-> 2014

Vuosi vaihtuu pian, meidän osaltamme taajamamaisemissa. Lyylin kanssa vietämme viikkoa mummilassa; vuoden vaihtumisen kunniaksi syömme tänään juustoja, juomme viiniä tai mehua, pelailemme, heittelemme sädetikkuja, saunomme ja luonnollisesti lausumme hiljaa mielessämme rakettien paukkuessa toiveemme ensi vuodelle. Se on meidän siskojen perinne.

Äidin perinne on lausua ääneen vuoden vaihduttua ikäluku, jolle kukin siirtyy seuraavana vuonna, siis tällä erää vuonna 2015. Vuoden juuri vaihduttua pienten ihmisten kohdalla tuo luku kuulostaa useimmiten aika hurjalta! Vuoden 2013 lopulla syntynyt ihmistaimi kun täyttää vuonna 2015 eli tämän jutun julkaisuhetkestä neljän tunnin päästä sanottuna "ensi vuonna" kaksi vuotta! Lyylin "ensi vuonna"-luku on pian seitsemän!

Itse olen miettinyt itselleni muutaman tavoitteen uudelle vuodelle. Yksi niistä on jo täällä kauan esillä pyörinyt päämäärä: olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä itse on, mitä on kokenut ja mihin on päätynyt sen sijaan, että surkuttelisi asioita päivästä toiseen. Samalla teesi "eteenpäin elävän mieli" tulkoon motokseni!

Toinen tavoitteeni on jatkaa syksyn kasvispainotteista ruokavaliota entistä selkeämmällä linjauksella: aion ryhtyä ainakin vuoden ajaksi pescovegetaariksi. Jätän jo syksyllä karttamani punaisen lihan kokonaan pois sekä lisään vältettävien ruokalajien joukkoon myös broilerin. Tämä tarkoittaa kohdallani sitä, että minun täytyy opetella tekemään uudenlaisia ruokia, että tulen aiheuttamaan hankaluuksia kaverikutsuilla tai yhdessä kokatessa sekä sitä, että niinä päivinä, jolloin koulussa on lihakeiton kasvisvaihtoehtona pinaattikeittoa, joudun nieleskelemään keittoa alas. Pinaatti on vesimelonin lisäksi yksi niistä harvoista kasvikunnan tuotteista, jonka mausta en pidä.

Sen suurempia lupauksia en aio sokerin välttelyn lisäksi tehdä – herkkuja aion siis kuluttaa enintään kolme kertaa viikossa, mikä on ollut ohjenuoranani jo kauan, vaikka olen epäonnistunut tässä useammin kuin onnistunut. Nyt ehkä lähden liikkeelle suuremmalla raivolla kuin ennen!

Sen sijaan uudelta vuodelta toivon vihdoin hiukan keveämpää ja iloisempaa; toivon, että suurimpiin pulmiini löytyy jonkinlainen ratkaisu. Toiveet ovat siis ehkä turhankin korkealla. Tuntuu kuitenkin vahvasti silti, että vihdoin alan olla selvillä vesillä kaikesta vanhasta – kauan siihen menikin. Lasken, että viisi vuotta sitten alkoivat vaikeat vuodet. Toivon todella, että pian alkava vuosi aloittaisi samalla pidemmän tasaisten ja harmonisten arkivuosien ketjun.

Uuden vuoden kunniaksi olen tehnyt pohdintojani varten – ja myös teitä ajatellen, hyvät lukijani – pienen kyselyn sivupalkkiin. Vastatkaahan sankoin joukoin! Mielipiteenne on arvokas.

Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta – lukemisesta ja tukemisesta! Juttua kuvittavat mielestäni vuoteni parhaat kuvat, vaikkei tämä vuosi mitään kuvien ilotulitusta ole ollutkaan. Siinäkin ensi vuodeksi haastetta!

Alelaarista

Ostaisin lastenvaatteita vaikka joka päivä, jos siihen olisi rahaa ja tarvetta. Syksyn aikana, kun en juurikaan ole täydentänyt Lyylin vaatevarastoa, olen huomannut, että yllättävän vähällä sitä lapsikin pärjää, ainakin näin kun hän viettää yhden vaatelipaston antimien varassa vain joka toisen viikkonsa.

