Sukkahousuvertailu

Lastenvaatteisiin taas hurahdettuani innostuin ostamaan myös erilaisia sukkahousuja, monia monia. Tapahtumien vyöry eli sortuminen yhä uusiin sukkikseen sai alkunsa, kun olin ostanut Polarn o Pyretin kalliihkot valkoiset sukkahousut ja onnistunut sitten heti ensimmäisessä pesussa värjäämään ne hiukan vaaleanpunaiseen taittaviksi punasomisteisten uusien valkoisten pikkuhousujen päästettyä väriä veteen.

Suutuin itselleni huolimattomuudesta ja halpojen pikkuhousujen huonosta laaduista, yritin poistaa väriä kaikin keinoin, onnistumatta siinä, ja samalla aloin pohtia millaista käsittelyä nämä sukkahousut oikein edes kestävät. Joskus nimittäin tuntuu, etteivät ainakaan halvat sukkahousut kestä edes lasten normaalia peuhuamista muuttumatta järkyttävän kulahtaneen näköisiksi. 

Niinpä syntyi tarve sukkahousuvertailulle. Mukaan on kerätty syksyllä ostettuja muutamia sukkahousuja eri valmistajilta ja eri hintaluokista. Polarn o Pyretiltä on kahdet housut, sillä nämä valkoiset jo mainitut värjäytyneet ovat mahdollisesti jonkin verran kärsineet kovasta käsittelystäni (värjäytymien poistoaineessa lionneet sekä kloriitilla pestyt) eivätkä siten ole ihan vertailukelpoisia muiden vasta käyttöönottopestyjen sukkisten kanssa.

Välihuomautuksena mainittakoon, että nykyään en enää pese pyykkiä ilman värinsieppaajaliinoja!

Sukkahousutiedot:

Polarn o Pyret: valkoiset perussukkahousut 13,90 €
- 80% puuvillaa, 3 % polyamidia, 14 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 60 asteessa, ei silitystä
- valmistettu Etelä-Koreassa

Polarn o Pyret: oranssit perussukkahousut 14,50 €
- 80% puuvillaa, 3 % polyamidia, 14 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 60 asteessa
- valmistettu Etelä-Koreassa

Citatin sukkikset kera uuden Småfolk-paidan

Citat: vaaleanpuna-oranssi-pinkki-lila-tummansini-raitaiset sukkahousut 4,95 €
- 65% puuvillaa, 17 % polyamidia, 15 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa, ei silitystä
- valmistettu Kiinassa

Finnwear: valkoiset perussukkahousut 5,95 €
- 74% puuvillaa, 23 % polyamidia, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa
- valmistusmaa ei selviä tuotteen pakkauksesta

Finlaysonin sukkiksien kanssa kävi jo köpelösti, kun oli uitu tarhan lattialla

jny: pinkkipohjaiset tähtisukkikset 15,20 €
- 80 % puuvillaa, 17 % nylonia, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa
- valmistusmaa ei selvillä

jny:n tähtisukkahuosut ovat todella kapeat!

DPam: harmaa-luonnonvalkeat kissasukkahousut 10,90 €
- 75 % puuvillaa, 22 % polyamidia, 3 % elastaania
- varovainen pesu 30 asteessa
- valmistettu Italiassa

Sukkahousut ovat nyt siis otettu käyttöön lokakuun aikana, ja palaan aiheeseen toista kertaa muutaman kuukauden päästä, kunhan ne ovat päässeet neidin kovaan kulutukseen. Meillähän käytetään lähinnä hameita ja näin ilmojen jo kylmennyttyä myös housujen alla sukkiksia, joten sukkahousut ovat päivittäistä kulutuskamaa ja tytön yksiä lempivaatteita. Leggings-ilmiötä ei meidän huushollissa tunneta. 

Yritän saada kaikki sukkahousut yhtä tiheään käyttöön, jotta vertailusta tulee mahdollisimman luotettava. Kivaa saada tietää, miten hyvin pennosensa on käyttänyt. Kannattaako siis kalliiden sukkiksien osto vai ei! Entä mitkä mallit sopivat millaisellekin lapselle. Muutamien kanssa on jo tapeltu, miten pukea ne päälle, kun ovat niin kapoisia...

Ps. Kaikista sukkahousuista ei ole vielä kuvia, mutta postailen niitä kyllä projektin edettyä.

