Mysliä ja kasvovettä

Monelle lie tuttu Noora Shinglerin blogi Kemikaalicocktail. Jotkut ovat kenties lukeneet myös blogin kirjoittajan tekemän opuksen Marjoja ja maskaraa – kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit. Itse löysin viimeksi mainitun noin kuukausi sitten, ja luin sen parhaat palat hujauksessa. Vaikka olin siihenkin asti elänyt suhteellisen terveellisen, maanläheisen ruokavalion kanssa, tajusin, kuinka paljon lisäaineita ja jopa vaarallisia kemikaaleja kuitenkin päivittäin nautin. Niinpä päätin vielä hiukan kohentaa ruokavaliotani ja päivittää kauneudenhoitotuotteitani – jaksamiseni ja taloudellisen kestokykyni puitteissa.

Myslin tekoon: Kuivattujen hedelmien pesu edellisenä iltana ja kuivatus yön yli

Siirryin ostamaan luomua niin pitkälle maitotaloustuotteissa, hedelmissä, pähkinöissä, viljatuotteissa ja lihassakin kuin suinkin vain päivittäistavarakauppojen ja Ruohonjuuren avulla pystyin. Meikkipuolella olin jo tätä ennen ollut pikkuhiljaa siirtymässä luonnonkosmetiikan syliin. Kertarysäyksestä en nytkään uusinut meikkipussukkani sisältöä, mutta päätin lakata hiusten värjäämisen toistaiseksi kokonaan ja siirtyä jossain vaiheessa ekokampaajan asiakkaaksi kääntyen kenties jälleen luonnonvärien pariin. Ja meikkituotteiden loppuessa päätin hankkia tilalle vain ekotuotteita. 

Mittasin hiutaleet, siemenet ja pähkinät valmiiksi jo illalla odottamaan aamun tositoimia

Huomasin kuitenkin hyvin pian, että luomu ja luonnollinen on kallista ja jossain määrin hankalasti saavutettavaa. Esimerkiksi luottotuotteeni, apteekista ostettava Eucerinin peruskasvovesi maksaa noin kymmenen euroa. 200 millilitran pullo kestää käytössäni keskimäärin puolitoista kuukautta. Vastaavankaltainen, kehuttu Esthelle & Thildin kasvovesi maksaa puolet enemmän, noin 20 euroa, vaikka pakkauksen koko on vain 150 millilitraa. Minulla tuollainen määrä kasvovettä kuluisi arviolta kuukaudessa, joten pelkästään kasvojen puhdistamiseen käytettävät kuluni kasvaisivat ekovaihtoehdon myötä 80 eurosta 240 euroon vuodessa. On hieman vaikeaa nähdä, että pystyisin tällaiseen muutokseen ainakaan kaikkien kemikaalieni osalta.

Hunaja ja oliiviöljy eivät olleet luomua – vanhan elämän rippeet käytetään kaapeista ensin pois!

Olenkin siis pyrkinyt löytämään jostain kultaisen keskitien: tärkeintä itselleni tuntuu olevan välttää ruoan lisäaineita viimeiseen asti, sillä viimeistään Shinglerin kirjan myötä olen alkanut nähdä, kuinka niitä on kaikkialla ja kuinka niiden vaikutuksesta kuitenkin tiedetään hyvin vähän. Sitäpaitsi lähes päivittäin nauttimani kouluruoka on todellinen lisäainepommi, joten mielestäni on sitäkin tärkeämpää syödä iltaisin ja viikonloppuisin lisäaineetta. Arvelen nimittäin, että lisääntyneet suolistosairaudet ja muut autoimmuunisairaudet voivat hyvinkin johtua liian pitkälle jalostetusta ja muokatusta ruokavaliostamme – mistäpä senkään tietää, minne oman homeherkkyyteni juuret ulottuvat.

 Aamulla ensimmäinen askel on lämmittää öljyn ja hunajan sekoitus

Ei kuitenkaan ole tarkoitus saarnata, vaan kertoa siitä, kuinka onnellinen olen ryhdyttyäni valmistamaan entistä luonnonläheisempää ruokaa. Vaikka kaikki sen ainesosat eivät olisikaan aina luomua, nautin siitä, että ruoka on tehty mahdollisimman alusta pitäen itse. Viime aikoina olenkin siis keitellyt mustikkakeittoa, tehnyt smoothieita ja paistellut mysliä. Olen harjoitellut salaattikastikkeiden tekoa ja lopettanut eineksien käytön 95-prosenttisesti.

 Mysli imeytymään öljy-hunajaan!

Niinpä haluan muistaa teitä näin viikonloppujeni hitaiden, itsetehtyjen aamiaisten kunniaksi Marjoista ja maskarasta napatun, makuuni muunnellun mainion mysliohjeen muodossa. Aamujeni uusi suosikki, olkaapa hyvät!

Odottelemassa uuniin pääsyä

Kotitekoinen mysli

1 litran annos:

5 dl (kaura)hiutaleita

1 dl murskattuja pähkinöitä

1 dl kuorittuja auringonkukansiemeniä

0,5 dl seesaminsiemeniä

0,5 dl pellavansiemeniä tai pellavansiemenrouhetta

0,5 dl oliiviöljyä

1-2 rkl hunajaa

1 dl rusinoita

2 dl kuivattuja hedelmiä, esim. sokerittomia taateleita, aprikooseja ja omenanrenkaita

Sekoita hiutaleet, siemenet ja pähkinät keskenään. Lämmitä kattilassa öljy hunajan kanssa, mutta älä keitä seosta. Lisää kattilaan hiutaleiden, siemenien ja pähkinöiden seos ja lämmittele hitaasti niin, että öljy-hunaja imeytyy kuiva-aineisiin. 

Levitä seos öljytylle uuninpellille ja paahda 175-asteisessa uunissa 13–15 minuuttia. Mysli palaa erittäin helposti loppuvaiheessa, joten hämmentele seosta välillä ja vahdi uunia tarkkana kuin porkkana!

Sekoita paahdettuun mysliin rusinat ja muut kuivatut hedelmät ja nauti vaikka lämpimänä maustamattoman luomujogurtin kanssa. Luomuluonnonjogurttia löydät kaupasta yhtä halvalla kuin tavallista!

Valmista tuli!

Uudelleen auennut sydän

Elämä ei onneksi ole aina yhtä vakavaa kuin torstaina. Perjantaini alkoi paljon paremmalla tuulella, ja vaikka korkkasinkin viikonlopun jyskyttävässä päänsäryssä, tunsin todella nauttivani elämästä istuessani ystävän kanssa Tokoinrannan leikkipuiston nurmella intiaanikesässä lapsiemme leikkiessä iloisesti keskenään. Puhuimme Elämästä isolla E:llä; niistä haaveista, joita 35 vuoden rajapyykin ylittäneillä yhden lapsen töihin väsähtäneillä äideillä on. Tuntui, että sai jakaa syvimmät toiveensa ihmisen kanssa, joka ymmärsi ajatukseni. 

Olenkin miettinyt ystävyyttä, lukenut siitä artikkeleja, poiminut havaintoja. Viimeksi tänään tuoretta Koti ja keittiö -sisustuslehteä selaillessani havahduin ajatukseen siitä, kuinka ystävyys on lainaa vain. Mietin ystäviä, jotka olen menettänyt ja ystäviä, jotka ovat vasta hiljattain tulleet elämääni. Uskon lehden päätoimittajan tavoin siihen, että ystävyyttä, kuten vanhoja esineitä, voi vaalia. Kaikella on kuitenkin aikansa maan päällä – silti päättynytkin ystävyys on arvokas, sillä se on palvellut jonkin hetken tarvetta ja tuonut toivottavasti iloa molemmille. Kliseistä ja täälläkin usein toistettua, mutta muistoissa elävät ystävät ovat tärkeitä myös tälle hetkelle. Emme ehkä olisi juuri tässä nyt, emmekä ajattelisi samoja ajatuksia, jos emme olisi jakaneet elämäämme tiettyjen henkilöiden kanssa.

Vinodbahal: Friendship

Pohdinnoistani voisi arvella, että mietin viime joulun alla menettämiäni ihmisiä. Entisiä ystäviä, jotka pikkuhiljaa vuosien myötä ja lopullisesti eron jälkeisissä tunnelmissa lähtivät elämästäni. Ehkä minä olin lopulta se, joka halusin sysätä heidät uudelleen auenneesta sydämestäni pois, sillä koin ystävyyden monella tapaa päättyneen. Tajuan nyt, noin kahdeksan kuukautta tapahtuneiden dramaattisten vaiheiden jälkeen, että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa tavalla tai toisella. En tietenkään, enkä etenkään ajan huuhdottua kiukkuni pois, ole ylpeä siitä, millä tavalla ystävyydet päättyivät, mutta en toisaalta myöskään haikaile tai kaipaa niiden perään. En ole oikeastaan kiukkuinen, pettynyt, surullinen tai yksinäinen, vaikka en enää olekaan osa minulle ennen niin tärkeää porukkaa, kaverijengiä, jonka lähes kaikki jäsenet tavalla tai toisella menetin. Mietin usein, että olisiko minulla enää aikaakaan heille; näytän priorisoivan ihmisiä, joilla on lapsia, jotka ovat eronneet tai jotka ovat opettajia. Siis samassa elämäntilanteessa olevia, sillä siihenhän ystävyys usein perustuu: jaetaan paitsi samoja arvoja myös samaa elämäntilannetta toiveineen ja haasteineen.

Menneet ystävyyteni ovat kuitenkin sikäli kompleksisia, että välillä törmään kaupungilla kulkiessani heihin ja että tärkein menettämäni ihminen on sukulaiseni. En siis tietenkään täysin välty näkemästä heitä tai kuulemasta heistä. Toisaalta juuri kevyet viestit sukulaiseni elämän kulusta pitävät minut kiinni yhteisessä hyvässä menneessä, ja niiden kautta tiedän hänen elämänsä jatkuneen kenties jopa onnellisempana kuin ennen. En toivo hänelle kuin hyvää jatkoa, mutta ajattelen, että kenties hänkin on helpottunut, kun vaikea suhteemme on näin hiljentynyt sopivalle pienen tietämisen tasolle. 

Ehkä syy sille, miksi en enää kaipaa ja koe menettäneeni jotain ainutkertaista, kun menetin sen ainoan suuren ystäväjoukon, joka minulla oli, on se, että olen joka tapauksessa menettänyt niin paljon muutakin viime vuosien aikana, kuten kaikki elämänsä kuluessa joutuvat tekemään, että menettäminen on turruttanut. Toisaalta olen saanut tilalle nyt jotain aivan yhtä hyvää: uudenlaisen perhekuvion ja uusia ystäväporukoita. Ehkä pienempiä, ehkä löyhempiä, mutta kuitenkin. 

Luottamus elämään ei kuitenkaan ole palannut samanlaisena kuin se vielä viisikin vuotta sitten eli minussa. Sekin lienee yksi niitä elämän suuria opetuksia. Toiseen parisuhteeseen lähtee ensimmäistä epäluuloisemmin, vaikka toisaalta myös paremmilla työkaluilla varustautuneena, ja uusiin ystävyyssuhteisiin suhtautuu tietynlaisella keveydellä: ehkä tämä ei kestä vanhuuteen asti, mutta kestäköön nyt tämän yhteisen elämäntilanteemme ajan. Jos ammatti vaihtuu, lapset lähtevät eri kouluihin tai asuinpaikka muuttuu, ystävyyskin kenties kuluu pois, mutta ehkei sitä kuitenkaan enää jää samalla lailla suremaan, kuin niiden ensimmäisten lapsuudenihmisten valuttua elämässä toiseen suuntaan. 

Ystävyyksien muuttuessa iän myötä jollain tapaa pinnallisimmiksi, koen, että perhesuhteet, välit sisaruksiin ja omaan lapseen sekä myös lainalapsiin, joiden kanssa ehkä jossain vaiheessa jakaa oman kotinsa, ovat entistä tärkeämpiä. Toisaalta ilahduttavaa on ollut kokea myös palannutta ystävyyttä: ihmiset, jotka ovat elämäntilanteen muuttuessa kietoutuneet uusiin ystävyyssuhteisiin, joiden kanssa puhuu enää vain harvoin ja näkee sitäkin harvemmin, ovatkin yllättäen saattaneet hiipiä takaisin elämään ja tuntua aivan yhtä läheisiltä kuin silloin vuosia sitten. Se on hämmentävää ja syvää. Silloinkin tuntee todella jälleen elävänsä. 

 

Aftab Uzzaman: The destiny of friendship

Väsynyt valittaa, työurako uudelleen muovataan?

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut aivan poikki töistä. En ole jaksanut liikkua kunnolla, en miettiä, mitä suuhuni panen ja olen vedellyt myös päiväunia, mikä on minulle harvinaista toimintaa. Uusi työ on sittenkin alkanut ottaa veronsa, vaikka alku olikin leppoisa ja lupaili kevyttä vuotta.

Töissä rasittavat paitsi reagoimiseni sisäilmaan myös tilaongelma. Tiloja kun minulle ei oikein ole tarjota, sillä niitä ei yksinkertaisesti ole. Ja vaikka kestänkin pikkukoppini, opetustilani, ilman koostumusta pienissä erissä, tämä tila ei kokonsa puolesta sovellu opetukseen. Oppilaat eivät mahdu siellä kunnolla istumaan, puhumattakaan liikkumisesta; taulutyöskentely on hankalaa ja syntyy helposti kiukkua ja harmia, kun toiset tönivät ja hengittävät niskaan. Lisäksi koulun yläkerrassa on viime päivinä ollut aurinkoisista ilmoista johtuen niin lämmintä, että siellä sijaitsevassa luokassani on ollut tukalaa työskennellä. 

Ryhmien kanssa onkin ollut paljon yhteenottoja; kuherruskuukausi on ilmeisesti ohi, ja nyt haetaan rajoja. Joidenkin oppilaiden kohdalla kiukutteleminen vain menee yli: olen kuullut olevani rasisti, minua on syytelty ties mistä ja pisteenä i:n päälle puhetapa on ollut todella törkeä. Tällainen tyyli ei nyt tietysti ole mikään uutuus koulumaailmassa, muttei kuitenkaan mitenkään jokapäiväistä leipää ainakaan entisessä työpaikassani. Toki oppilaiden kanssa tuli inhottavia tilanteita sielläkin vastaan; olen useaan ottteeseen suuttunut niin, että oksat pois, mutta täällä tuntuu, että oppilaita kun on enemmän, yhteenottojakin syntyy useammin. Lisäksi epämääräisyys opetustilojen suhteen on selkeä negatiivinen tekijä, joka kiristää omia hermoja ja vaikuttaa siten välillisesti oppilaisiin.

Joten ei liene epäselvyyttä siitä, että keväällä olen jälleen työtä etsimässä. Entiseen kouluuni minulla ei ole mitään intressiä palata, sillä siellä vointini oli niin huono ja aamut totaalishokkeja viideltä soivine kelloineen. Tällä herkkyysasteella todellakin kaipaan jonkinlaista uutta työulottuvuutta, mutta tiedä sitten, mistä sellaista löytää. Toisaalta en jaksaisi vielä murehtia ensi lukuvuoteen asti, kun jokapäiväisessä arjessanikin on tarpeeksi huolta ja ärsytystä.

Krzysztof Pacholak: School

Viime päivinä olen miettinyt kovasti myös sitä, että miksi kärsin huonoa omaatuntoa siitä, että palkkani on alakoulun opettajaksi hyvä. Saanhan aineenopettajan palkkaa sattumalta vielä reiluilla ylituntikorvauksilla höystettynä eli tienaan tästä lystistä huomattavasti enemmän kuin luokanopettaja, jolla kuitenkin yleensä on luokkansa kanssa paljonkin enemmän hoidettavaa ja suunniteltavaa. Minulla toisaalta on sitten kannettavana tämä epämääräisyys: neljäntoista eri opettajan kanssa yhteissuunnittelu,  luokkatilattomuus ja ehkäpä juuri oppilasaines, jolla on enemmän tai vähemmän ongelmia. Hyvin pärjäävät S2-oppilaat nimittäin aika nopeasti poistetaan ryhmistäni omissa luokissaan opiskelemaan, jos he kerran menestyvät ilman lisätukea siinä kuin (pärjäävät) kantasuomalaisetkin. 

Välillä tuntuu, että omina eväinäni voisikin olla enemmän erityispedagogiikan opintoja, kuin mitä se ainoa pakollinen kirjatentti tarjosi. ;) Työ tekijäänsä kuitenkin lie opettanut. Ja pidän kyllä työstäni monessa mielessä, yrittäen kaiken aikaa kehittää itseäni opettajana. Tiedän myös varsin hyvin, että jokaisessa työssä on ne hyvät hetkensä ja huonot puolensa. Jotenkin vain harmittaa kevään kynnyksellä kuulla niiden ainaisten kateellisten sielujen suusta opettajien pitkistä kesälomista – sillä ryytymiskynnyksellä sitä toukokuussa seisoo, eikä jaksaisi enää pisaraakaan ylimääräistä huonoa mieltä. Siinä vaiheessa sitä on yleensä niin valmista kamaa, että on posahtaa uupumuksesta ja sosiaalisesta kuormituksesta. – Vuoden kaikki kirosanat painavat yhteensä aika paljon!

Mutta vastaan kyllä: lomaedut tässä työssä ovat kohdillaan – ehdottomasti eräs työn hyvistä puolista, mutta tervetuloa kadehtimaan myös tätä vihamielistä, aggressiivista, vähättelevää, töykeää, alentavaa, rasistista ja kaikin puolin vastenmielistä käyttäytymistä, jota opettajat niskaansa vähän väliä saavat. Tervetuloa painamaan toisinaan ympäripyöreitä päiviä opetusmateriaalien, kehityskohteiden, palaverien, vanhempaintapaamisten ja Wilma-viestin maailmaan. Ja tervetuloa sairastamaan huonokuntoisten koulujen jäljiltä loppuelämäksi. 

Tervetuloa näkemään myös se hetki, jolloin monen vuoden uurastuksen jälkeen yläkoulun kynnyksellä sanot näkemiin oppilaillesi, saamatta menneistä yhteisistä vuosista mitään palautetta. Luokanopettajat ehkä painavat pidempää ja raskaampaa työuraa huonoilla palkoilla, mutta saavat nähdä oppilaidensa ilonhetket, jakaa retket ja vastaanottaa kiitokset kukkineen kevätjuhlissa. Aineenopettajaa muistaa ne kaksi tunnollista tyttöä, joiden äidit ovat käyneet ostamassa myös suomen opettajalle kukat; jossain käytävällä ne tungetaan käteen. (Tässä vaiheessa sitä kannattaa sitten sillä paremmalla palkalla ostaa itselleen pari kukkaa lisää ja lahjakortti Stockmannille.) 

Mutta tämä ei ole luokanopettajien parjaamista tai kadehtimista, älkää lukeko sitä sinä, sillä nostan hattua heidän taakalleen, joka on omaani usein raskaampi; tämä on vain toteamus siitä, että koulussa opettajien roolit voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Ja valitan, että valitin, mutta välillä täytyy saada valittaa, ja kuunneltuani itse valitusta siitä, kuinka minulla on niin lyhyet työpäivät, paljon taukoja ja helppo työnsisältö, voin kertoa, että suomen kielen laitokselle voi kuka tahansa hakea lukemaan suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta ja sitä kautta valmistua äidinkielen opettajaksi keskimäärin viidessä–kuudessa vuodessa, kuten itsekin tein. Sen jälkeen pääsee kuuntelemaan haistatteluita ja nauttimaan kesälomaeduista ja aineenopettajan palkasta sekä seitsen–kahdeksantuntisista päivistä. Eiväthän ne mitään lakimiehen kymmentuntisia päiviä tosiaan ole, mutta ei siellä opettajanhuoneessa kahvia useinkaan ehdi juomaan. Hyvä jos tavallisena päivänä vessassa ehtii pyörähtää. Ja alkava poskiontelotulehdus laittaa mielen matalaksi. Kuinka monta päivää on siihen seuraavaan kuuluisaan pitkään lomaan?

Theen Moy: School Hall

Ystävät, kirpputorit ja muita syksyni suuria

Taannoiset viikot olen viettänyt tiiviisti eri ystävien parissa. On ollut hienoa huomata, että pitkistä tauoista huolimatta ystävyys on säilynyt. Samalla pelottaa se, että jos elämä jossain vaiheessa muuttuu perhekeskeisemmäksi, aikaa ystäville jää vähemmän. Toisaalta ehkä moni muukin on silloin siinä tilanteessa, että ei enää ehdi lapsilta juomaan viiniä keskellä viikkoa!

Eräänä tiistaina söimme ystävän kanssa hänen luonaan maittavaa kotiruokaa (viiniä siis unohtamatta), mutta käsityön sijaan loppuillan vietin hänen kirpputorikassillaan. Olen aiemminkin saanut runsaasti hyviä vaatteita häneltä, ja nyt sain parhaat palat päältä ennen koko kaupungin siivouspäivää. Kaupungin kirpputorit jäivätkin kohdaltani eilen koluamatta, mutta noin kymmenen vaatekappaletta sekä koruja ja kengät ystävältä saatuani olin enemmän kuin tyytyväinen, etenkin kun tämän kaiken sain aivan yllättäen. Vaikka en epäile, etteikö ilta olisi ollut aivan mainio ilman lahjoitustakin!

Syksyn olen ajatellut pihistellä vaatehankinnoissa, kuten muutenkin viime aikoina, mutta kunnolliset talvikengät olen vihdoinkin päättänyt ostaa. Hyppysiä himottaisi kierrellä myös kirpputoreja. Enkä vielä noihin käsitöihinkään asti ole päässyt, vaikka kuinka kesällä suunnittelin. Suuri lankapussukka kutimineen on kuitenkin jo nostettu esille, joten olen lähempänä suunnitelmaani kuin aikoihin.

Ja voitte vain arvailla, mitä kuuluu espanjan opiskelulleni. Ehkäpä todelliset tarpeeni ja haluni ovat kuitenkin nyt jossain muualla kuin aivan uusissa jutuissa. Nautin tällä erää eniten kodin puunauksesta, sisustamisesta, ruoan kanssakin hääräämisestä, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Ja usein uppoudun teksteihin, tunneiksi lukemaan ihan järkeviä juttuja netistä, joskus jopa kirjoista. ;)

Enempää en aio kuitenkaan nyt höpistä täällä, sillä siirrymme seuraavaksi miehen kanssa täällä Viikin "kodissamme" valmistamaan sunnuntaipäivällistä. Kaksi läheistä ystävää, toinen heistä yllämainittu kirpputorin pitäjä ja toinen vanha hyvä ystäväni kotipitäjästä, molemmat kaasoni, tulevat miehineen syömään. Koti on ensiesittelyssä, joten on pitänyt puunata sydämen kyllyydestä. Sillä sellainen olen, ja sellaisesta pidän. Miksi sitä itseään muuksi muuttamaan?

Ajelehdintaa

Huomaan viikon ainokaiseksi kirjoituspäiväksi vakiintuneen nyt torstain, illan, jolloin alan olla aivan ryytynyt arjesta ja purkautumisen tarpeessa. Torstaisin useimmiten myös siivoan asuntoni, jättäen jumpat ja lenkit tai sen sellaiset suosiolla väliin, kun jaksaminen on mitä on.

Tämä viikko ei ole tässä poikkeus, vaikka poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että en ole jaksanut kuntoilla laisinkaan, olen vain ylensyönyt pitääkseni mielialani virkeänä ja toisaalta nautiskellut loppukesän lämpöisistä iltapäivistä tekemällä Lyylin kanssa pyörä- tai lautaretkiä. Neiti nimittäin sai postista tiistaina potkulaudan, sillä totesin, että tasapainoharjoittelu ei olisi pahitteeksi. Samalla lapsen päivään saa kuin huomaamatta lisää liikuntaa – ja uuden mukavan ajanvietteen. Eikä pahitteeksi olisi sekään, että kolmentoista minuutin kävelymatka lähimmältä bussipysäkiltä tarhalle lyhenisi vaikkapa kahdeksaan. Tosin tällä hetkellä tilanne taitaa olla päinvastainen: potkuharjoitukset vievät kävelyäkin enemmän aikaa!

Muuten viikko on ollut täynnä ajatuksien ajalehtimista. Niillä ei ole suuntaa, testaan mielessäni kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, mutta mikään ei oikein istu. Töissä voin ja viihdyn aavistuksen paremmin, vaikka monet asiat vaativatkin vielä hiontaa. En ole vain oikein jaksanut kunnolla paneutua mihinkään muuhun kuin oppilaisiin ja oppitunteihin. Samanaikaisopetus on ja säilyy mörkönä, eikä ole lähtenyt oikein toimimaan. Koppitoiminnan tasolla edelleen ollaan, enkä ole siitä oikein iloissani. Mutta en vielä luovuta! Vaaditaan aikaa, vaaditaan ehkä koulutustakin, malleja...

Haikuilu entiseen on eron jälkeen aina hetken, ehkä pidemmänkin tovin, vahvoilla, kunnes uusi arki ihmisineen ja toimintakuvioineen alkaa tuntua yhtä hyvältä, lopulta ehkä paremmaltakin. Edellinen työpaikkani oli työmarkkinoilla eräänlainen ensirakkauteni, ja sellaisesta on sitäkin vaikeampaa päästä yli. Eikä sitä tietenkään koskaan täysin unohda, vaikka tietää, ettei paluuta nuoruudenheilan syliin olekaan.

Toivon kuitenkin, että perjantai häivyttää haikuiluni ja suuntaa etsivät suunnitelmani sikseen ja pääsen lukemaan jotain niinkin haastavaa kuin viikon aikana kertyneitä mainoslehtisiä, käymään kolmen kuukauden tauon jälkeen tanssitunnilla tai ulkona vaikkapa vaihteeksi kävelemässä. Aila Meriluodon Nuoruuden päiväkirjat odottavat tuossa avaajaansa, ja jos nyt pian vetäydyn unipuulle, saattaa olla, että jaksan huomenna keskittyä johonkin astetta haastavampaan kuin netin selailuun. Pidin kovasti viimeksi lukemastani Meriluodon Mekko meni taululle -päiväkirjasta, joten odotuksiakin on. 

Ja ei kai ajelehtimisessa loppujen lopuksi mitään vikaa ole, kunhan varautuu siihen, että ehkä pian edessä on koski ja melan tulee löytyä venosesta. Vai onko se ajelehtimisen todellisin vaara kuitenkin siinä, että koskea ei koskaan tavoita, kun kiertää ajelehtien ympyrää? Ovatko totta ystäväni alkuunpanemat pohdinnat siitä, että kaikki, mitä olet kolmeenkymmeneen ikävuoteesi mennessä kokenut, toistuvat elämässäsi tästä lähtien muodossa tai toisessa ja vain hyvin harvoin saat kokea pisaran jotain täysin uutta?

Jesper Hauge: Boat Reflection

Korvat on ja korvaton

Huoh, mikä viikko. Eikä se ole vielä edes ohi.

Sen suurempia selittelemättä totean eilisen aikana syntyneen ajatukseni: kyllä se minun on aika siirtyä työelämässä muihin haasteisiin, ja niitä voisivat olla vaikkapa eri firmoissa aikuisten opettaminen ja jonkinlaiset oikoluku- ja käännöshommat. Ei tarvitsisi edes yrittää kestää julkisia paikkoja, kun en niitä kerran kestä.

Tästä voitte päätellä, että en voi uudessa työpaikassani hyvin, sillä juuri tuo yläkerta oman luokkatilani sekä opettajainhuoneen osalta on sitä huonoilmaista laatua, oma huoneeni niin huonoa kaliiperia, että homeen haju tarttuu jopa tekstiileihin. 

Lopputulos on ulos: olen jalkautunut muihin, kulloinkin vapaana oleviin luokkatiloihin, enkä pienryhmätyöskentelyyn ajatellussa huoneessani juuri aikaa vietä. Mutta vaikuttaahan tuo silti, ja nyt jo yskin ja niistän, puolentoista työviikon jäljiltä. Puhumattakaan itseni raapimisesta...

Mutta eipä tässä muuta huolta elämässä. Kunhan nyt jotenkin kestäisin tämän yhden vuoden elämästäni taas kerrallaan, toivoen tietysti, että jalkautumiseni muihin tiloihin alkaa tuottaa tulosta, etten sairastu niin pahasti kuin viime talvina. 

Ehkä muuten meneekin sitten niin hyvin, että ei kannata enempää valittaa. 

Joillain pupuilla korvat on, 

joillain vain yksi onneton, 

joku ehkä korvaton. 

Opetetut kukat

Lyyli poimii usein kukkia. Useimmiten hän poimii vielä kukat ilman varsia, ja niinpä kerran mukanansa eräs varreton kukka hän totesi: "Hei, toihan on opetettu kukka!" Kukka kun jäi eteisen matolle pystyssä törröttämään siksi aikaa, kun Lyyli riisui kenkänsä.

Minä siitä innostuin opettamaan huonekasvikokoelmani vanhaa orkideaa, ja se sai taipua uuteen, pystympään asentoon, tyytyä siniseen ruukkuun ja siirtyä ylähyllylle, sillä ostin ekstemporee, miehen yllyttämänä, uuden orkidean. Olin jo kauan haaveillut valkosävyisestä kukkien kuningattaresta, ja koska se ei tuntunut sopivan yhteen jo hieman ylikasvaneen ja haalistuneen lajitoverinsa kanssa, siirsin tämän kirjahyllyyn ja vaihdon vääränkokoisen lasiruukun siltä pois. 

Tiedän hyvin, että orkideoja kehotetaan pitämään lasiruukuissa, jotta olisi helpompi nähdä, milloin nämä ovat veden tarpeessa. Mutta tällainen orkidea-ammattilainen kuin minä pystyn kyllä tunnistamaan veden tarpeen pelkästä orkidean painostakin. ;) Sitä paitsi tärkeämpää kuin kastella säännöllisesti kalenterin mukaan, on muistaa kastella orkideansa uppokastelutekniikalla silloin kun orkidean juuret ovat muuttuneet harmahtaviksi. Nämä kuivuneet juuret imevät noin puolessa tunnissa vettä niin, että muuttuvat taas vihreiksi, ja silloin kasvi pärjää taas noin viikon, kaksikin vedettä. Yleensä siis on parempi kastella liian harvoin kuin liian usein, ettei mädätä orkideaansa pilalle.

Kukkien putoamista sitä vastoin ei pidä säikähtää, sillä orkidea pudottaa kaikki kukkansa useamman kerran vuodessa, kuivattaa kukkavartensa, mutta kasvattaa pian uudet sellaiset kukkinensa. Ruotovaihe kestää muutaman viikon verran, ja silloin orkidea on kyllä todella rumaa katseltavaa. Mutta tylsää vaihetta seuraa hieno esitys, sillä nuppujen ilmestymistä ja avautumista on mukavaa seurata: täällä lämpimässä kerrostaloyksiössä se on myös varsin nopea vaihe! Sen jälkeen orkidea kukkii valoisassa asunnossa kauniina kolme–neljä kuukautta, kunhan välttyy liialta vedolta.

Kerran olen surmannut orkidean, kun minulla ei ollut aavistustakaan sen hoitomenetelmistä. Seuraava orkideani olikin tämä nykyinen nyt reilun vuoden vanha kolmasti kukkinut violetti kasvi, ja numero kolmosena istuu eilen ostettu valkoista ja jälleen violetin sävyjä tunnustava kaunotar valkoisessa ruukussa huoneen pääkasvipaikalla. Saapi nähdä, saanko tämänkin elämään ja kukoistamaan. Varsin terhakalta se ainakin vielä näyttää jälleen hehkuvan, kerran jo kuivuneen, rahapuuni vierellä, vaikka harmittavasti orkidean kahdessa lehdessä on reikä! Ilmeisesti joku on joskus vahingossa työntänyt tukikepin lehtien läpi. 

Mutta yritän kestää epätäydellisiä huonekasvejani ja opettaa niitä kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Hienosti ainakin pystyssä pysyvät varsinensa päivinensä.