Lapsihan rakastuu tiettyihin vaatekappaleisiin – kuten ehkä vähän varttuneempikin – eikä paljon muita sitten noteeraa. Niinpä eräät kuteet ovat käytössä jatkuvasti, jotkut eivät oikeastaan lainkaan. Harmi vain, ettei etukäteen voi kuin aavistaa, mistä tulee niitä lempparivaatteita ja millaisia ei kannata laisinkaan hankkia.

Joskus otan tietoisen riskin, ja saatan siinä jopa onnistua – jos en välittömästi, niin ehkä vähän myöhemmin. Yllättäen muutama viikko sitten tyttö löysi jo kauan lipastossa maanneen turkoosinvärisen pitkän villatakin ja kelpuutti sen vakituiseen käyttöönsä. Pinkkiä ei silti ostoksia tehdessä kannata täysin vältellä, vaikka tavoitteenani onkin lisätä vaatevarastoon muita värejä. Usein onneksi riittää, että vaatekerran vaatteista joku on täyspinkki tai että hameen reunassa on pinkki reunus tai kuvio. 

Tälläkin kertaa olen siis valinnut paljon eri värejä tähän aleotokseen, jota kuitenkaan tuskin tällaisenaan hankin. Ehkä myös Lyylin on aika siirtyä uudenlaiseen aikakauteen, vaikkapa vain sitten vaatteiden muodossa!

Punavuoren peikosta nappaisin riemua ja sameutta:

Mini Rodinin jaguaari-svetari

Mini Rodinin terry-shortsit

Molon Gina-neule

Polarn o. Pyretistä voisi lähteä ostoskoriin hempeämpää:

Mekko

Aurinkohattu

No Added Sugar:sta voisin siirtää Lyylin vaatelipastoon raitoja tai syvää sinistä:

Star Listener

Vertical Stripes

Soft Touch

Nastoja värejä, eikös? Mini Rodinia ja Moloa löytyy toki monesta muustakin putiikista, mutta olen tykästynyt Punavuoren Peikon tarjontaan ja jämpteihin toimituksiin. Lastenvaatteet meille toimittaa Peikon lisäksi Polarn o. Pyret – toisinaan teen löytöjä Sokoksella tai Stockmannilla. Vähän rajoitettua, mutta hyvin ollaan pärjäilty tähän saakka. ;) 

Ja nyt klikkailemaan! Yötöiksi menee...

Face-joulu

En kadonnut joulun ihmemaahan, en karkkimaahan, en lukemattomiin lukemattomiin kirjoihin kiinni, vaikka kaikkea tätä oli tarjolla ja kaikesta nautittiin pienin sievin ottein. Mutta minä, minä se jämähdin Facebookiin. Koko syksyn olen toki elänyt tiiviisti kyläyhteisöni ympäröimänä, mutta jouluna homma räjähti käsiin. Luin kaikkien päivitykset huolella, kävin vilkuilemassa profiileja ja hullu kun olen, analysoin pariskuntien ulkonäköjä, ikiä, perheitä. (Vastaisuuden varalle, pohtien omia toiveita ja mahdollisuuksia.)

Onneksi tajusin rajoittaa itseäni: lupasin, että päivitän jouluviikolla statustani vain viisi kertaa. Näin loppuviikon koitettua olen kuitenkin antanut itselleni luvan lipsua hiukan ja rajoittaa päivitykseni yhteen kertaan päivässä. Facessa silti asun: kotona se on auki 24/7, mummilassa joulunpäivinä kävin tietokoneella 3–7 kertaa päivässä, useimmiten hiukan pidemmillä visiiteillä. Lisäksi postailen uutisvirtaan lukemiani artikkeleja ja hauskoja juttuja, musiikkia ja jopa runoja päivityksieni lisäksi. Näin ollen päivittäinen "julkaisutahtini" on näin loma-aikana vähintään neljä yksittäistä postausta.

Mikä minua oikein vaivaa? Vai olenko nykymittapuulla vain ihan normaali moderni ihminen? Ehkä tämä nimittäin on aika tyypillistä nykyajan someilua, ja koska ns. äitipuhelimen omistajana en voi Facea vilkuilla puhelimen välityksellä, olen luonut hyvin tiiviin suhteen tietokoneeseeni. Ymmärrän itseäni siinä mielessä, että kaipaan ihmisiä ympärilleni enemmän kuin muinoin, jolloin elin lapsen ja miehen kanssa. 

Mutta mikä ajaa ihmisen kyyläämään toisten ihmisten elämää niin läheltä? Ikään kuin minulla ei olisi muuta elämää laisinkaan. Ja miksi samalla haluan kertoa omista ajatuksistani kaiken niin pientä murusta myöten kuin teen? Sama varmaan koskee tätä blogia. Miksi en voisi keskittyä postailemaan vaatteistani, sisustuksesta taikka vaikka kirjallisuudesta? Edes toisinaan.