Valuraudalla muotoiltuja

Kykenin vihdoin testaamaan uuden valurautaisen lettupannuni, ja sunnuntai-iltapäivän piristykseksi pannulla syntyivät elämäni ensimmäiset itsetehdyt pinaattiletut. Maku ja rakenne olivat letuissa kohdallaan; kiittääkö siitä kokkia, Skeppshultin laadukasta rautaa vaiko oivallista ohjetta, en tiedä. Joka tapauksessa sorruin maksulliseen ohjeeseen tänä syksynä ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen ostamalla keittokirjan!

Kirja on erityisesti täällä blogimaailmassa mainetta niittänyt Safkaa, jota tuntui jo olevan vaikeaa löytää kirjakaupoista. Halusin hankkia keitto-opuksen nimenomaan sen arkipäiväisten, mutta uusien, hieman hienostuneempien vivahteiden tasolle päivitettyjen perusruokaohjeiden takia. Ei minulla itselläni olisi tullut mieleen syödä lettujanikaan parmesaanirouheella päällystettyinä, vaan nytpä tiedän, että olkoon jääkaapissani aina parmesaania, sillä niin hyvältä tämä yhdistelmä maistui. – Lyönenpä vetoa, että testaan parmesaania höysteeksi muihinkin klassisiin tai vähemmän klassisiin arkikokkauksiini. 

Muut testattavaksi pian pääsevät ohjeet ovat kirjasta löytyvät lohileivät sekä lindströminpihvi, enkä kai voi välttyä kokeilemasta avokadopastaa, joka on se tämän syksyn blogiruokahitti. Postausta siitä sentään en aio tehdä, sanottavat on varmaan sanottu, esimerkiksi mainiossa Pastanjauhannassa kerrotaan, että ohje on juuri sitä, mitä arkiruoalta odottaa: nopeaa ja maistuvaa.

Avokadosta sen verran, että niitähän minulla tuossa hedelmälautasella on usein muutama kappale kypsymässä. Tykkään syödä niitä sellaisinaankin, vaikka avokadon kanssa aina joutuukin taistelemaan oikeasta syömishetkestä. Avokadoista puhuttaessa muistan itse myös sen, kuinka olen luvannut kolmannen luokan oppilailleni viedä avokadon näytiksi, kun törmäsimme avokado-sanaan jo alkusyksyllä, eikä lapsilla ollut aavistustakaan siitä, mikä ihme vihreä hedelmä se muka on. Aina vain olen unohtanut.

Palataan vielä hetkeksi siihen toiseen vihreään: pinaattiletut ohjeineen, jos ette niiden vuoksi malta hankkia Safkaa-opusta. Kirjoitan ohjeen sen mukaan, miten sitä itse toteutin. Jossain vaiheessa tarkoitus on kokeilla lettuja tuoreesta pinaatista tehtyinä.

Pinaattiset letut:

2,5 dl pakastettua pinaattia

3 kananmunaa

5 dl maitoa

2,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl silputtua tuoretta ruohosipulia

1 tl suolaa

mustapippuria

ripaus mustottipähkinää

3 rkl sulatettua Oivariinia 

1. Sekoita kananmunat ja maito vispilällä. Siivilöi joukkoon jauhot, lisää sulatettu pakastepinaatti, ruohosipuli ja pippuri. 

2. Hienonna taikina sauvasekoittimella. Anna turvota noin puoli tuntia. 

3. Lisää taikinaan voisula ja paista tarvitsemallasi lisärasvalla valurautapannun helpolla pinnalla. 

Käytin itse tavallista ruokaveistä lettujen kääntelyyn ja hyvin sujui. Se juuri on valuraudan ihanuus: pintaa ei tarvitse varoa. Rasvaa toki tarvitsee sitten vähän runsaammin, mutta eihän noita lettuja nyt ihan joka viikko jaksa paistaa, joten vartalonseudun liikarasvat varmasti kertyvät muista tuotteista ainakin omalla kohdallani. Enkä voi tässä yhteydessä olla mainostamatta Oivariinia, joka takasi ainakin sen, ettei liiallista rasvanmakua lettuihin päässyt syntymään. Tokihan kokeilla voisi vaikka pelkkää öljyäkin!

