Lägenhetsnyheter (endast på svenska)

En kort uppdatering på mitt lägenhetssökande: jag har äntligen hittat en möjlig bostad för mitt hem! 

Den ligger precis bredvid Veikkos hem. Bostaden är helt och hållet renoverad; en gammal kontorsbyggnad är ombyggd till lägenheter. Man kunde väl tro att det inte finns något mögelväxt där någonstans. Kunde.

Kuva: Alesa Dam

Men nuförtiden litar jag inte fullständigt på något, så att i början av december, när ombyggnadsarbetet är gjort, flyttar jag in med endast madrass och kudde. Städar ordentligt, sover några nätter där, väntar en vecka eller så, och om det sen fortfarande känns bra, kan jag tänka mig att kalla lägenheten ett hem. Men om jag börjar må illa, och kan föreställa mig att det beror på någon sorts mögel därinne, då kan jag väl inte göra något annat än beställa mögelhundar att undersöka lägenheten och efter detta försöka upphäva kontraktet. Precis som förr. 

Om lägenheten visar sig att vara ren, vilket jag på något sätt förlitar mig på nu, blir jag förstås mycket lycklig, och då kan jag också ordna en liten julfest hos mig. 

Det vore ju det roligaste, att fira jul hemma.

Kuva: Stuck in Customs

Ääni lähti

Siksi kirjoitan. Tuntuu mukavalta päästä ilmaisemaan itseään sormien läpi. 

Voitteko kuvitella, harmittelin oikein, etten pääse töihin, vaikka onhan kotona olossa puolensa, kun ei ole muuta kuin ääni poissa, köhää ja nuhaa. Kuume siis loistaa poissaolollaan. Toisaalta päivässä on tylsistymisvaara: ei voi kuitenkaan harrastaa mitään liian rasittavaa, ettei kuormita flunssaista kroppaa. Mitään ylimääräistä rahanmenoa en myöskään haluaisi päivälleni, sillä huomasin taannoin sairauslomalla ollessani, että rahaa kului normaalia huomattavasti enemmän. Jotainhan oli päiviinsä keksittävä, ja niinpä istuin kahviloissa, tein pikkuostoksia ja ostin jonkin verran tyyriinpää ruokaa itseni hemmotteluun. 

Nyt ajattelin harrastaa lukemista, pitkästä aikaa. Työn alla on edelleen, keväästä asti ollut, Purppuranpunainen hibiskus, joka ei aluksi lainkaan kietonut minua tekstinsä syövereihin, mutta on alkanut pikkuhiljaa koukuttaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa tehdä myös kirja-arvostelun, silloin olisi enemmän motivaatiota tarttua kirjaan kunnolla. 

Työmatkoilla lueskelen usein ruotsinkielistä muumia: Trollkarlens hatt on mitä piristävintä aamupalaa. Kirja on kielellisesti runsas, rönsyilevä, opettavainen monipuolisen sanastonsa ansiosta ja, mikä parasta, samalla se virittää minut mukavasti ruotsin kielen taajuudelle. Lisäksi itse tarina on loistava, Hemulin hölmö, nörtähtävä olemus puhuttelee minua kenties eniten, mutta myös Nuuskamuikkusen siloittelematon tavallisuus on kirjassa oikeammin esillä kuin tv-sarjassa, jossa hahmosta on mielestäni tehty kuin pyhimys.

Muuten lukemiseni on syksyn aikana koostunut lähinnä vain Suomen kuvalehdestä, Hesarista ja lastenkirjoista. Parempi kai sekin kuin ei mitään.

Nyt siis "oikeisiin" lukupuuhiin tai pienille päikkäreille. Kovasti jo nukuttaa neljän valvotun tunnin jälkeen...

Min röst är borta, nästan helt. Kändes otroligt tråkigt att stanna hemma (hos Veikko), för att jag missar till och med två svenska lektioner, vilka jag tycker väldigt mycket om. 