Ehkä ensi vuonna tavoitteeni on vuodattaa täälläkin vähemmän ja todellakin tehdä pari vaatepostausta. En ole niistä ollut niin innoissani, sillä en ole useampaan viime vuoteen kuin täydentänyt vaatevarastojani muutamalla hassulla peruspaidalla, housuilla ja urheiluvaatteilla. Mutta ehkä Lyylin vaatteissa, uusissa korvakoruissani, syksyllä ostamassani hienossa laukussa, lukuisissa uusissa kirjoissa sekä arkielämän muissa kuin itseeni keskittyvissä havainnoissa olisi jotain kirjoitettavaa. Edes jotain. 

Pidetään siis katto korkealla! Mahtuu sinne joukkoon varmaan parisuhdeitkuja, yksinäisyysvalituksia ja haikailuja, mutta jospa niiden lomasta löytyisi värikylläisiäkin kohtia. Alla lupauksen vahvikkeeksi yksi tämän hetken lempibiiseistäni, Aviciin Wake me up. On tullut aika nousta ylös ahdistuksesta!

Loppukevennykseksi seuraa ne eilisen yksinolopäiväni julkaisematta jääneet Facebook-statuspäivitykseni, joita olen pääkopassani hionut, vaan jäänyt lupaukseni orjaksi ja jättänyt julkaisematta. Nyt ne huutavat pääsyään julki! (Ehkä jokunen niistä päätyy vielä oikeaan osoitteeseensakin jossain vaiheessa...)

Näinkin se olisi voinut kuulua:

12.47: Ensin ajattelin tekeväni tänään töitä – älkää kysykö, miten se on mahdollista, sillä se on – mutta nukuinkin iltapäivän puolelle, ja luovutin. Onko paha?

14.08: Kuinka monta opettajaa tarvitaan vaihtamaan energiansäästölamppu? Vastaus: Yksi, mutta hänelle tarvitaan kuulijakunta, jotta hän voi ääneen samalla selostaa, kuinka lampunvaihto suoritetaan.

15.15: Mäkelänrinteelle, tänään illalla! Anyone messiin?

17.23: Sain joululahjaksi kaksi arpaa. Voitin yksitoista euroa. Vaihdoin voittorahan kahdeksi arvaksi. Voitin kymmenen euroa. Hankin jälleen voitolla kaksi arpaa. Voitin kymmenen euroa. – Tarina jatkuu...

23.13: silittää jälleen. Muttei lakanoita enää! (viitaten torstain todelliseen päivitykseen: "Koen kasvaneeni ihmisenä: menen nukkumaan silittämättömiin lakanoihin (huom. myös tyynyliina silittämättä), enkä itke junaan jäänyttä korvista kuin pikkuisen. Hyvä oli joulu.")

00.14: Pressiklubi on mainio ohjelma, eikä Mikko Alatalo sen pöljempi poliitikko kuin muutkaan – itse asiassa päinvastoin. Pisteet Mikolle!

01.18: venyy ja vanuu. Jospa huomenna katsoisin sen DVD:n, joka on ollut neljä kuukautta lainassa työkaverilta...

Lähtökuopissa

Tyhjyys. Se iskee joka kerta, kun loma alkaa. Täydellisestä tohinasta mielettömään hiljaisuuteen. Kyllä siinä pari päivää menee ennen kuin tilanteen sisäistää.

Tuleva jouluni on poikkeuksellinen, sillä vietän sen ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen yksin – siis ilman miestä tai lasta tai molempia. Huomaan, että poikkeuksellisesti joulua en juurikaan odota. Lähinnä toivon, että se menisi onnellisesti ohitse, kuten mikä tahansa viikonloppu maalla. Sillä sinne nyt kuitenkin lähden, vaikka alun perin olin suunnitellut jääväni jouluni herraksi omaan tupaan, omia ystäviä ja sukulaisia tavaten. En kuitenkaan jaksanut alkaa järjestellä mitään, ja tällä erää päätös olla lähtemättä myöskään matkoille tuntuu mitä parhaimmalta. Laiskottaa tosin alkaa pakkaaminen edes kotoista joulua varten; loman kunniaksi nappasin viimeisenä työpäivänäni ankaran flunssan, ja parantelen sitä nyt sängyn pohjilla.