Maukasta vihreää tällä ohjeella syntyi, sanoisin. Maistui myös Lyylille, joka on hyvin tarkka siitä, mitä suuhunsa panee. Vaan taidetaan meidän taloudessa vielä hivenen useammin syödä noita Saarioisten äitien paistamia lettusia, ne kun ovat niin käteviä ja takuuvarmoja, vaikkei niitä valuraudassa muotoiltu olekaan.

Rakas Joulupukki!

Nyt se alkaa, joulutouhotus! Tosin yhtään koristetta en ole vielä kaivanut varastoista, se tuntuu liian aikaiselta. Mutta joululahjoja olen jopa jo hankkinut ja varsinkin ideoinut. 

Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman sanan lahjatoiveista ja -suunnitelmista, lähinnä tiedoksi neidin kummeille ja sukulaisille, jotta vältymme turhilta päällekkäisyyksiltä. Nyt kahden kodin aikakaudella kun en itsekään ole ihan perillä, mitä tyttö oikein omistaa ja mitä ei. Kaksi kotia tarkoittaa myös monen tavaran kohdalla sitä, että niitä on hyvä omistaa kaksin kappalein. Esimerkiksi tänään emme pääse ulos ennen kuin se ainokainen ulkopuku, joka on täällä äidin luona mukana, kuivuu eilisen pyykkäyksen jäljiltä. 

Kuva: mysza831

Tytön omat toiveet ovat seuraavanlaisia:

- lasinen Prinsessa Ruusunen ja lasinen Prinssi

- Pet Shoppeja (eiku sittenkin barbeja, kun mulla ei oo yhtäkään barbia)

-> Barbeja

Välikeskustelu: 

Lyyli: Miksi sä et osta leluja? Sä oot niin tylsä ihminen, kun sä et osta leluja. 

Äiti: Eiks vaatteet kelpaa?

Lyyli: No kelpaa, mutta mulla on kyllä tarpeeksi vaatteita.

Äiti: Asia selvä, ittenihän vuoksi mä niitä sun vaatteita ostan... (ja tämä siis osin totta)

Lisää Lyylin toiveita, joita tuntuu olevan vaikea keksiä:

- Pet Shoppeja ja niiden asuntoja

- oma kukkanen (elävä) (Äiti: Entäs tuo pikku orkidea, joka sulla jo on?)

- toiset siivet, punaiset

- panta, samanlainen kuin se vihreä, mutta punainen (Halloween-asun vihreät asusteet, jotka eivät olleet kuuminta hottia)

- poneja ("mailitseja" eli My Little Pony:ista on kysymys)

Äidin toiveita ja muita ideoita ostettavaksi Lyylille, jos ei keksi:

- lastenkokoinen lakanasetti, kun meillä on vaan yksi, ja joskus Lyyli joutuu nukkumaan aikuisten peitolla, kun omat lakanat ovat pesussa

- askartelutarvikkeita, sillä niitä kuluu

- vaatepuolella tarvetta on kunnon sadeasulle (koko sitten varmaan jo 116) ja tavallisille housuille (110), esim. joustovyötäröfarkkuja ois kiva kokeilla. Neiti on melko tanakkavartaloinen, joten mitkään kapoiset joustamattomat farkut eivät oikein ole passanneet päälle.

- Prinsessa-aiheet ovat hyviä, esim. värityskirjat, pistevaiheet.

- lastenmusiikkia, sillä me kuuntelemme pääsääntöisesti kolmea levyä vuorotellen (Vauvan vaaka, Missä ilo asustaa? ja Lenni Lokinpoikanen, satunnaisesti PMMP:n lastenlevyä)

Kuva: beX out loud

Itse ostan tai olen jo ostanut tytölleni musiikkiaiheisia kirjoja, Prinsessa-pyyhkeen, kunnon kylpytakin sekä ajattelin nyt sitten aloittaa isojen tyttöjen aikakauden ja hankkia ensimmäisen Barbien. Vaan lienee tyttö tarhassa jo niillä leikkinyt. 

Omatkin toiveet saa varmaan joulupukille livauttaa, jos joku niistä nyt jotain hyötyy. Huomaapa tarkkaavainen lukija ainakin sen, että materialisti haaveilee jälleen kerran materiasta. Vaan päätin sentään, että jos itselleni lahjan ostan, olkoon se uusi silitysrauta. Vanha rasittaa, kun höyrytys ei siinä toimi.

