Luonnonvalkoista söpöyttä

Ei paljon söpömpää materiaa löydy kuin pikkuriikkiset lastenvaatteet. Tässä on yksi setti, jolla kelpaa tulla vaikka synnäriltä pois:

Suurin osa kuvan vaatteista on äitiyspakkauksesta (body, sukkikset ja myssy); sukat ostin joskus kauan sitten tarkoituksenani antaa ne lahjaksi, mutta nappasinkin itselle (tai siis vauvalle...). Polarn o Pyretin fleecehaalarin ostin käytettynä, sillä mistään ei ole kulkeutunut meille aivan pientä lämpöhaalaria, jollaisen vielä huhtikuussa varmasti tarvitsee. Vähän mietin tuota fleeceä materiaalina: mieluummin käyttäisin luonnonkuituja, mutta tarjolla ei ollut villahaalareita, enkä jaksanut alkaa metsästää. Saamissani seuraavan koon vaatteissa on onneksi enemmän luonnonmateriaaleja, vaikka tosiasia on, että kaikki kunnon toppapuvut ovat keinokuitua, ainakin osittain. Siihen soisi tapahtuvan muutoksen, mutta kun tämän vauvan kanssa mennään perityillä vaatteilla, valinnanvaraa on sitäkin vähemmän. Ja tuskinpa markkinoilta edes löytyy kokonaan luonnonkuidusta tehtyjä lasten talvivaatteita. :(

Asiasta (vieläkin) vakavampaan. Tuntuu hiukan riskialttiilta kirjoitella näistä vauvajutuista tänne. Ei sen vuoksi, ettenkö haluaisi tai mielestäni voisi, mutta taustalla on edelleen ihmeellinen taikauskoinen pelko, että mitä enemmän iloitsen vauvasta mahassani, sitä suurempi suru, jos vauva ei synnykään terveenä tai edes elävänä. Koko raskauden ajan olen pelännyt tai ollut huolestunut jostain, joko käytännön asiasta tai vauvaan liittyvästä ominaisuudesta, enkä ole osannut iloita odotuksesta. Ihan viime viikoilla olen vähän pystynyt rentoutumaan, koska kaikki on mennyt hyvin ja koska ollaan jo niin lähellä synnytystä. Ja kun näitä huolia ja murheita on muutenkin ollut riittämiin terveyden saralla, ei millään jaksaisi nyt lisätaakkaa tästä. 

Niinpä ei auta kuin taas jatkaa DNRS-treenejä, sillä koko menetelmä perustuu ajatusmaailman muuttamiseen: on alettava ajattelemaan optimistisesti, jotta aivojen virheelliset kytkennät saadaan purettua. Siinä todellinen oppimisprojekti meikäläiselle, joka on viimeiset 25 vuotta ollut murehtija. 

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen äitiyslomaviikko on kutakuinkin lusittu! Olen ollut sen aikana liikkeellä melko leppoisella tahdilla: paljon on kuitenkin tullut kerättyä askelia, joita kyttäilen uuden kännykkäni terveyssovelluksen avulla, ja jonkin verran on tullut kulutettua kulttuuria: kahdesti olen käynyt leffassa ja kerran museossa, työkaverien kanssa Kiasmassa opastetulla kierroksella. 

Vähemmän olen jaksanut tehdä mitään kotihommia: ei ole huvittanut tehdä ruokaa tai siivoilla kaappeja; yleensä pikkusiivoilu ja -järkkäily on minulle mieluista puuhaa, jota etukäteen ajattelin innolla äitiyslomalla tekeväni. Ehkä tämän asunnon ongelmat ovat aiheuttaneet tietynlaista kotona viihtymättömyyttä, eikä nurkkien siivoilu siksi tunnu mielekkäältä. (Perjantaina tosin suivaannuin, ja pesin jääkaapin yli vuoden tauon jälkeen!)

Mitä äitiyslomalla sitten pitäisi tehdä? Levätä, kerätä voimia tulevaan, järkkäillä vauvan tarpeistoa kuntoon? Ei tietenkään ole mitään pakollista ohjeistoa, jonka mukaan pitäisi toimia, mutta jotain ryhtiä kaipaisin tähän oleskeluun. En ole tottunut tällaiseen joutenoloon. 

Minä tein sen ihan itse: toisessa kädessä mehua ja toisessa popcorn-kulho ja matkalla kohti leffapysäkkiä eli omaa sänkyä kompastuin keskelle eteistä jättämääni kassiin. Onneksi maton likainen puoli oli vielä päälläpäin! 