Mennyt syksy on monella tapaa ollut rankka, mutta siihen on kätkeytynyt myös suurta viisautta. Tuntuu, että olen askeleen lähempänä sitä ihmistä, jollainen haluan olla. Suruja on ollut, mutta kaipuu entisten syliin on hävinnyt; lähinnä olen viime päivät ihmetellyt, miten yleensäkään päädyin Egilin kanssa yhteen, suhteeseen, joka oli alusta asti ongelmia täynnä. Näin joulun lähestyessä en kuitenkaan voi olla muistelematta viime vuoden tilannetta, jolloin jännitystä täynnä lähdimme kolmen lapsen kera vanhempieni luokse viettämään joulunpyhiä. 

Sydäntäni tyynnyttää helpotuksen tunne: en kaipaa tuote perhekuviota. Muistan lähinnä joulun peitetyt tunteet ja ristiriidat. Muistan lasten keskinäisen kilvoittelun ja kiukut. Viime joulu ei aivan tuntunut joululta, vaikka lahjat olivatkin hulppeita. Ehkä joulussa kuitenkin yksi olennaisimmista asioista on se, että tunnelma on kevyt ja riidaton. Että saa astua tunnelmaan omana itsenään vailla kulisseja.

Tiedän, että hyvin monen joulu on kaikkea muuta kuin keveyttä ja kimalletta. Jouluna perheriidat ovat yleisiä; jopa puukkoon tarttuu katajainen kansa, kohteena jokin muu kuin joulupöydän sika. Joulu on monelle myös täyttymättömien toiveiden torvi. Kuinka vaikeaa on yksinäisen viettää tätä riemun ja yhdessäolon juhlaa? Itseäni en täysin yksinäisten joukkoon laske, vaikka välillä varmasti liikun siellä rajamailla. Ystäviä ja ihmisiä kuitenkin elämässäni riittää; jonkinlainen perhe minulla on edelleen tyttären ja miksei tiiviiden sisaruussuhteidenkin ansiosta. En siis ole jouluna yksin. Se on onnea, josta on syytä olla kiitollinen.

Eikä kai ole pahitteeksi sekään, että vaihteeksi odottaa vuodenvaihdetta enemmän kuin joulua – ensi vuodesta on tuleva oikeampi, täyteläisempi ja syvempi kuin aiemmista vuosista. Lupaan. Wallah.

Kaksitoista onnellistuttajaa

Tekniikka ja talous yllätti taannoin kirjoittamalla kymmenestä onnelliseksi tekevästä tekijästä. Alkuperäisen jutun pääset lukemaan ilmaiseksi rekisteröitymällä Talentumin asiakkaaksi – tässä seuraa siitä oma tulkintani.

Ensinnäkin tein listaan lisäyksiä. Toiseksi ryhmittelin onnellistuttajat kolmeen ryhmään: fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin. Mitään tärkeysjärjestystä en niille ruvennut tarkoituksella miettimään, mutta tärkeimmiksi ainakin omalla kohdallani nousivat nuo fyysiset tekijät sillä perusteella, että niistä rupean yleensä tinkimään arjen vaatimusten keskellä, huonoilla seurauksilla.

Lisäilin joukkoon siis myös aika lailla omia värejäni, sillä mielestäni listalta oli unohdettu joitain hyvin olennaisia nyansseja, kuten kulttuurin merkitys ihmisen onnellistuttajana. Sen voimasta löytyy kyllä tutkimuksiakin, mutta tätä tekstiä en niillä kuormita, vaan teksti etenee tyypilliseen tapaan Sylvin pedagogiikalla. 

Guilherme Oliveira: Happiness

Ja sitten asiaan! (Tämähän alkoi kuin oppitunti: aivan liian pitkillä alkuhöpinöillä.)

Kaksitoista onnellistuttajaa:

Fyysiset:

1. Nuku tarpeeksi

2. Syö säännöllisesti

3. Liiku, urheile

4. Ulkoile

Psyykkiset:

5. Ole kiitollinen ja tyytyväinen

6. Hymyile ja naura

7. Auta muita

8. Mietiskele 

Sosiaaliset:

9. Vietä aikaasi perheesi ja ystäviesi kanssa

10. Tee työtä, josta pidät, tarpeeksi lähellä

11. Kuluta kulttuuria
12. Matkusta

Aurelio Asiain: Close your eyes to see it

1. – 4. On varmaan itsestään selvää, että jos ei nuku tarpeeksi, kaikki kiukuttaa ennemmin tai myöhemmin. Sama tietysti koskee nälkää: säännölliset ateriat ovat ainakin allekirjoittaneelle hyvinvoinnin a ja o; tätä kohtaa alkuperäisestä luettelosta ei kuitenkaan löytynyt. Liikunnan voimaa en ole aiemminkaan koskaan aliarvioinut, mutta ulkoilusta sen sijaan laistan säännöllisesti. Jutun luettuani olen usein ulkona kävellessäni miettinyt, että nythän minä ulkoilen eli teen itseni onnellisemmaksi helpolla tavalla!

