Heppahulluksi uudelleen?

Maailman paras ulkoilumuoto: lähteä kauniilla syyssäällä hepan selässä retkelle. 

Torpin islanninhevostalleilla Pukkilassa kaikki on sitäpaitsi järjestetty sellaisella tavalla, että sielu ja mieli lepäävät: siistit tilat, ystävällinen ja tiedostava henkilökunta, ratsut mitä parhaimmassa kunnossa, maastolenkkejä vaikka millä mitalla. En voi muuta kuin kumartaa ja kehua ja alkaa haikailla aikaa, jolloin pääsisi taas tuonne maanpäälliseen hevostaivaaseen.

Saavuimme talleille työkaverien kanssa perjantaina illansuussa, kolme tuntia Kehä I:n ruuhkissa istuttuamme. Ensin majoittauduimme pikkuiseen punaiseen tupaan. Kuuden maissa suuntasimme maastoon; toinen vaihtoehto olisi ollut askellajitunti kentällä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Hyödyllistä se olisi ollut, sillä en itse vielä osaa kunnolla islanninhevosen neljää (vai viittä?) askellajia, vaikka kyllähän noilla maastolenkeilläkin töltin tekniikkaa tulee treenattua. 

 Kuva: työkaverini iPhonen kautta ottama

Issikat ovat siitä(kin) erilaisia ratsuja, että niille opetetaan europpalaisista perinteistä poikkeavat avut, joiden avulla totella – lähteenäni tässä retkemme vetäjä sekä työkaverieni askellajitietous. Esimerkiksi tölttäämisen avut ovat islantilaisittain sellaisia, että noustaan hieman satulasta ylös ja puristetaan reidet eli yläpohkeet kiinni satulaan. Alapohkeet saavat roikkua aika holttittomastikin alhaalla. Ravaamiseen ohjaavat avut ovat taas, kummallisestikin, seuraavia: istu alas satulaan ja purista itsesi kiinni. 

Kun islanninhevosista tuli jossain vaiheessa suosittuja aloittelijoidenkin maastoratsuja, apuja piti ruveta muokkaamaan. Eihän alottelija, kun ei välttämättä kokenutkaan, pysy ravissa millään tiukasti satulassa. Niinpä muutettiin apuja seuraavasti: töltissä istu kiinni satulaan, ravissa taas nouse kevyesti jalustimille. Töltissä tärkeää on tietenkin myös koota hevosta ohjista ja käyttää yläpohkeita, kun taas ravissa ohja saa olla puolipitkä ja alapohkeet käytössä. 

Näillä eväillä nautiskelin perjantaina pari tuntia ja lauantaina kokonaiset neljä tuntia maastossa. Lauantain pitkällä retkellä aikaa kului myös nuotion äärellä, nokipannukahvia juoden, makkaraa paistaen ja pullaa mutustaen. Perjantaina taas saunottiin ja syötiin mökillä. Miten mahtavaa elämää kaiken muun kaaoksen ja tuskan keskellä! Johan tässä alkaa ryhtyä heppahulluksi uudelleen, etenkin kun hepan taputteleminen ja paijaaminenkin oli niin mukavaa.

Paluu entiseen hevoshulluelämään saa tosin vielä tovin odottaa tästä muusta välivaihe-elämästä selviämistä. 

Kohtalainen koulu

Viikko on vierähtänyt evakossa. Mielialani on vaihdellut suurista kyyneleistä, raivosta, hysteriasta aina levollisuuteen, hymyyn ja huojennukseen asti. Tällä hetkellä lähitulevaisuus näyttää toiveikkaalta, joskin hyvin pelottavalta. Olen muuttamassa tuoreehkoon kaksioon tänne nurkille – erittäin kalliiseen, vuonna 2008 valmistuneeseen parvekkeelliseen asuntoon. Jos voin sinne jäädä asumaan, tiedossa on hyvin kapea leipä, kun puolet palkasta uppoaa asumiseen. 