Omat toiveet:

- kunnollinen paksu kylpytakki!

- hyviä kirjoja, etenkin klassikot kiinnostavat aina sekä Sofi Oksasen uusin ja Ulla-Lena Lundbergin Is (siis ruotsiksi mieluiten)

- teepannumyssy

- kaiken maailman vähäkofeiiniset teet (jepsistä!) ja teerasiat, sillä pussista tee on kiva kaataa kauniiseen säilytyspurkkiin, käytettävyyskin silloin ihan toista luokkaa

- patakintaita ja keittiöpyyhkeitä, omistan vain pari hassua

- sukkia tai sukkahousuja ei ole koskaan liikaa ja ne kuluvat

Näin tylsästi tänään. Tästä se joulunteko kuitenkin alkaa. Iltapäivällä lähdetään joulukorttiostoksille!

Mieluiten pinkkii

Neiti Lyylistä on tullut hänestäkin Jukka Poika -fani: Jukkis kun laulaa siitä, että mieluiten sais olla pinkkii. Yllätyin, kun Lyyli nappasi tämän(kin?) kohdan usein luukuttamastani Siideripissiksestä. (Hmmm, lienee syytä miettiä, millaisia lyriikoita lapsen kuullen soittaa.) 

Pinkki on muutenkin esillä täällä usein. Tällä viikolla muisteltiin halloween-bileitä, joissa neidillä oli yllään musta mekko, oranssit sukkahousut ja vaaleanvihreät siivet. Tyttö alkoi puhella vähän surumielisenä, että ensi vuonna hän sitten viettää pinkkiä halloweenia. Taisin siinä tokaista, että kyllähän ne oranssi ja musta ovat halloweenin värit, ei siitä mihinkään päästä. Mutta jos edes siivet olisivat pinkit, totesi neiti. Niin, vihreät siivet ovatkin jääneet harvinaisen vähälle huomiolle, värillä siis lienee väliä. 

Toisena iltana Lyyli istui vaaleansinisellä kylppärinmatolla ja kertoi, että tämä on hänen lempivärinsä. En voinut olla huudahtamatta: Mutta eikö se ole pinkki? Vastaus kuului kirkkaasti ja korkealta: Joo, pinkki on mun eniten lempiväri ja muita lempivärejä ovat sininen, punainen, oranssi... Käytännössä katsoen kaikki muut värit. Niinpä niin.

Lapseni maailma on siis onneksi myös värikäs, vaikka vaatteet ovatkin usein pinkkivoittoisia. Vauvan vaaka -levyn Afrikan yö -kipaletta kuunnellessamme neiti totesi, että miksi kaikki on mustaa, ihan tylsää. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt, että laulussa laulettiin tumman äidin tummasta ihosta. Lyylin mielestä laulun maailma vain oli liian musta, vaikka suvaitsevaisuuslauluksi se kai tehty oli. Ehkä hän oli osin oikeassa siinä, että miksi korostaa mustaa (ihoa), eihän valkoisestakaan liene syytä tehdä numeroa. Mutta Afrikan yö on ihana biisi, huolimatta siitä, että musta-sana siinä toistuu kymmeniä kertoja!

Pinkki taas on siitä jännä sana, etten löydä sille ruotsinkielistä vastinetta; pink, pink, pink (kun ei se pinkt, pinka voi olla)? Ei taida siis oikein taittua ruotsinkieleen. Tuo ruotsalainen mies korjaa usein pinkkini liilaksi, mutta eihän se ole sama juttu? Eihän. Kyllä se vain kunnon pinkki on jotain ihan muuta kuin vaaleanpunaista tai liilaa, violetista puhumattakaan! Vai eikö ruotsiksi pinkistä puhuta?

Veikkaan, että pinkistä pikkutyttönä tykkääminen on kielestä riippumaton universaali ilmiö. Vain siis sukupuoleen katsoen. Vai johtuuko havaitsemani ilmiö siitä, että olemme pukeneet Lyyliä tytöksi alusta lähtien? (Ja varsinkin aluksi, sillä silloin hän näytti enimmäkseen pojalta.) Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys: Milloin tämä pinkkisyys loppuu? Onko neuvoja pinkkitaudin taltuttamiseksi? Eivät taida Jukka Pojan nykyiset ideologiat kuin pahentaa asiaa.

Kuva viime keväältä Veikon luota.