Luulisi, että shoppailu tekisi onnelliseksi. Viime aikojen raskaiden reklamaatioiden jälkeen olen tullut kuitenkin itsekin siihen lopputulokseen, että ainakin liika ostaminen vain rasittaa. Pienet, vähemmän tarpeelliset ostoskelut sen sijaan varmastikin luovat vähintään jonkinlaista korvikeonnea, etenkin jos elämästä puuttuu joitain tiettyjä onnellisen elämän perusedellytyksiä (kuten mahdollisuus olla ystävien kanssa tai fyysiset mahdollisuudet liikuntaan).

5. Kiitollisuus ja tyytyväisyys, niitäkin harrastan, vaikkei täällä sitä varmasti useinkaan huomaa. Esimerkiksi asunnostani olen ollut todella iloinen usein. Edelleen, vaikka liikunkin nyt säännöllisesti harmaissa väreissä, jaksan muistuttaa itseäni lukuisista ihanista asioista, joita minulla täällä on: kaunis pieni keittiö, iso ikkuna avaralle pihalle, laadukas lattia, järkevät vaatteidensäilytyssysteemit, Lyylin hauska oma nurkka, kivat valaisimet, veikeät räsymatot, rakastamani lampaantalja, käytännöllinen kirjahylly, vanhat, sirot pinnatuolit. Mitä haittaa yksi epäonnistunut pöytäostos? 

Onni Lyylistä on tietenkin vertaansa vailla; ikävää on se, että siinä onnessa on aina mukana hiven huolta. Toki kärsin välillä monista muistakin ääripeloista, mutta esimerkiksi vesivahinkoa, joka olisi terveyteni puolesta kotonani tapahtuessaan katastrofi, en kuitenkaan todella ole koskaan pelännyt. Mutta lapsensa puolesta ei voi olla välillä pelkäämättä, ei etenkään minun luonteellani, ei viime päivien tapahtumien jälkeen, eikä siksikään, että olen niin usein kaukana pienestä tytöstäni.

6. Hymyily ja nauraminen – kuinka voisi lisätä spontaania naurua elämäänsä? Tässä minulle haastetta. Ehkä opehuoneessa tällainen onnistuu kaikkein parhaiten, kun keskustelut eivät siellä useinkaan valu sellaisiin syviin vesiin kuin ystävieni kanssa, vaan jutustelu liikkuu kepeällä tasolla – joukkoomme kuuluu myös koomikkoja.

7. ja 8. Auttaminen: sitä kun malttaisi tehdä enemmän. Hyvä olohan siitä seuraa välittömästi! Sitä enemmän olen harrastanut mietiskelyä, mutta en alkuperäisen tekstin mukaisessa merkityksessä. Meditointi ei nimittäin ole koskaan ennen minua kiinnostanut, kunnes luin siitä tämän artikkelin lisäksi muutakin hyvää. Nykyään mietinkin, että se varmasti tekisi hyvää kaltaiselleni kiihtyjälle, mutta toistaiseksi olen vain varannut entistä enemmän aikaa tavalliseen mietiskelyyn. Hyvä paikka siihen on esimerkiksi illan syvinä tunteina vessa, jossa voi hoitaa kasvojaan ja tuijotella samalla itseään ja ajatuksiaan. Pienessä rajoitetussa tilassa itseäni tuijotellen pääsen nimittäin usein erittäin rauhoittuneeseen tilaan. ;)

9. Vietän aikaani kohtalaisen paljon sukulaisten ja ystävien kanssa. Vaikka läsnäolevuuteni Lyylin kanssa on joskus puolittaista, ajallisesti olemme niin paljon keskenämme, että paljon enempää aikaa ei lapsi voi äidiltään tarvita. Tietysti joskus voisi puuhata enemmän yhdessä, ei tehdä vain omiaan. Leipomista ja ruoanlaittoa tähän talouteen ensi vuonna lisää!