Eniten kuitenkin pelottaa se, voiko kämpässä asua. Se vaikutti puhtaalta, siistiltä, miellyttävältä, mutta mistäpä niiden vointia tietää ennen kuin on päiviä asunut. Ei varmaan oikein mistään, epäilen. Lisäksi vuokrasopimus täytyy tehdä vuodeksi, joten pahimman koittaessa joudun joko maksamaan kahden kuukauden vuokran sopimussakkona tai keksimään ongelmien sattuessa jotain luovempaa. Mutta ehkä ei pidä murehtia tällaista ennakkoon.

On ollut kohtalaisen haastavaa asua poissa tuoreesta, vastapuunatusta ns. kodista. Kodiksi en sitä kyllä kauaa ehtinyt kutsua. Onneksi töissä on voinut viettää antoisaa aikaa ja onneksi olen saanut armon asua Veikon luona kaikista järjestelyn aiheuttamista hankaluuksista huolimatta. Terveydentilani on jo kohentunut huomattavasti, ja olen näemmä oppinut sulkemaan silmäni kaaokselta, joka vallitsee fyysisesti niin täällä kuin mahdollisesti omassa päässänikin. 

Kaksi viikkoa sitten ompelin uusille, itse asiassa jo ikuisuuksia sitten ostetuille, mutta käyttämättömille pyyheliinoilleni kanttinauhat kantimiksi. Siihen loppui tavallisuus, mutta ehkä se taas pian elämässä alkaa. Ohessa kuvia ompelupuuhistani. 

Det har varit en tuff tidsperiod – att lämna sitt hem för att man inte vill utställa sig för hemmets farliga partiklar. Ah, skönt skulle det vara att säga: allt är bra nu, allt är som det borde vara: vanligt, vardagligt, nästan tråkigt ibland. 

Nåväl, allt ska ordna sig. Dessa ord har jag pratat om och om igen för mig själv. På högt ljud, ibland med inget ljud alls. 

På något sätt har jag äntligen tagit igen mig, snart är jag redo att börja om. Deltog i en mycket rolig händelse, ett ridningsläger under helgen. Något, som jag verkligen behövde. Att vara ute, bland sköna, skimrande åkrar, himlen så blå som det vackraste blått man vet, höstens varma, starka dofter. 

Allt var som i mitt barndom, så stilla, så evigt. Jag började fundera, att det alltid kommer att finnas åkrar, som man inte kan äga, hus, som lever sitt eget liv med sina konstiga dofter, mögel, smuts, vad som helst. Och de har sitt betydelse.

Det finns så mycket ett och annat som en människa inte kan styra. Man kan inte ens alltid bestämma över sitt liv, så hur kunde man då bestämma över världens mångfaldiga saker. Det är bara att lita på. Jag kommer att hitta en lägenhet, som passar mig. Nu eller senare. Det är kanske endast en fråga om tid. Världens mångfaldigthet kan inte innehålla enbart dåliga gamla hus och fastbyggda sjuka lägenheter.

Väliaikaraportti

Ensi viikolla muutetaan taas! Hehheh. No, vielä on vähän epäselvää, minne, mutta ainakin nyt on yksi yksiö kokeilussa. Olemme siis siskon kanssa päätyneet lähtemään eri teille, jos huomenna näytössä oleva neliö ei meille aukea tai sovi. Kuusi kämppää on katsastettu, huomenna siis viimeinen näyttö. Alueen kolmiot ja neliöt ovat tällä erää tässä.

Yksiön aivan ihana vuokraemäntä antoi minulle eilen avaimet, ja pääsin heti tänään töiden jälkeen sinne siivoilemaan. Huomenna olisi tarkoitus yöpyäkin asunnossa patjalla, jonka sain jotenkuten raahattua paikalle. Keskiviikkona pitää tehdä päätös, ottaako vai jättää.

Rankkaa tämä epämääräisyys. Lisäksi jouduin jo evakkoon, inhottavasti kaikille osapuolille, Veikon luokse, koska en vain pystynyt olemaan enää homeen vieraana. Oma koti siis tuntuu täysin vieraalta, mutta harmittavaa on, että siellä on paljon tavaraa, jota tarvitsisi, eikä arjesta täällä entisessä kodissa tule oikein yhtään mitään. Onneksi on parvi, jossa tuntuu kovin turvalliselta yöpyä. 

Muistan, kuinka aloitimme vuonna 2005 tänne muutettuamme yömme siellä, kuinka parin viikon päästä aloin juuri siellä öisin herätä kuumeen ja tuskan tunteeseen, jonka arvelin johtuvan homeesta. Lopulta hyvästelen asunnon juuri samalla parvella nukkuen, nyt tietenkin yksin. Kuinka hyvä siellä onkaan nyt olla, kun home on poistettu ja ilma kiertää pelkästä painovoimaisuudesta huolimatta.

 Kuva: h.koppdelaney

Kaipuu entiseen elämään on välillä pinnalla, mutta tietoisuus siitä, ettei se voi koskaan palata sellaisenaan, saa minut toteamaan, että olen tehnyt sen ainoan oikean ratkaisun, jonka tilanteessamme voi tehdä. Vaikka tämä entinen koti on niin ihanan kaunis, puhdas ja rauhallinen, en enää ajattele tätä kotina, vaan kaipaan kovasti tavaroideni luo, ihanaan asuntoon, jonka tiedän niiden tekevän, olipa asunto kuinka ruma tai pieni tahansa. Kunhan se on puhdas, se riittää.

Kirjoitteluni jäänevät edelleen aika vähäisiksi, sillä keskitän nyt kaiken tarmoni uuden asunnon kuntoonlaittoon. Jos päädyn yksiöön, joudun välittömästi myymään sohvani, pesukoneeni, ehkä joitain mattoja ja valaisimiakin. Jos taas saamme sen neliön, siivoamista riittää. Muutto on kaikkine pakkaamisineen ja purkamisineen tarkoitus vetää noin kolmeen ja puoleen vuorokauteen, joten aikalainen univelkahan tässä on tiedossa. 

Selvitään, kunhan tää nukkuisi vähän välillä. (Ruotsiksi ajattelen huomenna oppitunnilla, nyt en.)

Kuva: Charlyn W

Inspiraatio kateissa

Tällä hetkellä univaje ja töiden alku ovat haastaneet minut. En jaksaisi edes kirjoittaa, puhumattakaan lenkillä käymisestä tai ruoan laittamisesta. Jopa blogien lukeminen tuntuu tylsältä. 

Sitäpaitsi MacBookini on pettänyt minut tyssäämällä akkunsa käyttövoiman yhteen tuntiin ja hajottamalla laturinsa. Myös kameran muistikortin lataaja vääntyi ja kuvat pysyvät näin ollen kamerassa. Kaiken lisäksi olen pian täysin p.a., jos päätämme muuttaa nopeasti alta pois. Kaksi vuokraa yhdeltä kuulta on kelle tahansa liikaa, minulle erityisen, koska toiset vuokrarahat ja takuu on silloin lainattava.

Kuva: Bill Liao

Joten taidan pitää taukoa tavallisuudesta. Blogi hiljenee nyt toviksi, joskaan en voi tietää, kuinka pitkäksi. Inspiraatio ei tällä erää riitä, eivätkä aivoni, sillä pyöritän päässäni tasan kahta asiaa: asunto-ongelmaa ja uuden elämän alkua. Mitä tältä haluan? Missä, kenen kanssa, miten tämän järjestää? Miten tulla onnelliseksi yksinään, vai voisinko elää kaiken kaikkiaan toisenlaista elämää?

Suuri taite, mutta tietyllä tapaa kaivattu vapaus. Sekin voi olla taakka, mutta onneksi tällä hetkellä kaikki tuntuu vain tyhjyydeltä. Varmasti helpottaa, kun tekee päätöksen: lähteäkö tähän vai jäädä. Hassua, mielestäni tein jo päätöksen kuukausia sitten, mutta nyt joudun tekemään sen sekundääristi uudestaan. Elämä kiertää kehää. Ja tiedän, tulen törmäämään samoihin ongelmiinkin uudelleen ja uudelleen. Home ei jätä minua, vaikka minä jättäisin (jälleen) yhden sairaan(?) asunnon. Huoh.

Sanaa home ei enää jaksa pian kukaan. Siksi jäämme lukemaan Nerudaa. Voikaa te paremmin! (Minäkin muuten voin melko hyvin, en ole loppujen lopuksi niin sairas, joksi pelkäsin tulevani, ainakaan vielä.)

 

Kuva: antonychammond

Tämä on mutkatonta

Mykkää on voima (sanovat minulle puut)

ja syvyys (sanovat minulle juuret)

ja puhtaus (sanoo minulle jauho)

Ei yksikään puu sanonut:

"Minä olen korkeampi kuin kaikki muut."

Ei yksikään juuri sanonut:

"Minä tulen syvemmältä."

Eikä leipä milloinkaan väittänyt:

"Ei ole mitään leivän veroista."

(Pablo Neruda)

Anssi Kelan olevaisuus

Aloin eräänä aamupäivänä kahvimukin äärellä pohtia Anssi Kelan olemusta. Laulaja, joka syntyi ja hävisi, vai hävisikö? Yhden hittilevyn mies, omituinen vaeltaja, tuottelias laulujentekijä, kirjailijanakin debytoinut; epäonnistunut, surullisenkuuluisa vai vain ihan tavallinen suomalainen kulttuurityön raataja?

Anssi Kelaa oli haastateltu tuoreimpaan Nyt-liitteeseen, juttuun, jossa muutamat suomalaiset artistit kertoivat, mitä ja miten kommunikoivat faniensa kanssa netissä. Anssi toi jutussa esille, että kylläpä hän tuottaakin paljon musiikkia ja fanit häneltä toivovat kaikenlaista. Minua jurppivat Anssin hienolta kuulostavat sanavalinnat ja niiden sisällyksettömyys: "--- vuorovaikutteisuus avaa artistille mielenkiintoisia optioita". Eli siis mitä tapahtuu, kun lataa biiseistään uusia akustisia versioita nettiin? Lisää faneja? Lisää kommentteja? Erilaisia kommentteja? Esimerkiksi mitä? No, joo, pilkunviilausta.

Kuulemma Anssi on kirjoittanut kuitenkin ihan kivaa blogia. Kirja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa, sai pääsääntöisesti lyttääviä arvioita, esimerkiksi Helsingin Sanomain lukupiirissä. Faneja löytyy kuitenkin esimerkiksi tyylikkäiltä epävirallisilta kotisivuilta.

Itse tykkään muutamista Nummela-levyn biiseistä; suosikkini on Mikan faijan BMW. Jossain määrin haikeaa, mutta jouhevaa tarinankerrontaa. Jotenkin tuntuu, että Nummela-levyllä Anssi kertoi elämäntarinansa, ja sen jälkeen ammentaminen on ollut vaikeampaa.

Kuva: Sami Oinonen

En gång fanns det en finsk sångare, sångskrivare, författare etc. Anssi Kela. Var försvann han? Började fundera över hans karaktär en dag på frukostbordet, när jag läste en artikel där han var med, men jag kom inte på långt. Först lade jag märke till hans konstiga uttryck istället för vad han hade att säga, men till slut började jag bara ömka honom. Han gjorde en bra skiva ungefär tio år sen, och återkomsten har inte varit lätt efter detta. 

Hur lever man som en artist nuförtiden, i synnerhet i landet som är så liten som Finland? Det har säkert aldrig varit lätt, men numera då vi har så många inte så populära artister, som försöker leva med detta arbete, är det säkerligen även svårare.

Voihan itku!

Jep. Syksynkin projekti tiedossa: asunnon hakua. 

Päätin yöllä, että nyt mä selvitän, missä tämän asunnon vika on, kun en pystynyt hengittämään kunnolla. Nenään sattui, kun se oli niin paisunut (ja on edelleen, kun olen koko päivän itkenyt ja kaiken lisäksi ollut kotona.)

Ja vessahan se sitten. Tajusin haistella seinät ja kappas. Makea, imelä tuoksu. 

No, tarkoitus on nyt asustella tässä allergialääkkeiden avulla marraskuun alkuun, jolloin joko lähdemme siskon kanssa eri suuntiin tai jos mäihä käy, katsastamme vielä yhden asunnon yhdessä. Tämä vaan on muuttunut sellaiseksi tragikomediaksi, ettei oikein jaksamista löytyisi. Mitä jos seuraavassakin on jotain mätää, niinkuin ilmeisen monessa on. (Lähes puolet kerrostaloista tutkimuksen, mahdollisesti homeremontinkin tarpeessa!)

Olenkin siis päättänyt alkaa katsella myös ostettavaa kämppää. Sinne tietenkin tehtäisiin heti sekä homekoira- että mikrobitutkimus, kauppaehtoihin lisättynä oikeus purkaa kaupat, jos hometta löytyy. Lakimies mukaan kauppakirjan tekoon. Näin sen pitää nykyään mennä.

Mutta nyt: Yritän, yritän nauttia tämän kodin hienoudesta: ikkunat auki, lääkettä nassuun, paljon saunomista ja – poissaolemista. Harmillista. Juuri kun sain tuhlattua kaiken omaisuuteeni sisustukseen, tajuan, etten suinkaan tule tarvitsemaan pienessä asunnossa yhdeksää valaisinta tai kahta eri sisustusteemaa. Nyyh. Kumman hylkään, harmaan vai beigen? Vai teenkö kaksi eri nurkkaa? Riippunee tietysti asunnosta. 

Ohessa huoneeni uusi sisustus sellaisena, kuin se tulee täällä olemaan. Vähän jäi kesken, mutta ei ole enää inspiraatiota jatkaa. Tauluja sitten seuraavaan kotiin. Sitä odotellessa. 

Gråter. Det blev inget riktigt hem om denna lägenhet. Mögel, mögel, igen. Orkar inte ens skriva mer.

Heippoja

Nähdäänpiat saa nykyään sanoa aivan liian monta kertaa. Vaihdamme Lyyliä perjantaisin, ja myönnettävä on, että torstaisin hiipii haikeus. Perjantaina tosin saattaa jo olla sellainenkin tunne, että saanpahan nyt aikaa itselleni, ajatuksilleni ja unelle, jota metsästetään nyt urakalla. Toisaalta minulla on kokemusta vuoroviikkojärjestelmästä hädin tuskin kuukauden päivät, ja koska lomalla ollaan oltu, en vielä tiedä, millaiseksi arki muovautuu. Jännittää. 

Muuten olen ehkä hivenen iloisempi kuin vielä pari iltaa sitten, vaikka Lyyli asusteleekin paraikaa isällään. Allergiaoireet vaivaavat, mutta taustalla on taisteluhenkeä: kyllä tämä tästä. Kaikista käänteistä selvitään, ja jos on pakko, uusi asunto löydetään ja siihen muutetaan (muuttomiesten ja lainan avulla). Vaikka onhan tämä ollut yhtä raatamista. Toisaalta seuraava muutto voisi olla helpompi, kun ei tarvitse enää hankkia puolta omaisuutta toistamiseen. 

Tämä tyttö sanoo nyt vuorostaan teille heipat: suuntaan saunaan, jälleen kerran. Siitä on tullut jokailtainen hengitystä helpottava tapa. Sähkölaskua odotellessa. 

Lyyli lähdössä. Kuva on tärähtänyt, sillä valo ei riittänyt, enkä jaksanut tai osannut säätää... Taustalla palanen uutta eteistämme!