Det har blivit lättare att använda svenska språket i tal, fastän mitt ordförråd är fortfarande dåligt. Jag kommer inte ens ihåg såna vanliga ord som åsna, racket eller läsa högt. Ofta har jag ett ofrånkomligt behov att kolla nästan alla svåra ord på lexikon, för att jag vill vara helt säker på deras släkt, böjning och användningsområde. Det tar mycket tid. Men på så sätt kan jag åtminstone föreställa mig att bli så småningom bättre och bättre på detta språk. 

Motivaattorit

Marraskuiset synkkinä vellovat päivät tappavat usein liikuntainnon. Ei kiinnosta valua takaisin harmauteen, kun sieltä jotenkin on päässyt raahautumaan sisätilojen lämpöön ja valoon. Etenkin kun jatkuva pikkuflunssa häiritsee elämää, on lähes mahdotonta olla iltaisin vetäytymättä vain viltin alle – tai todenmukaisemmin kuvattuna: tietokoneen kirkasvalohoidon piiriin kalapeliä näpyttelemään tai lukemaan helppoja ja lyhyitä tekstejä elämästä.

Ehkä on kuitenkin parasta vääntää itsensä itsekin elämään. Olen päättänyt nimittäin olla välittämättä pikkuköhästä tai vuotavasta nenästä ja turvonneista kaularauhasista. On jatkettava elämää, vaikka sen edellytykset olisivatkin entisestä heikentyneet. Niin kauan kuin pystyy. 

Kuva: dicktay2000

Niinpä motivoin itseni liikkeelle seuraavin keinoin: hankin kirpparilta muutaman "uuden" liikuntapaidan ja hauskat lököhousut, jotka sopivat erityisen hyvin reggaeton- ja afro-tunneille. Heitin vanhoja kulahtaneita tai muuten vain rumia urheilutamineita pois. Tutkiskelin HeiaHeia-tiliäni ja huomasin, kuinka liikuntamääräni olivat alkuvuodesta romahtaneet tyystin. Vääntääkseni veistä haavasta tutkiskelin myös kavereideni HeiaHeiaan merkkaamia liikuntoja. 

Vaa'alle en noussut, mutta kiristävät housunvyötäröt kertoivat saman uutisen: jotain täytyy todellakin tehdä. Ei kannata jäädä surkuttelemaan tilanteen kurjuutta, sille kun ei nyt juuri mitään voi. Niinpä härkää sarvista: tanssitunnille, siitä kun tykkään. Lenkkeilyt voi jättää kevätkeleille, jos silloin vaikka innostuisin taas kirmailuista. Nyt kiinnostavat ennemmin haastavat koreografiat ja iskevä musiikki. 

Kuva: twenty_questions

Hello Kitty -suojelusenkeli

Lyylin kylpyhetki ja tyttönen kysyy: – Minä haluan minun Hello Kitty -suojelusenkelin mukaan, sopiiko äiti? – Kyllähän se sopii, en huomannutkaan, että pieni Hello Kittysi on suojelusenkeli...

Uskonnollinen mainstream-lastenlelu, outo yhdistelmä. Vai onko? Ehkä suojelusenkelillä ei ole tässä yhteydessä sen isompaa uskonnollista merkitystä; ehkä kyse on vain söpöstä siivekkäästä hahmosta, yhdestä teemasta sarjassaan. Kaipa niitä löytyy muitakin, kuten Hello Kitty -prinsessa tai Hello Kitty -balettitanssija. Siis otaksun. Tämä Lyylin versio on nimittäin pienin pieni erään Hello Kitty -purkin kansiosion koristekisu.

Kuva: erica.tricroche

Hello Kittyn on väitetty olevan maailman tunnetuin kissa. Kenties näin onkin, mutta onko koko hahmo kissa laisinkaan? Siltähän puuttuu niin häntä kuin kuonokin, neljän tassun sijaan Hello Kitty kulkee kahdella jalalla ja käyttää ihmisen vaatteita. Muistan, kuinka vaatealalla työskentelevä tuttuni kommentoikin joskus suunniteltuaan kyseiselle firmalle vaatteita, että Hello Kitty ei muuten sitten ole kissa. Sitä en muista, mikä se oikeastaan kirjojen ja kansien mukaan oli. Tyttö, ihminen, jonkinlainen lolita? Kaikkea näistä tai vain piirteitä kaikista? Ehkä hahmo on kaikessa määrittelemättömyydessään tai monimäärityksellisyydessään sopiva myös enkelin esittäjäksi.

