskus. 

Melkein tekisi mieli vannoa, että muutan enää yhden kerran, ja tämän loppusijoituspaikan tulee olla kunnollinen kaikin puolin. Mutta eihän tuollaista vannoa voi, kun ei edes luvata, eikä melkein edes uskalla toivoa. 

Katse on minulla kuitenkin nyt eteenpäin, vaikka en vielä tiedä, millä aikataululla edetään. Jos asuminen täällä ei yhtään rauhoitu, oireet vain jatkuvat ja hajut jatkavat villiä elämäänsä, täytyy joulun jälkeen kartottaa uusia vaihtoehtoja. Olen luvannut itselleni, että vasta maaliskuussa teen päätöksen jatkosta. 

Nyt ei enää hättäillä. 

Ei se ota, jos ei anna

Sanotaan, että vaikeudet yhdistävät ihmisiä. Niin ne voivat yhdistää ihmistä ja asuntoakin. Oma tarinani tämän uuden kodin kanssa toivottavasti päättyy toteamukseen "vaikeuksien kautta voittoon", vaikka ihan vielä ei voittajafiilis olekaan.

Asunnon (aikaiset) ongelmat, jotka ovat aiheuttaneet minulle noin kolme hermoromahdusta ja kaksi sairauslomapäivää:

a) Viemärien makea haju (=hometta). Keittiössä ei hajuun auta mikään; putkimiehen lomaltapaluuta odotellessa. Täällä istuessa (tyhmä kun olen, mutta ei ole muuta pöytää) kutajaa ja yskittää normaalia enemmän. Onneksi ei ole rakenteissa, mitä ensin pelättiin... Kyllä tämän kanssa jotenkuten elää, ainakin vähän aikaa.

b) Ystävältä lainassa olleet huonekalut. Sain kaksi 50-lukulaista huonekalua pitkään lainaan ystävän perheenlisäystä ajatellen – hän asuu miehensä kanssa yksiössä, joten tietenkin yksiöelämää tarpeeksi nähneenä päätin avittaa heitä tässä tilanpuutetilanteessa. Olisihan uusista huonekaluista minulle paljonkin iloa! Täällä 55-neliöisessä lattiapinta-alaa riittää ja olohuone kaikuu puolityhjyyttään.

Jouduin kuitenkin luopumaan muutaman päivän kokeilun jälkeen näistä lainakamoista, sillä sain sellaisen allergisen kohtauksen eräänä yönä, etten ole pitkään aikaan saanut, ja arvelin osasyyn olevan tuoksuvat, vuosien aikana erilaisia ilmankosteuksia ja hajuja imeneet puisen pöydän ja lipaston.

Isäni ajoi Porista ja Poriin saman päivän/yön aikana, ja siinä välissä vei painavat 50-lukulaiset takaisin omistajalleen tavallisen auton perässä. Tarinahan voisi olla huvittavakin, mutta en vielä jaksa nauraa, kun ei nämä huvittavuudet edes tähän lopu.

c) Kylpyhuoneen vesivahinko: Vihdoin ja viimein monen päivän, usean puhelun ja erinäisen sopimisen jälkeen sain pesukoneen maanantaina seinään ammattilaisen laittamana. Eilen päätin vetäistä koneellisen pyykkiä, sillä sitä riittää, mutta kappas, sainkin aikaan vesivahingon: unohdin, että tässä kylppärissä poistoputki ei mene suoraan seinään, vaan se pitää nostaa lavuaariin. En hoksannut nostaa sitä kaapin alta ja niinpä lattia ui vedessä pariinkin otteeseen, kun kone poisti veden suoraan lattialle. Onneksi lattiakaivo sen veti; ainoastaan matto oli ihan litimärkä, kun vessaan iltamyöhällä astuin ja muuten lattia oli vain märkä, ei vedessä uiva. Mutta silti, miten huonoa tuuria, että koko aikana ei käyty kertaakaan vessassa, vaikka yleensä illan aikana siellä tulee joskus rampattua vähän väliä. 

Minä sitten vietin iltani umpiväsyneenä puolitoista tuntia lattiaa hiustenkuivaajalla kuivaten. Ei se päällisin puolin märäksi jäänyt ilman tuota käsittelyäkään, mutta pelkäsin, että vesieristeet eivät toimi. Saapi nähdä, miten käy. Vielähän ei voi tietää, jos vesi jostain kohtaa on löytänyt kolon hiipiä rakenteisiin. Toisaalta silloin on kysymyksessä rakennusvirhe, sillä pitäähän kylppärin kestää suihkussakäyntiäkin, jossa vettä tulee lattialle pitkän aikaa ja paljon.

Minua lohdutettiin, että ei tuossa ole huolta, että nykyiset eristeet ovat hyviä. Toivon samaa, sillä enempää huolia en nyt jaksaisi. Olen niin äärettömän väsynyt, että olen monta kertaa meinannut kävellä auton alle, kun en ole huomannut punaista valoa! Niin väsynyt, että unohtelen koko ajan asioita, kuten juuri tuon poistoletkunkin. 

Nyt uskaltauduin kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämäni ensimmäistä omaa astianpesukonetta. Luin ihan käyttöohjeet ja kaikki, ettei tapahtuisi enempää katastrofeja. Kylppäriä käyn vähän väliä haistelemassa, mutta raikkaalta ja kuivahkolta se tuntuu. Uskotaan nyt kerrankin parempaan vaihtoehtoon, ja huokaistaan hiukan. Ja uskalletaan nauttia tämän asunnon kauneudesta, tilavuudesta ja tietynlaisesta raikkaudestakin, vaikka oireilenkin täällä edelleen. 

Jos oireet kuitenkin pysyvät kurissa, kyllä täällä jonkin aikaa elelee. Loppuelämän asunnoksi ei tästä ole, mutta toivotaan, että kellarin maakosteusongelmasta huolimatta asunnosta tulee muutamaksi hyväksi vuodeksi rakastettu koti.