10. Teen työtä, josta pidän – tämä oli oma lisäykseni, sillä se on mielestäni ehdottoman tärkeä elämän onnellistuttaja, ottaen huomioon, että siihen käyttää hyvin suuren osan vuorokautensa virkeistä tunneista. Tarpeeksi lähellä työskentelen nykyään, ja se kyllä on lisännyt jaksamistani ainakin jonkin verran, ainakin siinä mielessä, että nyt saan nukkua aamuisin vähintään varttia vaille kuuteen, joskus jopa varttia vaille seitsemään.

11. Kulttuuria kulutan nykyään paljon vähemmän kuin ennen, mutta koen tärkeänä sen, että vähintään lukisin jotain, jos en teatterissa käy tai että kuuntelisin jotain uutta ja outoa musiikkia, jos en konsertteihin eksy. Ja välillä eksynkin. Ne tuntuvat kyllä silloin todellisilta herkuilta! 

12. Matkustaminen on alkuperäisen listan ainoa kohta, jota en kovin korkealle itse arvosta. Toki matkustaminen avartaa, vähentää stressiä ja lisää sivistystä, mutta en osaa ajatella, etteikö näitä matkustamisen lopputulemia saavuttaisi muillakin keinoilla. Toki nautin itse matkoilla olosta, mutta usein nautin arjesta aivan yhtä paljon, ellen jopa enemmän. Saatan matkoilla ollessani jopa ajatella, että kyllähän nämä täällä uppoavat rahat olisi voinut paremminkin käyttää... Vain kerran muistan olleeni lomamatkalla aivan haltioissani – osuiko siihen sitten vain sellainen tuuli, jolloin en jaksanut huolehtia talouteni tasapainosta, enkä murehtia menneistä, en tulevista, vaan tartuin siihen hetkeen ja seuraan kuin ainoaan. Ehkä silloin aavistin, että ainoaksi se jääkin – meidän ainutkertainen yhteinen matkamme Veikon kanssa.

Onnellistuttajia on listallani siis kaksitoista, mutta pitäisikö niiden joukkoon lisätä vielä jotain? Mitä ehdottaisit? Itse jäin pohtimaan fyysisen läheisyyden ja intiimin kanssakäymisen tarvetta. Onko se todellinen onnellistuttaja? Jätin sen pois siksi, että ajattelin elämässäni joutuvani pärjäämään sitä ilman, mutta tulevani silti onnelliseksi.

Kristina D. C. Hoeppner: Happiness

:(

Muistatteko, kun ostin pöydän, joka piti heti palauttaa vian takia? Samaisen pöydän uusi versio lepää nyt käsieni alla. Hieno pöytä, joka istuu tähän kämppään kuin nakutettu.

Harmi vaan, että huomenna on edessä reklamaatiosoitto siitäkin: pinta on rosoinen ja pehmeä, ja yhden illan käytön jälkeen siinä näkyi jo todella rumia naarmuja kymmenkunta. Että on kiukuttanut. Ei ollut ihan halpa ostos, ja voihan olla, että sanovat vain, että älä naarmuta pöytää, niin ei se naarmutu. Mutta kun nämä naarmut ovat tulleet ihan tavallisten astioiden käyttämisestä.

Onneksi tämä kaikki on vain kiukkua materiaa kohtaan, ja tällä kertaa olen päättänyt olla aikuinen ja hoitaa asian ahdistumatta raivokohtaukseen asti. Kaiken pienen maallisen puuhasteluni yllä lepää nimittäin suurempia surun pilviä.

Eilen vastaanotin kenties surullisimman puhelun, mitä koskaan olen saanut. Tuttavaperheen lapsi oli kuollut yöllä.

Viime viikkojen aikana on lähipiirissäni muutenkin tapahtunut vakava sairaustapaus, joka ei voi olla vaikuttamatta omaan mielentilaani. Tähän kun lisää tyypillisen joulukuisen väsymyksen ja alakulon, minua voi kenties kutsua poksahtamisherkäksi kyynelpalloksi. On kuitenkin tulossa tapahtumia, jolloin täytyy pinnistää itsensä kyynelettömään olotilaan. 

On syntymäpäiviä, joissa on suruperheen tuttuja. On ystäviä, joilla on omat surunsa. On työt, joissa ei voi itkeä seulanaan. Uudessa työpaikassa olen muutenkin ottanut virallisemman roolin, enkä ole samalla tavalla purkanut omaa elämääni, mitä ennen töissä tein. Siinä on puolensa, mutta tunnen kyllä kaipaavani sitä työyhteisöä, jossa oli paljon nuoria ja kaltaisianikin. Nyt olen vain enemmän töissä. 

sethoscope: crying is okay here

Tähän samaan saumaan olen töissä saanut kuulla, että jatkoa seuraisi. Onneksi olen saanut myös itse kerrottua, että olen sairas heilläkin. En tiedä, onko minusta enää kauan opettajaksi. Siinä kyllä esimieskin alkoi perjantaina huokailla. Missä tulevaisuus?

Syvien tuntemusten, huolen, elämän rajallisuuden edessä on hyvä pysähtyä. Onneksi ensi viikkoa seuraa joulu, ajankohta, jolloin kenties on lähimpänä elämän salaisuuksia kuin koskaan muulloin vuoden kiertokulun aikana. Syntymän edessä muistaa myös kuolemaa, sitä pientä Jeesus-lasta, joka oli kuoleva kurjasti. 

Surullisin ja merkillisin lapsen kuolemaan liittyvä lukemani kirja on kuitenkin J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on osa alun perin aikuisille kirjoitettua romaania The Little White Bird vuodelta 1902. Näistä luvuista syntyivät näytelmäsovituksen kautta kirjat pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Itse kuitenkin ihastuin juuri noihin alkuperäisiin tarinoihin, enemmän aikuiseen makuun kirjoitettuihin mystisiin ja surullisiin säveliin. Kirja valuukin mieleeni kaiken tämän tapahtuneen yhteydessä. Minua sen lukeminen hämmästytti, suretti, ja kirja jätti minut monia ajatuksia rikkaammaksi, mutta voisiko siitä löytää myös lohtua, jos lapsensa on menettänyt? En uskalla suoraan suositella, mutta varauksella annan vinkin.

Nyt alamme pukea syntymäpäiviä varten. Ulkona sataa märkää lunta, hyasintti on aukeamaisillaan, sairaalaan on tänään soitettu ja kuultu toiveikas ääni, kahvi maistui hyvältä ja huomenna on lukupiiri. Emme onneksi ole tässä maailmassa yksin.

 ePi.Longo: Don't cry

Malliesimerkki palauttavasta viikonlopusta

Arkiset viikonloput ovat usein niitä parhaita, ainakin tämänsyksyisessä mielentilassani. Tosin olen yllättänyt itseni muutamankin kerran ajattelemasta sitä, että näinkö jo ennen neljääkymmentä alan maatua kotiin. Kun lähden jonnekin, toivon yleensä eniten sitä, että pääsisin pian takaisin omiin puuhiini ja aatoksiini kotipöydän ääreen, omien valojen, huonekalujen, sisustuksen, äänien ympäröimäksi. Hiukan surullista kenties.

Itsenäisyyspäiväaamun askare oli pystyttää talo: ensimmäinen versio lumilyhdystä suli sulattaessani sokeria liian lähellä rakennustyömaata, mutta onneksi olin tehnyt sydänpiparien päälle varalyhtyjä. Taloon tungettiin sisälle pipariakka, pöytä ja tarjotin täynnä herkkuja.

Tämä viikonloppu on kuitenkin malliesimerkki onnistuneesta kotoilusta. Olen nimittäin käynyt pyörähtämässä muuallakin, mutta saanut paljon voimia ja hyvää mieltä nimenomaan yksinolosta omassa tuvassa. Hyvän ystävän luona kävin vastaanottamassa itsenäisyyspäivää – glögijuopottelu väsytti niin, että jäin ystävän sohvalle nukkumaan yöksi – kummitytön syntymäpäivillä vierailimme Lyylin kanssa ja kaupungilla kävin häthätää: Hakaniemen Sokos lopettaa ja myy kaikki tuotteensa 30 prosentin alennuksella, joten nyt siellä shoppaaminen on järkevää. 

Yritän kuitenkin päästä eroon siitä tavasta, että kun mieli on apea, käyn (netti)ostoksilla. Toki se piristää, mutta ehkä kuitenkin hieman väärällä tavalla. Tietysti usein on niinkin, että yksinkertaisesti tarvitsen jotain. Minulla on myös tapana tehdä asioita roimasti etukäteen, ja niinpä olen ostellut joululahjoja jo heinäkuun alennusmyynneistä lähtien. Eilen sain sitten päähäni paitsi paketoida kaikki Lyylin ja serkkupoikien lahjat viikonlopun juhlia varten myös kirjoittaa joulukortit.

Korttinostalgiaa. Jos näiden välillä käytäisiin joulukorttimissikisat, kuten meillä on kotopuolessa perinteenä, omaksi suosikikseni valikoituisi varmaan tuo kahvia tassilta sokeripala hampaiden välissä hörppäävä pukki!

Kävellessäni pitkäksi venyneen itsenäisyyspäivävastaanoton jälkeen aamukymmeneltä kotiin, havaitsin läheisellä kirpputorilla myytävän vanhoja joulukortteja. Riemuitsin 80-lukulaisista kuvituksista, ja palasin retkeltäni 40 korttia iloisempana. Luulin arvioineeni määrän yläkanttiin, mutta sittenkin kävi niin, että osa tuttavista joutui tyytymään viime vuodelta varastoon jääneisiin kortteihin. Ajanevat asiansa. – Voi, miten nautin korttien kirjoittamisesta, vaikka hyvin tylsästi niihin raapustin pelkät joulun ja uuden vuoden toivotukset. Mutta eikö se ole tärkeintä, että muistaa, ei se, millaisin hienoin sanakääntein?

Jouluun on vielä muutama päivä liikaa, mutta toisaalta ensi perjantaina vietän suurimmat joulukekkerini, kun ystäviä tulee tänne luoksemme. Juhlistamme joulua etukäteen yhdessä siksi, että ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen olen itse jouluna lapseton ja miehetön, ja haluan antaa Lyylille lahjani lähimpien läsnäollessa. Kahdestaan se tuntuisi perin oudolta... Tuleva viikkoni on siis täynnä töpinää: tanssin viimeisiä rästiinjääneitä tanssitunteja urakalla pois, teen isoja kauppaostoksia, leivon... Kampaajankin varasin! Enkä pelkästään tätä juhlaa varten, vaan siksi, että hiukset nyt sattuvat tarvitsemaan ryhtiliikettä. Piristyy mielikin samalla.

Tämä pannukakku ei lässähtänyt, vaan rupesi elämään uunissa! Huomaa kuvaan heijastunut uusi kuvanottolaite.

Olin ristinyt loka- ja marraskuuni surun kuukausiksi, mutta jouluksi olin ajatellut löytäväni iloa. Nyt huomaan, että minua lähinnä masentaa ajatus joulusta tällaisena kuin se nyt eteeni tulee, vaikka samalla ajattelen, että ei ole vielä tullut aika muuttaa elämäänsä mihinkään suuntaan. Tiedän, että tällainen joulu tähän väliin on tarpeellinen! Enkä varmasti ole ainoa tämänikäinen, joka viettää joulua ilman perhettä vanhempiensa luona; harmittaa ehkä eniten se, miten paljon se minua harmittaakaan...

Sunnuntaina rupesin leipomaan; kehottaahan siihen itse jauhopussi!

 Vähän jännittää, miltä sokerin sijaan muscovadolla eli täysruokosokerilla leivottu Stinan piparkakku maistuu. Ainakaan taikina ei vienyt kieltäni samalla tavalla kuin yleensä...

Nyt iloitsen kuitenkin siitä, että olen viikonloppuna paketoinut kivoja lahjoja, saanut koottua viime viikonloppuna leivotun piparitalon, kokkaillut ensi viikon kiireitä ajatellen ruokaa pakkaseen, arvosanojakin jo pitkälle pohtinut, ja vielä on muutama tunti aikaa nautiskeluun. Kohdallani ne taitavat kulua pienenmoisen jumppailun sekä mahdollisesti kirjallisuuden parissa. Tai sitten lakkaan suorittamisen ja teen jotain ihan pöljää – mikähän kruunaisi hyvän, vaikkakin jopa turhan yksinäisen viikonlopun? Hmmm...

 

 Työhommia uudella mutteripannulla keitetyn mokan höystämänä. Oli pakko ostaa kahden kupin kokoinen minikeitin, sillä vanhan keittimen kahdeksaa kuppia en edes minä kerralla juo, vaikka mokkaan olenkin nyt täysin hurahtanut. Kaksi espressokupillista tosin tuntuu kovin pieneltä määrältä, joten seuraavaksi harkitsen ostavani neljän kupin keittimen. Vai keitänkö kahvit itselleni aina kahdesti kerralla – sillä tavalla saisi ainakin mokkansa tuoreena.