Pääkopassa hyrisee

Tänään lamppuni syttyivät: pienen ja kohtalaisen yksikielisen (kenties yksinkertaisenkin?) järjestelmäni piuhat yhdistyivät kielelliseen iloon. Tajusin nimittäin vihdoin, millainen ruotsin kielen ajanmääresysteemi on ja millaisia prepositioita kulloinkin kuuluu käyttää. Siis vasta nyt, kuuden vuoden pulpetissaopiskelun, lähes neljän vuoden maassa-asumisen, reilun vuoden opettamisen ja nyt puolen vuoden aktiivisen käytön jälkeen tämä kohtalaisen yksinkertainen järjestelmä järjestäytyi myös päässäni ruotuun. On aikansa muhinut, en muuta keksi kommentoida. (Heille, joille ruotsin ajanmääresysteemi on edelleen järjestäytymätön, kas tässä, iloksenne nettikooste.)

Muuten viikko onkin ollut kiirettä täynnä, ja muut oivallukseni kaltaiset ilonhetket ovat lähinnä liittyneet hyvin pieniin asioihin: miten kauniita paitoja oppilailla päällä, miten merkillistä mutta maukasta ilmastopäivän ruokaa, miten paljon paremmalta vadelmaveneet maistuvatkaan kuin osasin muistaa ja miksi ihmeessä ei voisi lähteä töihin vähän liian aikaisin ja lorvia Kampin kauppakeskuksen käytävillä. Hufvudstadbladetkin kun on niin kiva ostaa harva se aamu, vaikka ei se sillä tavalla halvaksi tule.

Kuten siis huomaatte, ajatukseni pyörivät edelleen hyvin paljon ruotsin kielen ympärillä. Olen yhä haltioituneessa ensihuumassa. Viikon kuluessa olen huomannut myös pimeyden syventyneen ja itseni sortuneen jokapäiväisiin iltapäiväkaramelleihin ja -kaakkuihin. Auki olevien nettisivujeni syövereistä on sitäpaitsi jo usean päivän ajan löytynyt hyvin suklaisen kakun ohje. Tätähän on pakko kokeilla, jotta selviää tästä marraskuun mahdottomuudesta. Koskaan ei ole ottanut syksy näin koville, ei oikeastaan edes viime vuonna – silloin elämä potki vain muuten, ei se syksy tehnyt asiaa vaikeammaksi.

Mutta edelleen ja kenties yhä enenevässä määrin olen onnellinen ihmisistäni, jaksan iloita lukupiirimme olemassaolosta, vaikken kirjoja kykenekään lukemaan, nautin siitä, että on keittiö, jossa voi leipoa ja laittaa ruokaa, kuten itse haluaa, siitä, että olen antanut luvan itselleni ottaa nyt hiukan rennommin. Kyllä niitä karkkeja joskus voi viikon jokaisena päivänä syödä, siis joskus! Vai onko parempi vetää karkkiöverit yhtenä päivänä, ja voida pahoin monta päivää sen jälkeen? Sama määrä jaettuna usealle hetkelle vaiko vain se karkkipäivä?

Omatunto silti kolkuttaa. Se kolkuttelee muutenkin vähän turhan tiheästi, ja myös tämä viikonloppu alkoi tekemättömien, mutta viikonlopun aikana tehtäväksi tarkoitettujen töiden listaamisella. Ja sitten lähdin ikävyyttä pakoon ystävän kanssa: shoppailu UFF:n halvoilla päivillä eli tasarahaviikoilla oli kannattavaa, sillä löysin Lyylillekin kaikkea pientä hauskaa ja spesiaalia tuotetta. Oli jotenkin puhdistava olo fiinistipukeutuneena kuljettujen viikkojen jälkeen kannella kaupungilla keltaisia kasseja, mutta ei niitä, joissa lukee Hullut päivät, vaan niitä halpisvastineita. Alkoi taas hyristä lupaavammin.

Ja nyt kun olen tässä listaani lyhentämässä, niin en voi kuin olla tyytyväinen. Vasta perjantai, ja ehdin jo blogata. Mitä kaikkea viikonloppu siis vielä tuokaan tullessaan! Tilauksessa on yhdessäolon hetkiä ja elämänmakuista huilimista. Ja ruotsinkokeiden läpikäyntiä. Se on muuten kivaa!

