Asioilla on tapana lutviutua

On tässä taas käyty niin aallonpohjalla kuin noustu kevyen aallon harjallekin. 

Hirveät allergiat vaivaavat edelleen, ja aina viikonloppuisin on vaikeampaa, kun tulee oltua kotona enemmän. Olohuone syyhyttää, aivastuttaa ja vaikuttaa ääneen. Kyllä siellä jotain ilmanlaatua huonontavaa siis on. 

Viime viikonloppuna olin aivan maissa, sillä nukuin kolmesta viikonlopun yöstä kaksi aivan surkeasti itseäni raapien. Koko keho oli kuin tulessa. Maanantaina oli pakko jäädä lepäämään, sillä olin kuin puulla päähän lyöty muutaman nukutun tunnin jälkeen. Pikkuhiljaa allergiakohtaus alkoi rauhoittua, kun keksin siirtyä keittiöön oleskelemaan ja nukkumaan yöni. Näin mennään nyt ainakin vähän aikaa, sillä keittiön ilma on melko normaalia ja täällä saa ikkunan auki, toisin kuin olohuone-makuuhuoneessani, jossa ei oikein tohdi vielä tuulettaa. Parvekkeella kun haisee edelleen maali ja uudet eristevillat ja tuulensuojalevyt. Minusta on tullut superherkkä, kun haistan ne aina heti voimakkaina avatessani parvekkeen oven. Kuinkahan monta vuotta menee, jotta käryt ovat kokonaan minunkin mielestäni kaikonneet?

Maanantaina tein sitten seuraavan siirron, ja tilasin tänne uudet homekoirat, tosin vasta helmikuun lopulle. Tarkoitus on varmistaa, että ensimmäiset homekoirat eivät jättäneet mitään löytämättä ja myös tsekata, josko niiden tekemät löydöt ovat edelleen aktiivisia. Olohuoneessahan koirat merkkasivat yhden nurkassa olevan putkiviennin, mutta se tilkittiin remontissa niin hyvin kuin remonttifirma vain osasi. On silti sangen mahdollista, että putkiviennistä nousee edelleen homeitiöitä ilmaan, etenkin jos putkista kerrosten välillä kondensoituu jatkuvasti kosteutta. Voi olla, että kohtaa ei koskaan saada kokonaan korjattua; näin ainakin sanoivat homekoirafirmasta. En sitten tiedä, voisiko putket jotenkin kapseloida tai muutoin eristää huoneilmasta. Näin jonkun homeremonttifirman sivuilla maininnan tällaisesta. 

On vaikea kuvitella, että täällä mitenkään valtavasti hometta ilmassa kuitenkaan liikkuisi. Voisin varmasti vieläkin huonommin, jos näin olisi: kuumeilisin ja olisin useammin flunssassa. Nythän en pariin vuoteen ole pahemmin flunssia sairastellut tai jos olenkin, ne ovat menneet nopeasti ohitse. Kesällä olin viikon verran kuumeessa, mutta kyseessä taisi olla ylirasitustila, sillä kuume alkoi heti, kun alkukesän vimmainen suorittaminen loppui. 

Tämän jatkuvan ja oikeastaan alati pahenevan oireilun syynä voi olla muuten vain huono sisäilma ja ilman sisältämät kemikaalit, mutta toki myös jokin yksittäinen home-esiintymä, jota ensimmäiset koirat eivät jostain syystä vain bonganneet. Itse en kuitenkaan missään nurkassa tai lattianrajassa ylipäätään haista mitään epäilyttävää; yleensä löydän itsekin homekohdat, jos oikein saan nuuskia nurkkia. Ehkä ilmanvaihdon tahi joidenkin rajapintojen kautta kantautuu asuntoon rappukäytävän tai toisten asuntojen huonoa ilmaa.

Huonon sisäilman voi toki aiheuttaa se, ettei asunnossani ole tuloilmaventtiilejä ja lisäksi täällä on pelkästään painovoimainen, surkeasti toimiva ilmanvaihto. Seisahtaneen ilman huomaa esimerkiksi siitä, että tytön huoneessa olleiden ilmapallojen haju leijui huoneilmassa voimakkaasti, vaikka pallot olivat ikuisuuden ikäisiä. (Lopulta hermostuin hajuun ja puhkaisin mokomat hajuhaitat.) Oikeastaan mikä tahansa asuntoon tuotu haju jää tänne pitkiksi ajoiksi leijumaan; teepä ruokaa, niin haistat sen voimakkaasti vielä seuraavanakin päivänä. Tai erehdypä polttamaan jotain pohjaan...