Mielenkiintoista on paitsi uskonnollisuuden yhdistyminen kaupallisuuteen myös se, kuinka uskonnollisuus tällaisessa yhteydessä jotenkin tuntuu latistuvan, sekularisoituvan. Nykyajan kaupallinen enkeli on varmasti vähintään sitä, mitä se on kiiltokuvissa ollut jo vuosikymmeniä: siloteltu, kaunis, viaton, lempeä naispuolinen hahmo. Kaikki tämä on hyvin kaukana siitä enkelhahmosta, millainen Raamatussa alun perin esitellään: nuori miespuolinen ja siivetön henkilö, sanansaattaja. 

Kuitenkin monet lapset tuntuvat tarvitsevan suojelusenkelinsä, olivatpa ne sitten kissoja tai kiharahiuksisia naishahmoja synkässä pimeässä korvessa. Ja koska Hello Kitty on meidänkin taloudessamme yksi niistä suosituimmista trendileluista, ajakoon pieni enkelisiipinen Hello Kitty suojelusenkelihahmon virkaa. 

Tosin minulla ei ole aavistustakaan, millaisia konnotaatioita tyttö enkeliin liittää. Täytyykin kysyä huomenna, heti suojeluksessa nukutun yön jälkeen.

Kuva: RedHerring1up

Haavelista

Hesarissa sunnuntaina julkaistussa kotiosiossa oli artikkeli ihmisten kirjoihin ja lukemiseen liittyvistä tottumuksista ja niihin kiinteästi yhdistyvistä huonekaluista, kotipalstasta kun oli kysymys. Etenkin parhaalla paikalla esitelty Jörn Donnerin kirjallinen työtila mahtavine kirjahyllyseinineen inspiroi minua miettimään oman elämäni tulevaisuutta. Mitä siltä oikein haluan? 

Olen nyt 33-vuotias, nainen parhaassa iässä. Tällä hetkellä en kuitenkaan saa elämästäni irti sitä, mitä parhaimmillani tai edes normaaliudessa saisin, johtuen tietysti pitkälti olosuhteiden hankaluudesta. Moni asia voi kuitenkin ja tuleekin muuttumaan ratkaisevasti. Toisaalta tähän ikään mennessä olen jo saanut monta kertaa huomata, että asiat eivät mene aina aivan niin kuin olisi itse halunnut. Vaikka jonain hetkenä tietäisi täsmälleen, millaisena tulevaisuutensa haluaisi nähdä, usein käy vähintään niin, että ne kuvat, joita silmissään on nähnyt, muuttuvat omassa mielessä aivan toisiksi ajan kuluessa.

Mutta saahan sitä ja pitääkin maalailla tulevaisuutta. Moni asia jää varmasti toteutumatta varsinkin silloin, jollei aseta päämääräksi sen toteutumista. Tässäpä siis "lyhyt" lista haaveitani; paljastettakoot ne nyt teille, vaikka vähän tuntuukin päiväkirjan avaamiselta.

1) Tietenkin haluan sen kodin. Tylsää edes kertoa, mutta on kai pakko. Tällä hetkellä, jos voisin unohtaa karun hometodellisuuden, ryhtyisin kaikkein mieluiten vuokralaiseksi johonkin aivan itäisen ydinkantakaupungin vanhaan rakennukseen, asuisin vuoden huolehtimatta muusta kuin vuokranmaksusta ja sitten alkaisin etsiskellä omistusasuntoa ehkä hieman laajemmaltakin kentältä kuin pelkästään tältä alueelta. 