Lahden tuolle puolle, ei (vielä) pysyvästi

Änkyräkänkyrätekstien jälkeen jotain aurinkoista: kahden vuorokauden kuluttua löydän itseni nykytiedon mukaan laivasta matkalla kohti Tukholmaa. Päällisin puolin tiedossa on aivan tavallinen viikonloppuretki, mutta samalla kyseessä on pienen ihmisen mittakaavassa ainutlaatuinen tapaus: tapaan ensimmäistä kertaa sukua, uuden ihmiseni kaikki neljä sisarusta. 

Hassua, että lähinnä minua jännittää se, miten tulen pärjäämään ruotsillani, vaikka tiedän, että pärjään sillä aivan erinomaisesti. Jännittävissä tilanteissakaan sanani harvoin enää menevät solmuun, kenties lukuunottamatta esiintymistilanteita, joita en ole ruotsiksi juurikaan joutunut viime aikoina kohtaamaan. (Oppitunteja en laske, pitäisikö?)

Muistan elävästi, kun tapasin ensimmäistä kertaa Egilin, että käteni tärisivät kuin pahemmassakin horkassa ja kävelin vaappuen. Niin paljon jännitin, en tuntemattoman netti-ihastukseni tapaamista, vaan sitä, miten selviän kielelläni, joka ei ole omani. Hullua?

Kuva: J. A. Alcaide

Koulussa olen mainostanut retkeäni lähinnä ruotsinopiskelijoille (lupasin tuliaisia, o-ou), mutta myös joillekin omille pienryhmäläisilleni olen kertonut tulevan viikonlopun suunnitelmistani. Kommentit ovat olleet hauskaa kuultavaa, yleisimpänä lyhyt: Epistä! Eräs kolmannen luokan ryhmäni oli ihan hiljaa, kun kerroin reissustani. Syy selvisi, kun kysyin, että tiedättekö, mikä Tukholma on. Epäröivä vastaus kuului: Onko se maa? Kuitenkin osa väestä väitti Tukholmassa käyneensä, vailla kuitenkaan muistikuvia matkasta. Ei mitenkään erityisen yllättävää, ryhmäni kun tunnen, mutta hiukan hymyilyttävää. Mutta eihän kolmannella luokalla vielä pääkaupunkeja olekaan opetettu! 

Viime vuosina olen matkustanut naurettavan vähän, siksikin olen hyvin innoissani matkasta. Eri maa, tuttu, mutta silti vieras kieli, jota kuulen kyllä täälläkin, mutta yleisimmin vain yhden ihmisen suusta. Siis virkistävää ja samalla rentouttavaa, koska laivalla ei voi tehdä juurikaan mitään järkevää. Vain löhötä ja nautiskella. Sitä juuri nyt tarvitsen!

Kuva: Stina Stockholm

Sellainen kutina minulla myös on, että joskus Tukholmassa tai sen liepeillä vielä asutaan! Tunsin jo luissani Ruotsista Suomeen kymmenen vuotta sitten palattuani, että jonain päivänä astun vielä kerran laivaan, omaisuus mukanani tai vähintään varastoituna muutamaksi vuodeksi. Muuton aika ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa, ja tällä hetkellä riemuitsenkin lähinnä siitä, että opin retki retkeltä tuntemaan Tukholmaa paremmin.

Helsinki on nyt niin nähty, että on aika uusien maantiedon ja kulttuurintuntemuksen mikrotason oppituntien. Jos lähimatkailu on tyyperryttävän tavallista ja osoittaa mielikuvituksen puutetta, olkoot. Minä en oikeastaan koskaan olekaan ollut kuinka monta eri maata olet reissannut -tyyppiä, vaikka olisin halunnut niin, vaan ennemminkin mulle kaikki siitä yhdestä kohteesta -henkinen matkustaja. Olen valmis palaamaan kymmeniä kertoja samaan kohteeseen, jotta voin kertoa siitä enemmän kuin moni. Rakastan Helsinkiäkin juuri tällä tavalla, tietäen ja kertoen. Ulkomaisiksi rakkaiksi kohteikseni ovat valikoituneet kuin sattuman kaupalta Ruotsi ja Islanti, enkä niitä enää muiksi muuttaisi.

Siis kuulkaa, oppilaat, jotka kyselette, miksi Suomi vihaa Ruotsia (S2-oppilaan viaton kysymys tänään), vastaan teille: Ei se vihaa, se on pelkkää kateuden sävyttämää ihailua, joka toisinaan ilmenee agressiivissävyisen kuvaston avulla. Se ihaileva puoli usein peittyy, mutta kyllä sen löytää, kun jaksaa vähän selailla. Tukholma-hehkua vähintään ovat blogitkin ajoittain täynnä.

Ja sinne päästään pian! Kuinka tavallista, mutta kuinka tärkeää!

Blogikriitikko avautuu jälleen

Varoitus: Seuraava teksti sisältää rakentamatonta kritiikkiä. 

Bisquits mietti tovi sitten, mikä tekee blogista seurattavan. Asia jäi pyörimään päähäni, sillä huomaan hyljänneeni blogin toisensa jälkeen kuluneen vuoden aikana. Blogilistani lyhenee uhkaavasti entisestään, tosin huomaan toisinaan eksyväni uusille poluille ja ihastuvani. Mutta mikä tosiaan tekee blogista seuraamisen arvoisen?

Kaiken kaikkiaan parasta hyvässä blogissa on elämänmaku; kuten Bisquits sen jo sanoi, se, että mennään eteenpäin, jotain todellista tapahtuu. Ei aikuisen ihmisen lukulistalla kovin montaa vuotta voi pyöriä itseään toistavat teinikirjoitelmat siitä, kuinka tavara on ihanaa ja oma meikattu naama hyvä esikuva. Eihän? 

Kyllä minuakin on ihan sapettanut lueskella muutamia hyvinkin laadukkaita blogeja, kun tuntuu, että joka toinen kirjoitus on sitä, että oma naama tai hiukset toistuvat kaksikymmentä kertaa kuvituksissa: edestä, sivulta, hieman vakavampi ilme ja kappas, sitten onkin keksitty pyörähtää. Huoh. Nää on niin nähty. (Tosin ne joka toiset hyvät ja monipuolisemmat kirjoitelmat ehkä vielä pitävät jotenkin blogin listalla roikkumassa.)

Tai entäs ne neljäs Mulberry-laukku -tyyppiset blogit, joissa esitellään ne laukut nyt sitten kunnolla, kun kerran on tullut hankittua taas yksi uusi vähän niinkuin ekstemporee. Sattui vaan niin kivasti, että oli muutama ylimääräinen satku lompakon pohjalla. 

Ei kiitos mulle enää. (Vaikka onhan tuohon samaan bloggaustyyliin tullut itsekin blogin varhaisnuoruudessa sorruttua. Mutta siitä on toivottavasti pikkasen kasvettu pois.) Kun en minä oikeassakaan elämässä jaksa tällaista ulkokultaa, niin miksi täällä jaksaisin? Ja mikä mainiointa, itselleen nauravaa, vähän vähemmän vakavasti itsensä ottavaa bloggaajaa on paljon kivempi lukea kuin niitä nättejä ja nökönuukia, vaikka ei kai kauneudella ole mitään asian kanssa tekoa?

Vaan ei sitä blogattavaa aina löydy, ei rakentavia keskustelunavauksia, ei eteenpäin vievää otetta, jos kaikki junnaa paikallaan. Kyllä mää sen varsin hyvin tierän. Enkä ainakaan minä täällä mielistelemäänkään (enää) rupea. Että kai se vaan niin on, että jokainen taaplaa tyylillään, ja sitten lukija poimikoon ne palat, jotka lukea haluaa. Eihän tämä mikään romaani ole, että joka sana pitäisi imeä, jotta pysyisi kärryillä.

Ja jotta löytäisin nyt jotain positiivistakin sanottavaa – kun pitää siinä palautehampurilaisessa kai se pihvikin olla – että onpas muuten mainioita blogeja, esimerkiksi jo mainitsemani Buttermilk Bisquits sekä Oi Mutsi mutsi, joka oli minulla jostain kumman syystä tauolla ja jota nyt taas hotkaisin parikymmentä sivullista. Että löytyyhän sitä maailmasta muutakin sanottavaa kuin sitä, että mä taas voitin jonkun bloggauspalkinnon ja katsokaa, kuinka upeet kynnet!

Olipas taas kivasti sanottu. Kai mä oon tullut vanhaksi, kun tällaista jaksan. Suokaa anteeksi, mutta varoitus annettiin.