Kauhean vaikea ymmärtää niitä 60-luvun neropatteja, jotka suunnittelivat tällaisia hengittämättömiä koppeja: talo on tehty elementeistä, jotka ovat melkein kiveäkin kovempia. Iskuporakoneella ei täällä paljon mitään tee, vaan pitää olla järeämmät vehkeet, jos aikoo saada jotain porattua seinään. (Ei ihme, että taulut on edelleen osin ripustamatta.) Hengittämättömän perusrakenteen lisäksi on sitten päätetty jättää tuuletusventtiilit tekemättä. Kokonaan. Idioottimaista. Kas kun avattavat ikkunat sentään löytyvät. ;)

Ensi kerralla asuntoa ostaessa kriteerilistani on entistä pidempi, sillä hännänhuippuna seisoo: Tuloilmaventtiilit löydyttävä jokaisesta huoneesta! Muut kriteerit: Ei omakotitaloa tai rivitaloa. Ei kerrostalon alinta eikä ylintä kerrosta. Ei päätyasuntoa. Putkien täytyy olla tehty perinteisin menetelmin 2000-luvun puolella ja vessan täytyy olla kunnostettu nykystandardin mukaisin vesieristein. Asunto ei voi olla 60-lukua nuorempia, koska 70-luvulta alkaen ovat rakentaneet niin höttöistä jälkeä, että huhhuh. (Tosin enpä tiedä, ovatko nämä 60-luvun elementtikököt sen terveellisempiä kenellekään yliherkistyneelle. Ideaali olisi vanhempi, hengittävä, hyvin pidetty ja oikein remontoitu kerrostalo. Edellinen 1958-60 paikallaanmuurattu rakennus oli ihanne; hyvin voin myös 1913 rakennetussa jugendlinnassa. Sellaiseen vain ei enää ole varaa; reilut kymmenen vuotta sitten olisi varmaan irronnut minullekin.) Ei vanhoja vesivuotoja, muovimatot sun muut härpäkkeet revittävä lattioista. 

En tiedä, miten käy seuraavassa asunnonvaihdossa, koska on aina kovin kiire löytää uusi koti myydyn asunnon tilalle. Suorastaan paniikinomainen kiire. Oikeastaan tarvitsisin etsimiseen yli vuoden, mutta aikaahan ei vaihdossa ole kuin pari hassua kuukautta, jos sitäkään. Ei kai kukaan ostaja nyt jää odottamaan, että meikäläinen pääsee alta pois sitten joskus, kun se onnistuu. Pidentyneen kriteerilistan ja vähentyneen rahavaraston kanssa muutto tulee olemaan yhtä herkkua eli ei. Siksikin tilasin vielä kertaalleen homekoirat, sillä en aivan kokonaan ole lopettanut taistelua tämän asunnon edestä, vaikka aika mahdottomalta tuntuu ajatus siitä, että tätä enää tämän parempaan kuntoon saisi. 

Hullulta, huvittavalta ja samaan aikaan surulliselta tuntuu se, että kelle tahansa normaalikuntoiselle ihmiselle asuntoni tuskin tuottaisi minkäänlaisia oireita. Monet ovat sanoneet, että raikas tuoksu ja hyvä ilmahan täällä on. Nykyään kun astun kotiin ulko-ovesta, minustakin tuntuu, ettei täällä mikään sen ihmeempi paha haise, kuten syksyllä vielä oli asioiden laita. Siksikin ihmettelen oireitani. Tänään onneksi pienten itkuntirsausten jälkeen olen ollut hiukan positiivisempi. Täällä keittiössä on oikein raikasta makoilla patjalla, ja mietin jopa sellaista, että luopuako kokonaan sängystään ja ryhtyä patja-asukiksi. Sänkyni on nimittäin hiukan huono: viettää voimakkaasti keskelle ja vie himskatisti tilaa. Jospa olisi hyvä patja, jonka sitten vain aina päiväksi kääräisisi vaatehuoneeseen, niin näinkin voisi elää. Sitäpaitsi sänkyni patja on lateksia eli luonnonkumia. Mitäs jos olenkin tullut sille allergiseksi?