Viime kerralla tilailin ja liimailin valokuvia, mutta nyt se ei inspiroi siitäkään syystä, että lähes kymmenen vuoden kuvat olisi käymättä läpi. Ehkäpä ne jäävät pelkästään verkkoon; paperikuvakansioiden aika on ohi. 

Äitiysloma oli viime kerralla sikälikin erilainen, että jatkoin sen alettua graduni kirjoittamista ainakin parin viikon ajan ja vasta ihan viimeiset viikot otin iisisti. Nyt ei ole mitään sen isompaa projektia käynnissä: espanjaa toki voisin lukea, mutta sekään ei huvita. Ei oikein huvita mikään sen isompi projekti – ja onhan minulla DNRS, siinä puuhaa jokaiselle päivälle!

Ensi viikon tavoitteenani on jumpata 2-3 päivänä ja lukea espanjaa kahtena päivänä kaiken tavallisen ohella. Ehkä siinä tavoitetta kylliksi – tärkeintä lienee tosiaan levätä, nauttia joutilaisuudesta ja astua jokaisena päivänä tuonne lumoavaan kevättalveen. Tänään olisi täydellinen hiihtokeli, mutta minä lähden pitkälle kävelylenkille. 

Iloista sunnuntaita kaikille teillekin!

Uusia ja vanhoja ajatuskulkuja

Uudenlainen arki alkaa saada muotojaan: joka päivä treenaan DNRS-ohjelman mukaan mielenhallintaa, uskoa omaan terveyteen (tai vähintään tervehtymiseen) ja positiivista ajattelua. Vähän päivästä riippuen se on joko helppoa ja mieluista tai hankalaa. Vanhojen negatiivisten ajatuskulkujen muokkaaminen on pääsääntöisesti yllättävän vaikeaa, mutta olen ollut viime viikot aurinkoisempi, ehkä muutamasta eri syystä.

Ensinnäkin tietysti aurinkoiset päivät ja lumi ovat antaneet minulle suuren ilonaiheen. Toiseksi olen onnellinen loman alkamisesta: olo on yövalvomisten ja supistelujen takia koko lailla tukala, joten aika laskeutua uudenlaiseen elämään saapui passeliin aikaan. 

Paljon olen edelleen miettinyt asuntoa, mutta hieman uudelta kantilta. Olen päättänyt, että tämä vuosi eletään hyvin niukasti ja säästetään kaikki veronpalautukset, kesälomarahat ja muut ylimääräiset rahat, jos sellaisia on tiedossa: ei turhia shoppailuja, ei yhtään sisustamista eikä vaatteita (paitsi jos joku olennainen vaatekappale hajoaa). Ei matkustamista eikä kirjojen ostamista. Vauvalle hankin kaiken käytettynä ja pyrin siihen, etten osta mitään, mitä hän ei aivan välttämättä tarvitse. Onneksi olen saanut ystäviltä paljon kaikkia vauvatarpeita, ja paljon on myös jäljellä Lyylin tai serkkupoikiensa tavaroita. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – joskus positiivisesti ajateltuna! (Tällä erää olen kuluttanut vauvaan 24 euroa, ja melkein kaikki alkuvaiheen tähdellinen on jo hankittu, sänkyä ja kantoreppua lukuunottamatta.) Viime kierroksella tuhlasin pelkkiin kestovaippoihin kahdeksansataa euroa, mutta nyt minulla on iso läjä kestiksiä, joista en tällä kertaa ole maksanut sentin senttiä. :) Osa muuten niistäkin Lyylin vanhoja! 

Asunnon suhteen ajatelmia on muutamia, joista sitten tartun siihen oikeaan, kun sen aika tulee:

1) Asunto menee myyntiin elokuussa, jolloin saamme kauppojentekovaiheessa kaksi vuotta asumisaikaa täyteen. Keväästä ja syksystä selviän DNRS-treenien ja lääkkeiden avulla, ja kesällä ollaan paljon asunnosta poissa. Syksyllä toivon, että asunto menee nopeasti kaupaksi; olen valmis ottamaan takkiin sen 25 tuhatta, joka helposti takkiin tulee; ainakin tällä erää näyttää ostajan markkinoilta, eikä yläkerran vastaavankuntoinen asunto liiku mihinkään. :(

2) Asunto menee myyntiin vasta ensi vuonna, ehkä kesällä 2019. Terveyteni kohenee treenien avulla, ja ehkä raskauden loputtua allergiat muutenkin vähän hellittävät. Lääkkeistä on apua, mutta koska oireet jatkuvat silti, on pakko vaihtaa kotia.