Kodin ei kuitenkaan koskaan tarvitsisi olla suuren suuri, sillä vieroksun tavaroiden massaa; vaikka hankinkin usein jotain pientä ja etenkin vaatteita, olen onneksi hyvä laittamaan kamaa myös kiertoon.

2) Haluaisin uuden perheen. Vaikka ajattelenkin, että pysymme tietynlaisena perheenä Lyylin ja Veikonkin kanssa, tahdon vielä vähintään yhden lapsen lisää. Tai ehkä vain sen yhden, koska en todellakaan ole mikään äitityyppi. Minulle kelpaisi hyvin myös uusioperhe, miehellä saisi olla lapsia ennestäänkin. Saattaisi jopa olla plussaa, että niitä olisi. ;) Ei tarvitsisi alkaa kaikkea aivan alusta.

Tätä tärkeämpää olisi kuitenkin löytää mies, johon ensin rakastuisi ja jota sen jälkeen voisi rakastaa. Mihinkään sen vähempään en tyydy, joten sitten vain on hyväksyttävä sekin, että jollei ketään toista oikeaa löydy, jään elämään lopulta yksin. 

3) Ehdottomasti haluan myös olla hyvä äiti Lyylille; vaikka joskus poissaoleva ja töihinsä (tai asunnon kuumeiseen metsästämiseen tahi bloggaamiseen) keskittynyt mutsi, myös sellainen, joka jaksaa puuhata ja mennä tytön kanssa: uimaan, teatteriin, kirjastoon, kaupungille, kävelylle, kirpputorille... Sellainen kuin parhaimmillani nytkin jo olen. Niitä parhaita hetkiä vain voisi olla hiukan enemmän!

4) Tahtoisin vielä kerran asua hetken aikaa ulkomailla. Ehkä vasta lähempänä eläkeikää tai jos onnistuisin järjestelemään käytännön asiat, jo aiemminkin. Suunnittelin perjantaina, että olisi hauskaa palata Ruotsiin näin "aikuisena" ja olla siellä vuosi tai parikin töissä vaikkapa suomen kielen opettajana. Ruotsissa on sen verran runsaasti suomalaistaustaisia perheitä, että alani töitä tuntuisi olevan ainakin tällä hetkellä tarjolla. 

5) Pieniä haaveitani on kasvattaa pitkät, pitkät hiukset ja lopettaa niiden nyppiminen, josta olen jo pariin kertaan postaillutkin... Lisäksi olen asettanut päämääräkseni pysyä suhteellisen sutjakassa kunnossa hamaan tappiin asti, jollei mikään sairaus tai liikuntakyvyttömyys tuhoa tätä hyvinkin turhamaista toivettani.

6) Haluaisin omistaa laajan lastenkirjakokoelman. Ehdottoman tärkeää olisi jossain vaiheessa pystyä hankkimaan sille aivan yhtä mahtavat kirjahyllyt kuin Donnerilla on. 

Kyllä tässä jo on haaveita yhdelle naiselle! Toivottavasti eivät tuntuneet liian henkilökohtaisilta... Kodista ja kirjahyllyistä lähdettiin liikkeelle, ja niihin palattiin. Aika kotikeskeistä. Töistä en maininnut paljoakaan, vaikka niidenkin suhteen minulla on aikomuksia. Ne eivät ehkä kuitenkaan lukeudu haaveiden pariin, vaan ennemminkin tällä erää tulevaisuuden epämääräiset suunnitelmat -kategoriaan.

Nyt haastan muita bloggaajia kertomaan omista haaveistaan; ehkä sitten vaikka vähemmän intiimeistä, jos omani tuntuivat liian paljastavilta. Näpytelkää vaikka, missä haluaisitte asua vuosien päästä, mitä tehdä työksenne tai kuinka ajattelitte sisustaa kotinne. Kertokaa, millaisia kirjoja haaveilette lukevanne, millaista vapaa-aikaa viettävänne.

Oma sunnuntaini

Iski inspiraatio kuvata ja kuvailla päiväni kulkua, joten saatte kärsiä lopputuloksesta!

Heräsin aamulla nukuttuani 12 tuntia! Hyvin poikkeuksellista, että menen aikaisin nukkumaan, mutta kun väsytti, eikä ollut mitään ns. pakollista menoa lauantaille, päätin vetäytyä patjalleni yhdeksältä. (Lyyli ja Veikko ovat siis mummulassa, joten vietän viikonloppua yksin.) Luulin heränneeni jo seiskan maissa, mutta kello näytti yhdeksää ja olikin oikeasti kahdeksan. Tervetuloa tavallinen aika! Tietokoneeni oli siirtänyt itsensä talviaikaan, josta muistin asioiden oikean tolan. Nyt sitten lunta vaan kehiin, olisi fiilistä sille!

Keitin kahvit, söin aamupalaksi leipäsiivun ja perinteisen herkkupalani, lohkeavan luonnonjukurtin, johon olen nykyisin aivan koukussa. Syön vähintään yhden päivässä, parhaimmillaan kolme! Tällaisia kannan nykyisin myös evääksi töihin. Kätevän pieniä, mutta juuri sopivia esimerkiksi hedelmän kanssa täyttämään välinälkää. Eikä turhaa sokeria mukana.

Sitten lueskelin blogeja pitkästä aikaa. Samalla jatkoin perjantaiyönä kesken jäänyttä ruotsinkokeiden tarkastamista. Se on mielestäni ihan kivaa työtä, mutta vie tuhottomasti aikaa. Ymmärrän opettajia, jotka ovat aivan kypsyneet koeruljanssiin, mutta minä opetankin isoja ryhmiä vasta ekaa kertaa, joten en ole vielä ehtinyt tylsistyä tähän työtehtävään. Omat suomen ryhmänihän ovat sen verran pieniä, että heidän kokeensa tarkistaa nopeasti. Tosin huomaan tarkistavani kaikkea kaiken aikaa, sillä minulle on tullut sellainen tapa ryhmien pienuudesta johtuen, että käyn läpi kaikki heidän tuotoksensa, työkirjoja myöten, korjailen ja kommentoin. Ehkä vähän turhaa, oppilaat eivät monesti käy kerran tehtyjä töitä enää läpi. Usein toki teemme sen yhteisesti tai minä yksittäin oppilaan vierellä istuen. Se on tehokasta!

Ruotsinkokeista selvittyäni kello oli vasta kymmenen, ja päätin siirtää kuvia koneelle. Samalla postasin kirjamessuista, jaksoin väsätä tekstiä myös ruotsiksi.

Lopulta yhdeltätoista ylös koneen äärestä ja lenkille, piiiiiitkästä aikaa. Edellisestä lenkkikerrasta oli lähes kolme kuukautta, ja siksipä lähteminen tuntui erityisen vaikealta. Olihan se sitten kivaa, vaikka sykkeet olivatkin ihan toista luokkaa kuin kesän lopulla, jolloin olin jo ja vielä ihan mainiossa kunnossa. Vähän arvoin sitä, laittaako paljasjalkatossut jalkaan vai ei, mutta päädyin vielä tossuihin, enkä saanut pettyä. Maa ei ollut liian kylmä tai märkä, ainakaan näillä main. ;) Sykemittari oli tietenkin käytössä, ilman sitä en motivoidu hölkästä. Jotain sivupuuhaa sen verran yksitoikkoiseen kuntoiluun täytyy olla mukana!

Päätin olla menemättä yhteenkään asuntonäyttöön tänä sunnuntaina, sillä olen niin korviani myöten täynnä asunnon hakua. (Siltikään ei voitu välttyä asuntoasioilta myöskään tässä postauksessa...) Seuraavaksi suuntasin siis aivan muihin maailmoihin: kahden siskoni ja toisen siskon kaverin kanssa luonnontieteelliseen museoon sekä sen perästä kahville Cafe Espaan. – Päivän sivistysannos hirmuliskoineen ja hirmuisen isoine salaattiannoksineen. Minä herkuttelin tosin vain macaronilla lounaan jo kotona syötyäni. Oli oikein mukavaa, tosin museon laajat näyttelyt saivat pään osittain pyörälle; olisi halunnut perehtyä kaikkeen, muttei jaksanutkaan. Molempiin paikkoihin suunnataan uudestaan Lyylin kera! Jäin nimittäin haikailemaan myös herkkurahkapullan perään... Espan pullat ovat parhautta.

Sitten taas pari tuntia koneen äärellä, kuvia siirrellen, kirjoitellen. Olin valmistanut päivällä itselleni maukkaan lounaan työkaverin antamista suppiksista, ja päätin käyttää niitä vielä illallakin samantyyppisen sienikastikkeen tekemiseen. Ei muuta kuin voita tai öljyä pannulle, sipuli pilkottuna, suppikset hautumaan hetkeksi, kermaa loraus, vielä hauduttelua ja maustamisen jälkeen valmista syötäväksi. Heitin mausteeksi lonkalta valkopippuria ja hiukan valkosipulijauhetta sekä tietenkin suolaa, ja hyvää tuli.

Illallisen jälkeen kello oli kahdeksan. Päädyin kotipuuhiin, ja nyt yhdeksän maissa tuntuu jo siltä, että voisin vetäytyä vällyjen väliin. Ihmeellistä, mutta nukuttaa, eikä huvita mikään. Ei edes tv:n katselu.

Yöllä näen varmaan unia, ehkä hirmuisista liskoluurangoista... Tai ruotsintunneista tai sienistä. Tuntuu siltä, että kun viettää päivän tai pari yksinään, ajatukset kumuloituvat, ne tarvitsisivat poismenoreitin, ja jollei sellaista synny, tapahtumat hiipivät vähintään uniin. Toisaalta nautin ihan valtavasti yksinolosta, etenkin sellaisesta aikatauluttomasta, pitkästä yksin kotona olosta. Silloin saa tehtyä paljon sellaista, mitä ei muuten jaksa tai ehdi. Sosiaalisuus vie paljon aikaa! Mutta toisaalta yksinäisyys pelottaa. Millaista se sitten on, kun asuu aivan yksin vuoroviikot? En taida enää muista, viime kerrasta on niin pitkä aika, sillä olen lähinnä asustanut kämppisten tai perheen kera. Vain muutamia haja-aikoja yksinäni. Hui.

Nyt siis unille, huomenna kello soittaa kuuden maissa. Seitsemältä vanhaa aikaa. Ihanaa, saa nukkua "pitkään"!

Kirjamessuvinkki

Jos vaan kukaan teatteriystävä tänään eksyy kirjamessuille, niin tiedoksi annettakoon, että sieltä saa halvalla lippuja Kansallisteatterin useisiin näytäntöihin! Suosittelen. 15 euroa per aikuisen lippu on mielestäni vähän. 

Ostinkin siis perjantaisella messuvisiitilläni lähinnä näitä, en niinkään kirjoja... ;)

Besökte bokmässan i fredags och köpte inte särskilt många böcker utan teaterbiljetter. De var så billiga om man jämför med de vanliga priserna. 

Tycker att priserna är för höga för kulturevenemang. Om man betalar om sitt boende nästan eller över tusen euro per månad, hur kan man då längre göra något extra med sina få hundralappar som blir kvar? De är ju för mat, el, resandet inom huvudstadsregionen, telefonen etc. Ja, jag är arg på hela denna "konstnadsvärld" som man bor i, känner mig avundsjuk på de lärare som bor på landet. Lönen är densamma, men vardagen kostar säkert hälften av det jag betalar. 

Men, oavsett detta, vill jag inte bo någon annastans än här. Så att varför klaga på, om man själv väljer det här alternativet. Bokmässan var av en händelse fri, för jag hade fått många biljetter, samt jag tränade igår gratis på ett gym, som har då och då såna dagar, när man kan bekanta sig med gymmet. Aldrig blir jag ett medlem, men är glad för att få en möjlighet att prova på.