Nopeisiin päätöksiin ei ole nyt syytä, ja tuskin sängystä luovun, mutta kaikenlaisia ideoita on hauska kehitellä. Ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, ja sisimmissäni tiedän, että asiat lutviutuvat jollain tapaa, jollain aikajänteellä. Niin on aina ennenkin käynyt, vaikka aika kompleksisissa tilanteissa onkin tullut käytyä. Ja sitten kun koittaa helpotus, se maistuu todella makealta. 

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D

Päivitin kännyn ja käsineet

Olin alunperin älykännykkävastainen, mutta tyttären siirryttyä kännykän käyttäjäksi muutama vuosi sitten minäkin sorruin ostamaan itselleni halvan älyvempaimen. Näin säästettiin puhelinlaskuissa: WhatsAppilla viesteily ja soittaminen on ilmaista, ja tyttären puhelinlasku pysyy sen ansiosta noin viidessä eurossa. 

Kaksi ja puoli vuotta jaksoin taistella halvan älykännykän kanssa, kunnes joulun alla sen uuvahdettua entistä hitaammaksi päätin päivittää laitteen. Muutaman kerran vielä käväisi mielessä, josko sittenkin hankkisin vain ihan perusluurin ilman älykkyyttä, mutta päätin kuitenkin seurata aikaani. 

Ja kun kerran älykännykän hankkii, kannattaa hankkia kerralla hyvä. 74 euron luurista siirryin reilun neljänsadan vehkeeseen, ja olen tyytyväinen. Minullahan ei ole pädiä; kodin ainoa medialaite on tällä hetkellä kahdeksan ja puoli vuotta vanha läppäri, joten kunnollinen kännykkä on tarpeen. Siihen saa tarvittavat apit ja pystyy näin työmatkalla lukemaan lehtiä, s-postia, wilmaa ja tietenkin somea. Jospa kotona ruutuaika näin vähenisi... Lisäksi halusin hyvän aina mukana kulkevan kameran, sillä viime kännyn aikana instagrammaaminen lähes hävisi kännyn huonon kameran takia. 

Kaikkea tuota ilmankin selviää, mutta kun yksin viettää suuren osan ajastaan, nykyälytekniikka lievittää yksinäisyydentunnetta – oikein käytettynä. 

Toinen, lähes yhtä tärkeä hankinta oli uudet nahkahanskat. En löytänyt aivan mieleisintä väriä, sillä kaikki murretut punaiset tai violetit olivat Sakari Sausolla vain silkkivuorisia, ja tarvitsen ympärivuotiseen käyttöön sopivat hansikkaat. Kasvissyönnistäni huolimatta olen vannoitunut nahkahanskojen (ja muidenkin aitojen materiaalien) ystävä, enkä oikeastaan koskaan lähde ilman niitä minnekään. (Kesällä kenties, mutten aina silloinkaan!)

Edelliset nahkahanskani, Minna Parikan hauskat sydänkoristeiset punaisenvioletit olivat muuten juuri ihanteelliset: villavuoriset ja väriltään erittäin passelit takkeihini ja huiveihini, mutta niiden sydänhihna oli hyvin kireä, ja hanskat oli vaikea saada pujotettua käsiin ja käsistä pois. Samaisesta syystä vuori kestikin vain muutaman vuoden repeämättä. Tai sitten vain kulutin sen ahkerassa käytössä muuten puhki. 

Uusien hanskojeni väri on vähän tylsä, mutta peittää paremmin likaa. Ja näitä hanskoja aion hoitaa, jotta saavuttaisivat aikanaan korkeamman iän kuin Parikat nyt alle kolmevuotiaina jo ns. hiekkalaatikkokäyttöön siirtyessään.

Nyyhkyli nyyh

Juuri kun eilen pääsin kertomasta, että suunnittelen asunnon myyntiä kesäksi 2019, niin viime yönä suunnitelmat hieman päivittyivät: näyttäisi siltä, että lähdemme täältä jo tämän vuoden puolella, jos ei tässä ihmeitä tapahdu. Valvoin nimittäin koko yön itseäni raapien! Kolmas yö putkeen, jolloin mulla oli allerginen kohtaus; jouluna toisaalla ollessa juuri minkäänlaista syyhynää ei ilmennyt. Aiempina tämän setin allergisina öinä en kuitenkaan viettänyt koko yötä valveilla, Luojan kiitos. Se on niin raskasta. Täytyy sanoa, että tällaisia silmäpusseja en ole tainnut itselläni nähdä koskaan ennen!