3) Asuntoa ei tarvitse myydä useaan vuoteen, joten asumme täällä ainakin viisi vuotta! Oireet loppuvat treenien avulla ja raskauden loputtua kutina lakkaa kokonaan. Usean vuoden asumisen jälkeen onkin sitten aika katsastella kenties jo kolmiota tai isoa kaksiota paremmalta sijainnilta! Takkiin ei tule enää niin paljon, vaan saan jossain määrin asuntoon sijoittamani rahat takaisin ainakin sillä periaatteella, että asumalla tässä on säästänyt sievoisen summan rahaa. 

Ja jos ei isoja asioita vielä olekaan luotu tapahtuviksi, pieniä hyviä tulee vastaan aina silloin tällöin: sain myytyä kovanonnen pöydän, jonka hankkimista itkin reilun kuukauden päivät sitten, ja sain pöydästä vielä tismalleen saman rahan, kuin siihen olin itsekin upottanut! Tilalle meille saapuu kerrankin täysin uusi tuote: samanlainen pöytä, mutta vaaleilla jaloilla, kuten olin haaveillut. Siinäkin voi tietysti tulla mutka matkaan ja tuotteesta voi joutua reklamoimaan, mutta uskon, että siihen on nyt energiaa ja aikaa. Yleensä en ole oireillut MDF-levyjen päästöjen takia, ja tällä tuotteella on tuollaisen levyn lisäksi ihan aitopuiset jalat (ja neljäntoista päivän palautusoikeus). 

Viimeinen kalusteostos tähän kämppään, näin olen päättänyt, jollei vauvan tarvitsemia huonekaluja lasketa mukaan. 

Pöytä tilattu ja kuva napattu Finnish Design Shopilta

Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Läksiäiset Lokkisaaresta

Olen suorastaan huvittava, sillä huomenna vietämme kotimme läksiäisiä – vailla tietoa siitä, milloin ja mihin täältä muutamme. Jotain halusin keksiä mielenvirkistykseksi, ja olen iloinen siitä, että moni tuttava pääsee paikalle. Eritoten iloitsen, että paikalle tulee niitä tuttuja, jotka eivät täällä vielä ole aiemmin käyneet. Ties vaikka sitten jäisikin heidän ainokaiseksi käynnikseen...

Tänään päätin, että asunnon myyntiä lykätään kuitenkin siiheksi, että vauva saadaan maailmaan. Siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle aikuiselle. Muuttaa ehtii myöhemminkin. 

Tänään oli muullakin tavalla käänteentekevä päivä: tekisi mieli kirjoittaa kaikista "niistä", joita olen tänään manaillut, mutta aloin uudelleen DNRS-harjoitukset, ja tajusin vasta kunnolla DNRS-ryhmään Facebookissa eilen liityttyäni, että omista oireista, ikävistä ajatuksista ja sellaisesta kaikesta turhasta, joka ei johda parempaan oloon tai paranemiseen, ei saa puhua. Oikeastaan niitä ei saa edes ajatella. Jos jollain tapaa on pakko viitata menneeseen, voi puhua "niistä" tai haasteista. Täällä blogissani olen puhunut niin negatiivisesti viime aikoina, että mielestäni on turha edes viitata haasteisiin, kun kaikki lukijat tietävät tilanteeni. 

Aloitan askeltreenit eli DNRS-ohjelmaan kuuluvan muistelu/visiointi/meditointiosuuden vasta äitiysloman alkumetreillä, mutta päätin, että ajatusmaailmaani ja siihen liittyvää ajatusten verbalisointia rupean muokkaamaan välittömästi. Olen ollut niin synkkä, pelokas ja ahdistunut, että nyt vain teen äkkikäännöksen asiassa. Helppoa se ei taatusti tule olemaan, mutta varmasti sen väärtti. Tästä lähtien olen paraneva, pohdiskeleva ja luottavainen, koska päätän niin. Se on valintani, ja minä olen ainoa ihminen, joka voin valita oman terveyteni puolesta. Länsimainen lääketiede on jo antanut tähän minkä voi, ja lähes ainoa jäljellejäävä, hyvin suurella todennäköisyydellä myös toimiva keino on nyt ulottuvillani, joten toki tartun siihen. 

Tavoitteenani on päästä elämään normaalin ihmisen elämää: pystyä asumaan tavallisissa asunnoissa ilman tällaista rumbaa kuin tähän asti olen joutunut tekemään. Eihän ole realistista, että kävisin 78 eri asuntoa katsomassa, koenukkusin 14:ssä tai käyttäisin homekoiria 7:ssä. Se, mitä voin toivoa, on, että löytyy neljä–viisi hintaluokaltaan sopivaa asuntoa, joista jonkun kohdalla natsaa. Muutamaa voi testailla esim. homekoirin, mutta siinä kaikki. 

Tänään päätin pysäyttää myös katumiseni. Mitä väliä on rahanmenolla tai huonoilla valinnoilla. Toimin kuten silloin parhaaksi näin, on aivan turha nyt itkeä niitä rahoja tai sitä remonttia, jonka teetin. Kaikki tehtiin parhaassa uskossa parhaan sisäilman saamiseksi. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Vauva iltajumppaa masussa; asia joka ilahduttaa tänään kovasti. Toinen ilonaihe olivat iltaiset keskustelut Lyylin kanssa: päätimme joka ilta sanoa päivän kolme kivointa juttua. Minun taisivat sillä hetkellä olla päätös muuttaa ajatusmaailmaani, puhelinkeskustelu ystävän kanssa ja hyvän kirjan saaminen kirjaston varauslistalta. 

Nytpä siirryn suihkun kautta sen pariin. Hyvää yötä ja vieläkin parempaa huomista, meillä se sujuu juhlien. 

Uuvahdus

Kiinteistövälittäjä kävi. Puolitoista tuntia vierähti, kuin terapiassa ikään. Päädyimme vielä odottamaan tovin ratkaisuani: myydäkö heti vaiko hetken päästä. Huomaan taas soutavani ja huopaavani, sillä molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. 

Tappiota tulee joka tapauksessa yli 20 000 euroa. Mutta sitäkin suurempi kysymys on, mistä löytää tämän parempi asunto näillä voimavaroilla ja tällä aikajanalla, etenkin kun säästöt on nyt syöty, eikä uusiin isoihin remontteihin ole mahdollisuutta. 

En osaa päättää. Olo on uupunut. En ole jaksanut tehdä oikein mitään koko viikonloppuna, olen vain levännyt ja miettinyt asiaa juurta jaksain. Äskettäin aloin kuitenkin lukea, vaikka ajatus harhaileekin vähän väliä. Bo Carpelanin Kesän varjot ei myöskään sovi juuri tällaiseen mielentilaan, mutta en sen sopivampaakaan luettavaa löytänyt kotihyllystäni. 

Kirjahyllyn yläkerta näyttää nykyään tältä. Uusimmat kirjahankinnat sijoittuvat sinne, kun eivät muualle enää mahdu. Tuoreimpien joukossa juuri aloitettu Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Mia Couton Plumeriaveranta. Syksyllä luin Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen sekä Katriina Ranteen Miten valo putoaa-teoksen. 

Perjantaina kävin ihotautilääkärillä: jännä tapahtuma. Ensin lääkäri tuijotti mahaani minuuttitolkulla ja puhui asiansa ikäänkuin sille. Sitten juttelin hänelle kaiken tästä ongelmasta ja vähän muistakin murheista, ja lopulta hän ei suostunut veloittamaan käynnistä mitään, koska kuulemma maailmassa täytyy olla hyvyyttäkin! Varsin merkillistä ja tietenkin onnellistuttavaa. 

Hyvää oli myös se, että sain kutinaan nyt vähän täsmällisempiä lääkkeitä: kortisonivoidetta ja mentolisalvaa, jota en vielä ole saanut hankittua, sillä se pitää käydä hakemassa Yliopiston Apteekista. Tekevät sen siellä, ja muiden apteekkien kautta kestäisi kuulemma useamman viikon saada tuote minulle. En kuitenkaan jaksanut tarpoa perjantain lakkokävelyjen huipennukseksi pidemmälle kuin Hakaniemeen apteekkiin, ja nyt olen nukkunut pelkän kortisonivoiteen avulla. Sekin ehkä auttoi, tosin ehdin olla kaksi yötä evakossa (lakon takia), ja kotona olen ollut vasta yhden yön. Voi olla, että ensi yönä taas raavitaan. 

Ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Vähän lisää Bo Carpelania alle, niin ehkä se unikin sieltä tulee, kirjallisuuden ja kortisonivoiteen avulla. :)

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?