Kevätuutta ja villitsevää

Polarn o. Pyret teki sen taas: värikkäitä lasten perusvaatteita, jotka herättivät kevätvaatevarastojen täyttämishimoni. Asiaa edesauttaa se onnellinen seikka, että Lyyli kasvaa koko ajan. :D Lisäksi olen todennut, että lähes kaksi vuotta siten ostamani PoPin farkkukankainen puolihame on ollut meillä aikalaisella kulutuksella kulumatta kuitenkaan itse. Ja vielä se vaan mahtuu, 98-senttinen. Vaikka hameella taisi olla hintaa rapeat 30 euroa, eivät pennoset ole menneet hukkaan.

Paha vaan, kun tällä kertaa tiedän, että täällä uppoaisivat pääsääntöisesti vain pinkit, vaaleanpunaiset ja punaiset vaatteet. Minua itseäni himottaisi kyllä tuo vaaleanpunainenkin, mutta välillä saisi olla muutakin väriä. Sitäpaitsi viime hankinnat ovat olleet juuri niitä hempeitä ja toivottuja värejä. Miten magea olisikaan tipunkeltaisen kevättakin ja sinisten farkkujen yhdistelmä? Tai viherraitaisten sukkahousujen liitto farkkuhameen ja iloisenoranssin paitulin kanssa? 

Jatkan kuolaamista.

Kuvat Polarn o. Pyretin uutuuskorista.

Pohdintojen sarja jatkuu...

En vieläkään ole päässyt yli viime vuosien tapahtumista, ja suru on kiinni minussa. Välillä useammin ja tiukemmin, välillä jo hetkeksi irti päästäen. 

Suren eroa, vaikka hyvin tiedän, että nyt moni asia on yllättävän hyvin. Tällä hetkellä varmuutta tuo myös työ: olen alkanut viihtyä ja voida koulussamme paremmin. Tuntuu siltä, että ehkä vielä pariksi vuodeksi sinne jään! Toki katsastelen koko ajan tarjolla olevia töitä, jospa jossain vaiheessa tärppäisi hyväkuntoinen koulu läheltä ja mielellään vähän vanhempien oppilaidenkin parissa.

 Kuva: Atelophobia - Nicola Bortoli

Viime viikkoina olen pohtinut sitä, mitä elämältä oikeastaan haluan. Täytän tänä vuonna 35, en siis ole aivan nuori enää. Erityisesti lapsiasia on pohdituttanut; haluaisin lisää lapsia, mutta toisaalta sovin hyvin tällaiseen elämään, jossa minulla on vain yksi lapsi ja paljon aikaa toteuttaa itseäni. Kukapa ei nauttisi siitä, että ehtii harrastaa. Ja jos pohdin asiaa mieheni ja minun yhteisestä näkökulmastamme, meillä on jo kolme lasta. Olisimme suurperhe ainakin joka toinen viikko, jos vielä hankkisimme yhden tai kaksi lisää, sikäli mikäli se onnistuisi. Sitäkään en pidä itsestäänselvyytenä.

Koen myös oman hyvinvointini erittäin tärkeäksi asiaksi. Jotta jaksan tehdä töitä eläväisten lasten parissa, tarvitsen omaa hiljaista aikaa. Aikaa kirjoittaa ajatuksiani ylös, tavata ystäviäni, liikkua, niin että myös fyysisesti voin hyvin. Jotenkin tuntuu siltä, että näistä tarpeista en olisi tällä hetkellä lainkaan valmis joustamaan.

Kuva: mommamia

Lisäksi arvostan vuosi vuodelta unta yhä enenevässä määrin, kun olen saanut nähdä, kuinka paljon se vaikuttaa mielentiloihini ja jaksamiseeni. Nykyään menenkin lähes joka arki-ilta kymmeneen mennessä nukkumaan. Arjesta ei siis isoja paloja lohkenisi kenellekään lisää, kun ilta-aika riittää viidestä kymmeneen ja siinä välissä pitää hoitaa lapsen tarpeet, kodin tarpeet ja omansa – sekä myös sille toiselle puoliskolle jättää tovinsa. Kovin kiemuraista, etenkin kun työmatkani syö yli kaksi tuntia päivässä, ja töissä ahkeroin keskimäärin seitsemän ja puoli tuntia päivässä viime syksyn lukujen mukaan. – Vaan tutultahan tämä niin monesta muustakin kuulostaa.

Siispä unet aamuvalmisteluineen 9 tuntia, työ matkoineen 10 ja loput viisi kaikelle muulle. Aika tiukkaa tekee etenkin kun olen vielä kaiken lisäksi siivousneurootikko. Kodin on oltava kunnossa, muuten en viihdy, vaan ahdistun.

Mutta joustanhan minä jostain: ei ole niin nuukan päälle katsella telkkaria tai edes dvd:itä. Nytkin on kaikessa tässä noin kolmen viikon tauko takana. En välttämättä kaipaa kulttuuririentoja ja iltakekkereiden sijaan viihdyn mieluusti kotona. Toisaalta tiedän, kuinka tärkeää on tavata ystäviä, vaikka juuri sille ei aina aikaa löytyisikään. Luen kirjoja satunnaisesti, mutta kuitenkin säännöllisesti, lehtiä senkin edestä. Näitä toimintoja voin tiivistää.

Myöhemmin lasten kasvaessa monia toimintoja voi myös yhdistää: urheilla voi yhdessä, jakaa siivoustehtäviä, ruoanlaittokin sujuvoituu, jos lapset tai joku heistä innostuu auttamaan ja myöhemmin ottamaan toisinaan myös päävastuun. Ja tulevaisuudessa varmasti riittää, jos kotona päähuoneet ovat siistejä... Ja ehkä siellä se toinenkin puolisko siivoaa ja laittaa ruokaa, ainakin tämä yksilö. :)

Itseäni rauhoittaakseni olenkin nyt vuoden alkuviikkoina todennut, että hätähousu saa odottaa kesään 2014, ennen kuin tekee yhtään mitään päätöksiä. Ei sitoutumista, ei muuttoa, ei minkään lukkoon lyömistä. Töitä vaihdan, jos tilaisuus tulee, mutta siinäkin maltti on valttia. Nyt on hyvä asua näin, ja panostaa niiden ihmisten läsnäoloon, jotka elämääni tällä hetkellä kuuluvat. Puolentoista vuoden päästä moni asia on varmasti selkeytynyt, kun uudet kuviot ovat rutinoituneet ja erosta alkaa olla tarpeeksi aikaa. Sitäpaitsi minulla on sellainen kutina, että kesällä 14 tapahtuu hyviä asioita. Mikäs tässä hyvää odotellessa siis, tosin ensin tämä ihana kevätkausi, ensi kesä ja näiden vuodenaikojen ihanuudet, mahdollisuudet ja kuviot sellaisinaan. 

Tartutaan hetkeen!

Kuva: Stuck in Customs

Oho, sehän on laadukas!

H&M:n vaatteita meillä ei paljon käytetä, mutta muutamia sentään on eksynyt kaappeihin kirpputorien tai huuto.netin kautta. 

Yksi näistä on Lyylin Hello Kitty -aluspaita, jonka ostin viime kesänä. Sitä on käytetty kohtalaisen ahkerasti, ja yllätyksekseni paidan kissaprintti on kestänyt jopa lukuisat 60-asteiset pesut muuttumatta miksikään. Printti on kaiken lisäksi sellainen kova, kelmumainen, jotka yleensä tuppaavat murenemaan jo muutaman pesun jäljiltä. 

Muistaakseni toinenkin Lyylin Hello Kitty -aluspaita on kestänyt yhtä vahingoittumana jo yli vuoden käyttöä. Kyynikkona mietin, että mitähän myrkkyjä näihin sitten käytetään... Hinta–laatusuhde on paidassa kuitenkin loistava: viitisen euroa tästä muistaakseni postikuluineen huuto.netin myyjälle pulitin. Tuskin hinta liikkeessäkään päätä huimasi.

Tällaisia sunnuntai-ihmettelyjä.

Lahjakas, rikas, onnellinen

Vuosi 2012 oli hyvä ja onnellinen: se alkoi positiivisilla tapahtumilla, sen aikana koin monia ylettömän hyviä hetkiä ja kaiken lisäksi vuosi oli materiaalisessa mielessäkin laadukas ja runsas. Vuoden 2013 taasen olen ristinyt kehittymisen ja kasvamisen sekä pohtimisen vuodeksi, mutta siitä enemmän ensi pohdinnoissa.

Nyt paljastan teille vähän jälkijunassa joululahjani – kovin runsaita ja mieleisiä nekin nimittäin. 

Lahjoja sain siskoilta, vanhemmilta, Lyyliltä, kavereilta ja tietenkin mieheltä. Kävimme yhdessä joululahjaostoksilla pariinkin otteeseen, joten vinkkejä oli annettu, otettu vastaan – ja painettu tuloksellisesti mieleen. Ahkerassa käytössä ovat olleet niin antamansa keittiöpyyhkeet kuin pannunalunen. Hieman laiskemmin olen kylpytakkia käytellyt, sillä täällä on niin kylmä, että tarvitsee heti herättyään sisähousut. Muttei epäilystäkään, etteikö viininpunainen ja paksu kylpytakki pääsisi keväämmällä tositoimiin!

Paras lahja oli se, mitä vähän odotinkin, sillä niin monta kertaa olen käynyt Stockmannin Thomas Sabon korukojulla norkumassa: Charm Clubin rannekoru mieleisillä, miehen itsensä valitsemilla korusilla. 

Sukulaisilta sain odotetusti Vihreitä kuulia (Lyyli ja Lyylin isä kyllä tietävät paheeni...), kirjallisuutta, sukat, lapaset, shampoita, ässäarvan, muistipelin ja yllättäen myös rahaa, jolla aion pitkästä aikaa matkustaa. Pääsiäisenä lähden hyvän ystävän kanssa Kööpenhaminaan, ensi kertaa elämässäni. Tuntuu ihan aukolta sivistyksessä, kun en ole Tanskanmaalla koskaan lentokenttää pidemmällä käynyt! (Enkä muuten Norjassakaan...) 

Joululahjoista on iloa muutenkin kevääseen: uusia reseptejä, käsityöohjeita ja lukemista. Sekä listojen täyttämistä! Hyvä ystäväni Raili oli löytänyt minulle mitä hauskimman muistikirjan: listoja ties mistä. Minähän tunnetusti rakastan listojen tekemistä, ja teen niitä myös täällä blogissa aika ajoin. Kirjanen inspiroi minua miettimään muun muassa sitä, mitä ominaisuuksia itsessäni haluaisin kehittää, keitä haluaisin tavata, mitä harrastuksia, reseptejä kokeilla, missä matkustaa, mitä kirjoja, tv-sarjoja tai leffoja nähdä. Se kehottaa minua myös listaamaan ylös tärkeät elämäni tapahtumat, yksityiskohtia perheestäni ja henkilöt, jotka haluan nähdän kuoleman jälkeen. :) 

Onpas minua siis lahjottu! Nyt nautiskelen lahjoista, etenkin kun aurinko paistaa sisään asti mitä kauneimpana talvisena lauantaipäivänä, eikä minulla ole kiire minnekään. Kelpaa tässä ryhtyä vaikka kokkailemaan tai kutomaan – tai kehystämään Lyylin taidetta. Allaolevassa kuvassa vuoden teokseksi ristimäni iloinen sydänkortti. – Onnellista viikonloppua kaikille!

Linssilude

Lyyli syö mieluiten valmista ruokaa. Lyyli ei tykkää äitin pöperöistä. Mutta kerran on maistunut linssimuhennos. Haa, mikä linssilude! 

Linssimuhennos

1 rkl öljyä
1 iso sipuli
2 valkosipulin kynttä
2 keskikokoista porkkanaa
2,5 dl punaisia tai vihreitä linssejä
1 prk tomaattimurskaa
6 dl vettä
(2 tl sokeria tai hunajaa)
1 tl sitruunan mehua
chiliä tai garam masalaa
1 tl suolaa

1. Kuumenna öljy kattilassa, lisää sipuli. Kypsytä 5 min.
2. Lisää valkosipuli, pilkotut porkkanat ja linssit. Sekoittele n. 5 min.
3. Lisää tomaattimurska ja vesi.
4. Kiehauta ja anna kypsyä hiljalleen noin 20 min.
5. Mausta.

Simppeli ruokalaji, joka sopii joulunjälkeiseen ähkyyn ja kylmiin talvipäiviin. Makua voi vaihdella maustamalla toisin tai lisäämällä vihanneksia. Voisin kuvitella kokeilevani ainakin parsakaalin kera. Vaan silloin ei ainakaan maistuisi Lyylille... Täytyy opetella tekemään tästä takuuvarma lapsiversio!

Terveellisiä talvipäiviä toivotellen!

  Lyylin kuva: Täti

Pieniä, tärkeitä seikkoja

Hetki elämästä: olen fyysisesti raukeassa, oikeastaan aivan väsyneessä tilassa ja luen sohvalla maaten Carol Shieldsin Pikkuseikkojen yksityiskohtaista analyysia ihmisistä, heidän välisistään hailuvista suhteista ja viehättävän hitaasta elämästä. 70-luvun mestariteos, sanoisin, joka upposi minuun perjantaina akupunktion jälkeen kuin veitsi voihin – olettaen, että voi on pehmennyt huoneenlämmössä tovin. 

Tämän mieleni lokeroihin painuneen onnellisen hetken myötä oli pakko päästä henkäisemään tänne vielä ajatus siitä, että asiani ovat kuitenkin oikeastaan aivan hyvin. Lyyli nukkuu nyt vieressäni, olen omassa kodissani rauhoittuneessa mielentilassa valmiina alkamaan uuden työvuoden. Se tuntuu tältä istumalta aivan miellyttävältä ajatukselta. Mieleistä on myös painua pehkuihin hyvin pian, sillä aamusta tulee eittämättä kurttuinen. 

Kolme vihreää kuulaa odottaa laatikossaan pahaa päivää. Ehkä syön ne jo huomenna, alun kunniaksi. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen pystynyt säästämään jouluherkuistani tänne asti, vaikka myönnettävähän se on, että herkkuja oli niin paljon, että fyysinen kapasiteettini ei olisi riittänyt niiden syömiseksi joululoman aikana! Myös suklaata lepää varastossa vielä aimo annos – siis vieraat, olette aina tervetulleita, mutta kerrankin minulla on vierasvaraa.

Nyt silmät painuvat lurpalle, joten on aika todeta: olen jälleen raukea ja onnellinen. Tiedän saavani unen päästä kiinni heti ja nukkuvani aamuun asti. Sekin on suurta onnea.

Olen aivan väsynyt – tee auttaa!

Jotenkin tuntuu erityisen ikävältä, että heti kun pääsee ylistämästä jotakuta, todellisuus osoittautuu hänenkin osaltaan toisenlaiseksi. Tosin ilmeisesti minulla on taipumus vaeltaa tuntemuksissani äärilaidasta toiseen, joten niinkuin Tarja viisaasti kirjoitti viime pohdintojeni kommenttiboksissa, on hyvä pysähtyä toisinaan miettimään, olisikohan vikaa omassakin peiliin tuijottavassa kuvassa ja tehdä jonkin sortin tilinpäätös – saada mielenrauha jatkaa elämäänsä.

Nyt on siis loppiaisen myötä aika antaa menneiden painua taakse, jatkaa sinnikkäästi matkaa eteenpäin, vaikka se sattuukin, ja tuntuu melkein siltä, ettei jaksaisi nyt mitään. Mietin jo hetkisen, olisiko nyt aika sairausloman, mutta en usko. Usein työ auttaa eteenpäin, eikä nyt oikeastaan ole tapahtunut mitään niin suurta, ettenkö jaksaisi raataa. Oma tietynlainen pitkäaikainen uupumustila vain huolestuttaa; lähes jokapäiväiset iltapäiväpäänsäryt ja jatkuva pinnistystila, älkää tulko uudenvuodenvieraikseni!

Juon tänään viimeistä päivää kahvia. En ole pitkään aikaan nauttinut koko litkusta kuin satunnaisesti, olen vain ollut koukussa. Parin viime kuukauden aikana olen pikkuhiljaa valmistautunut teen täyttämään elämään: olen ostanut teepannun, haudutellut siinä vihreitä ja valkoisia lehtiä, ja viime viikolla ostin Théhuoneelta Assam-teetä, jossa on paljon kofeiinia. Aamuheräämisten siis pitäisi sujua aivan samoin kuin ennen! Vähän vain mietityttää, josko vatsani sietää mustaa teetä sen enempää kuin kahvia. Mutta onhan sitten noita valkoisia ja vihreitä runsaskofeiinisiakin olemassa, luulen.

Kuva: motograf

Eikä teetäkään saa nauttia liikaa. Onneksi oma kittaamiseni pysyy usein muutamassa kupissa kerrallaan, enkä päivän aikana pysähdy teepannun äärellä kuin kaksi–kolme kertaa. Kahvin jättämisen jälkeen määrät ehkä lisääntyvät viiteen–kuuteen, mutta se ei liene vielä paljon. Pari litraa teetä päivässä kuulostaa sopivalta, eikös? ;)

Lienee aika päättää loppiaisen myötä myös nämä liian synkiksi ja itseääntoistaviksi syöpyneet kirjoitelmat. Valon aikakausi koittaa pian, siirryn raportoimaan teille sen myötä enemmän elämän ilon puolia ja ehkä niitä konkreettisia hyviä seuraavaksi. Akupunktiokäynnistä, uuden vuoden liikunnoista, mahdollisista vaatehankinnoista, kirpputorikäynneistä, vähäsokerisesta elämästä, uusista resepteistä, kirjahankinnoista ja Lyylin kanssa vietettävästä arjesta on tarkoitus uuden vuoden postauksissa antaa pilkahduksia, vähemmän toivottavasti syntyy ihmissuhdeanalyysia. Toivon minä, vaikka sehän se on loputon lähde. 

Vaan nyt on valkoisen teen vuoro – Pai Mu Tan: vaalean keltainen, pehmeä, erityisen hieno ja aromaattinen tee, jossa on alhainen kofeiinipitoisuus.