Ihmettelen edelleen suuresti, mistä oireeni oikein tulevat, ja vietinkin – pitkästä aikaa – tänään muutaman tovin haistellen olohuoneen nurkkia. Oireeni selvästi pahenevat olohuoneessa olon jäljiltä; eilen kävi vieraita ja useampi tunti istuttiin olkkarissa, jossa muuten en juuri aikaani vietä. Mikään olohuoneen nurkka ei kuitenkaan haise. Ei haise lattia tai lattialistojen vierestä. Myöskään parveke ei juuri enää haise, ainakaan tällaiseen viileään aikaan. Selitystä oireille ei siis tunnu löytyvän.

Mysteeri saattaa löytää kuitenkin ratkaisunsa sohvasta: ostin vuosi sitten aivan ihanan, käytetyn ja vieläpä laadukkaan nahkasohvan. Se on hauskan värinen, oranssinruskea ja sopii näin ollen olkkarin verhoihin hyvin. Rakastan tuota sohvaa, vaikka en juuri koskaan sillä istu tai makoile. Tänään aloin haistella sohvan tyynyjen takaa ja sisältä, ja totesin, että se haisee yllättävän voimakkaalta. Osin hajuvedeltä, osin joltain kemikaalilta, jopa hieman tietyltä hometyypiltä. Miten en tuota ennen ollut huomannut? Hajuveden kyllä aistin, mutta pidin sitä alussa jopa miellyttävänä sohvan tuoksuna.

Huomaa tonttuovi!

Ehkä sohva on kyllästetty sellaisilla myrkyillä, että ne eivät ole haihtuneet kymmenessäkään vuodessa, jotka sohva on ollut olemassa. Tai ehkä taloudessa, josta sen hankin, on ollut vesivahinko. Yhtä kaikki, pakotin itseni tänään laittamaan sohvan myyntiin, vaikka puolet minusta harasi vastaan. Enhän voi tietää, johtuvatko oireeni sohvasta vai eivät, mutta kaikki kivet on nyt käännettävä, jotta täältä ei tarvitsisi aivan tuli hännän alla muuttaa. 

Hyvästit kaunis, laadukas ja tukeva sohvani, toivottavasti löydät pian uuden kodin. Tuntuu suorastaan surullisen karmealta luopua yhdestä lempihuonekalustaan. Mutta terveyden tähden teen mitä vain. 

Tilalle ajattelin löytää mustan, hiukan isomman nahkasohvan. Klassikon, kenties. Mutta käytettynä, kemikaalisyistä ja kengännauhabudjetin tähden. Nenä sitten vaan herkkänä ostotilanteessa. 

Puhdetöitä

Vuosi vaihtui, mutta loma jatkui. Kotiuduin Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä, ja ryhdyin heti puhdetöihin: pesemään verhoja ja putsaamaan meikkisuteja. 

Meikkisudit pesen vuoden sisällä kahdesti, joululomalla ja kesällä juhannuksen tienoilla. Käytän pesemiseen Marseille-saippuaa, joka on mietoa ja melko tuoksutonta. Sutien pesun yhteydessä pesen tietysti myös mainioksi osoittautuneen Nomessin meikkitelineeni. Sen muovi on koko lailla naarmuuntunut reilun viiden vuoden käytön jäljiltä, mutta teline toimittaa virkansa mitä parhaimmiten. 

Vaikka muovisista tuotteista en nykyään enää juuri piittaa, Nomessin meikkiteline ja saippuapumppu ovat minusta kauniit ja käytännölliset. Pumppu tosin kesti vain nelisen vuotta – nyt meillä on jo uusi samanlainen, mutta enpä tiedä keraamistenkaan pumppujen sen paremmasta kestävyydestä. Ensi kerralla ehkä kuitenkin jotain uutta; minun ajatukseni ovat kaukana tulevassa, sillä allergioideni vuoksi olen päättänyt, että tämä asunto lähtee kesällä 2019 myyntiin. Vielä pari vuotta pitäisi siis jaksaa kestää kutinaa. (Itkee hiljaa itsekseen.)

Siispä uudessa tulevassa kodissa uudet tuulet, hyvä olo! Siihen tuudittaudun, ja nyt jatkan loman puhdetöitä silittämisen parissa. 

Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.

Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista.