Hui ja mui

Pelotti julkaista eilinen teksti, kun tiedän, kuinka paljon tuttuja tämän blogin lukijakunnassa on. Mietin heti ensimmäiseksi tänä aamuna herättyäni, että olikohan tuo nyt niin kovin järkevää. Mutta säästinpähän jälleen kerran terapiakustannuksissa, kun sain vuodattaa mieltä jo kauan vaivanneen kaipuuni tänne. Nyt olen kai avannut itseni niin auki kun voin, huomaan tuntevani. Ei ole kaapissa mörköjä sen enempää.

Blogini luonne on vuosien varrella muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi; blogista on tullut päiväkirja. Tiedostan jankkaavanikin asioita, vaikka mielestäni löydän usein uusia näkökulmia pyörittelemiini samoihin lauluihin. Kirjoittaminen toimii minulle paitsi terapiana myös ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on muutenkin hyvä harrastus: sillä voi täyttää sellaisen illan, kun on levoton, eikä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rauhoitun aina tekstiä tuottaessani, paremmin kuin lukiessani.

Viime aikoina en enää ole markkinoinnut blogiani juuri kenellekään. Saatan kyllä kertoa sellaista kirjoittavani, mutten oikeastaan halua uusien tuttujen pääsevän juttujeni äärelle. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haluan esiintyä tosielämässä iloisena, tavallisena ihmisenä, joka päällisin puolin kuitenkin olen. Tämä blogi paljastaa sellaisia puolia minusta, jotka eivät välttämättä hallitse arkista oloani kuin ajatuksien tasolla.

Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa keveämmistä aiheista. Toisaalta en ole viime aikoina jaksanut välittää pukeutumisesta, sisustamisesta tai muista neutraaleista aiheista juurikaan. Säästän rahaa kevään matkaan, joten hankinnatkin on pitkälti jäädytetty. Toisaalta luotan siihen, että kun pahaa oloa on tarpeeksi vellonut, se menee ohi, ja sitten on vuoro kevyemmän elämän – myös täällä!

Valoisampaa kevättä kohden joka tapauksessa mennään. Olen monen "projektin" työllistämä, joten olen suunnitellut, että blogini kirjoitustahti voisi vähän harventua: viidestä kuuteen postausta kuukaudessa saisi riittää. Ehkä ehtisin miettiä kirjoituksia silloin myös vähän tarkemmin.

Yksi projektini, valokuvaaminen, ei välttämättä ole oikein saanut siipiä alleen, mutta olen kyllä tyytyväinen valokuvauskurssin antiin: tajuan vihdoin kameran säädöistä! Toinen projektini syttyi uudelleen yllättäen, vaikka olin sen jo mielestäni kuopannut, hylännyt ajan puutteen vuoksi, ehkä karanneen motivaationkin. Mutta nyt kun elämästäni on ruotsi hetkeksi taas hiipunut, oli tilaa uudelle kielelle: harjoittelen Duolingon ja vasta eilen löytämäni hyvän espanjan kielen oppikirjan avulla rakastamaani kieltä. Duolingon harjoituksia olen tehnyt muutamina päivinä kahden kuluneen viikon aikana, ja sanat ovat jääneet korvamadoikseni. Tuntuu hassulta, että minä, joka yleensä opin kielet hitaasti, olenkin yhtäkkiä saanut ihan erilaisen lähdön kielen oppimiseen: imen uutta kieltä kuin pesusieni. Siltä ainakin tuntuu, vaikka varmaan jankkaan silläkin puolella aika ahkerasti samoja fraaseja, uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri muodoissaan. 

Hiihtoloman lopettajaisiksi rauhotun tänä viikonloppuna kuitenkin vain kuntoilemaan, näkemään ystäviä ja elokuvia sekä ihailemaan ikkunalaudan uutta vehreyttä: tulppaanit avautukoot!

Taitekohdassa 36

Eilen oivalsin jotain, vihdoinkin: muiden onni ei ole minulta pois. Eipä kauaa tämän asian sisäiseen haltuunottoon mennytkään.

Tajusin samalla, että sen sijaan, että kadehtisi muiden parisuhteita, vauvoja tai terveyttä ja hyvinvointia, voi keskittyä olemaan onnellinen siitä, että on sentään pystynyt tekemään jotain epäonnelleen. Nimittäin itseltä on nimenomaan pois se, jos elää suhteessa, jossa ei voi hyvin. 

Olen ajatellut myös sitä, kuinka olen pian 36 vuotta täyttäessäni eräänlaisessa taitekohdassa: 36-vuotiaana on ollut puolet elämästään aikuinen. Minun aikuisuuteeni on kuulunut, ja kuuluu edelleen, enemmän fyysistä kaipuuta kuin olisin toivonut. En ole päässyt naiseuteni nollakohdasta eteenpäin: olemaan samaan aikaan rakastettu ja iholla. Siitä olen kai eniten elämässäni jäänyt paitsi, en rakkaudesta.

Näiden aikuisvuosien myötä olen myös huomannut, että olen sylikissa. En ehkä tiennyt sitä itsekään ennen kuin nyt. Ensimmäiset yhdeksän aikuisvuottani, siis puolet pian eletyistä aikuisvuosistani, etsin nimenomaan fyysisyyttäni – yksinäni, ilman parisuhteita. Ja kun fyysisyys seuraavan yhdeksän vuoden aikana pikkuhiljaa rupesi löytymään, petyin siihen, että tilaisuuteni toteuttaa löytynyttä itseäni kuihtuivat. 

Toisaalta nykyisten aikuisvuosieni määrästä olen elänyt vain kolmasosan Veikon kanssa, ollen ison osan siitä onnellinen. Kuinka pienen ajan loppujen lopuksi olen ollut onnettomassa liitossa – alati pienenevän osuuden, jonka syyksi en yksin voi suruani kirjata. Ja kuinka tahtoessani unohtaa huonot muistot olen pyyhkinyt niiden mukana pois myös hienot.

Olihan elämäni kauneinta aikaa, mahtavaa fyysistä onnea, Lyylin odotus, syntymä ja ensimmäiset kuukaudet. Miksen muistele niitä? Olisikohan syytä unohtaa se, mitä ei saanut ja keskittää tarmonsa sen sijaan siihen, että sen vielä tulevaisuudessa löytäisi?

Minua kai harmittaa se, että luulin ansaitsevani palkinnon siitä, että olin niin kovasti tehnyt töitä itseni eteen ensimmäisinä aikuisvuosina. Että olin odottanut sitä oikeaa. Harmittaa myös, että epäonnistuin uudelleen – uusi hyvä parisuhde olisi pyyhkinyt pois surun vanhasta. Harmittaa, että elämäni ei mennyt niinkuin olin ajatellut sen menevän, niinkuin se useimmilla menee.

Olen kuitenkin tehnyt itse valintani. Ja olen ehkä joutunut taistelemaan fyysisyyteni kanssa enemmän kuin monet muut, mutta olenpahan taistellut itseni läpi syömishäiriön ja masennuksen.

Voi, kunpa edessä olisi onnellinen ihon aika, kunpa seuraavat kahdeksantoista vuotta eivät olisi aivan samanlaista kaipuuta ja kipuilua itseni kanssa kuin tähän asti. Jossain taitekohdassa joka tapauksessa olen. Toisten onnesta ilon löytäminen kertoo sen.

Seitsemän tosiasiaa

Viime aikaiset tunnetilani ovat tulleet lukijoilleni harvinaisen selviksi. Yritetäänpäs jättää niiden analysointi siis vähemmälle ja pureudutaan tosiasioihin. Sellaisia on sitä paitsi helpompi luetella sortumatta liialliseen dramatisointiin. ;)

Niinpä teille tutut ja tuntemattomat lukijat: tiedossa Sylvin elämän erikoisia totuuksia – tätä et minusta ehkä tiennyt!

1. Siivoan kahdesti viikossa, kylpyhuoneen jopa kolmasti tai neljästi. Miksikö? Vihaan pölyä. Vihaan myös epäjärjestystä, joten jos järkkäily lasketaan siivoamiseksi, siivoan joka päivä. Mutta sitähän ei lasketa, eihän?

Siivoan yleensä torstaisin imuroimalla lattiat, pyyhkimällä pölyt ja kylpyhuoneen lattian ja tasot kostealla. Viikonloppuna siivoan uudelleen: pyyhin lattioita nihkeällä, samalla ehkä sipaisen hiukan tasoille taas kertyneitä pölyjä pois; mahdollisesti imuroin matot, ehkä koko eteisenkin. Viikon aikana tietysti suoritan pientä siivoamista muutenkin, jos näen sotkua, likaa jossain. 

Yleensä siivoan jok'ikinen viikko myös jonkun pienen kohteen tarkemmin: esimerkiksi uunin takaa, jääkaapin, kylpyhuoneen kaapin.

Lattioita en luuttua koskaan, pyyhin vain rätillä, mutta harvoin koko lattiaa kerrallaan, vaan vain sieltä täältä. Omistan kuitenkin mopin: sen varsiosa on piilotettu futon-sohvasänkyni rakenteisiin ja moppiämpäri on viemässä tilaa muutenkin liian pienestä siivouskaapista. Moppi symbolisoi minulle kai sitä, että olen siisteysfriikki, vaikken kyseistä siivoussymbolia siis käytäkään.

2. Minulla on noin 350 päivänä vuodessa kynsilakat varpaankynsissä; yleensä tummansävyiset punaiset tai violetit, mutta värit voivat kyllä vaihdella vaaleanpunaisesta vihreäänkin, jos siltä tuntuu. Lakat vaihdan noin kolmen viikon välein. Viime aikoina olen lipsunut, ja lakat ovat pari kertaa saaneet kulua niin rumiksi, että ne ovat lähes kokonaan rapistuneet pois, enkä ole tarvinnut rippeiden poistamiseen kynsilakanpoistoainetta juurikaan.

3. Jumppaan paljon kotona, sillä se on helppoa, halpaa ja Lyyli-viikkoina ainoa kunnollinen kunnonkohotusmahdollisuus. Hypin, teen tanssiliikkeitä ja ennenkaikkea pidän yllä lihaskuntoa tekemällä viiden kilon painoilla erilaisia sarjoja. Mielestäni ihan tehokasta ja mukavaakin, mutta vaatii kyllä usein aikalaista pakottamista itseltäni. Koskaan en kuitenkaan ole katunut, kun jumppaan olen päässyt käsiksi. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yleensä kypsyttää, mutta sen jälkeen on vain hyvä fiilis. 

Lyyli katsoo aina jumpatessani Yle Areenalta lastenohjelmia, joten joudun ähertämään ilman taustamusiikkia. Jumpan aloitan tasavarttitunnein: tasalta, varttia yli, puolelta tai varttia vaille, ja jumppaan yhteensä puolesta tunnista tuntiin, useimmiten vain sen puoli tuntia. Todella usein keskeytän jumppani ja rupean vaikka siivoamaan välillä, sillä jumpatessa usein katselee liikaa ympärilleen eikä pysty jatkamaan, jos joku asia alkaa ottaa päähän. Mutta kun olen saanut velvollisuuden suoritettua, jatkan jumppaani niin, että saan etukäteen päättämäni jumppa-ajan kuitenkin täyteen.

4. Lempivärini on vihreä, mutta sisustuksessa pidän eniten valkoisesta, harmaasta ja puunväristä. Värit ovat minulle hyvin tärkeitä, ja ihastelen usein hyviä värikokonaisuuksia, joita löytyy esimerkiksi ihmisten asustuksista. 

5. Otin yläasteella valinnaisaineikseni saksan, atk:n ja konekirjoituksen. Viimeksi mainitun maine oli näistä huonoin, mutta myöhemmässä elämässä kymmensormijärjestelmän hallitsemisesta on ollut kohdallani kaikkein eniten hyötyä. Olen todella nopea kirjoittamaan näppiksellä. Kirjoitan tosin yhdeksällä sormella niin, että vasemman käden peukalo on jäänyt työttömäksi. Siinä voikin sitten pitää pitkää kynttä ilman haittavaikutuksia!

6. Olen vuodesta 1988 kirjoittanut ylös lukemani ja kuuntelemani kaunokirjalliset teokset, lukuunottamatta Lyylille luettuja tai Lyylin kanssa kuunneltuja lastenkirjoja, sillä niiden suhteen en osaa sanoa, olenko ne välttämättä itse läpi ajatuksella kokonaan kulkenut. Ensin kirjoitin kirjat vaaleanpunaisella pantterilla koristeltuun vihkoon, vuodesta 2004 lähtien olen raapustanut kirjojen nimet pieneen mustakantiseen kirjaseen. Lukemieni teosten listoihin palailen aina silloin tällöin, etenkin vuoden lopulla tarkistaakseni, että olen pysynyt itselleni asettamassani löyhässä vaatimuksessa lukea vuodessa kaksitoista kirjaa.

7. Pidän puurosta. Syön arkiaamuisin aina kourallisen pähkinöitä, pari kuivattua hedelmää (viikunaa tai aprikoosia) sekä annoksen kevytmaitoon mikrossa tehtyä kaurapuuroa – piristävänä juomana juon mustaa teetä. Välillä innostun vaihtamaan viljalajia, mutta palaan aina ennemmin tai myöhemmin kauraan. Seuraavaksi haasteenani on opetella syömään vesipuuroa, sillä yritän vähentää maitotaloustuotteiden käyttöä, joka minulla on paisunut rahkojen terveellisyyteen ja helppouteen hurahdettuani – saatan nimittäin syödä puoli kiloa rahkaa päivässä... Katsotaan, pystynkö luomaan vesipuuroon samanlaista rakkaussuhdetta kuin maitopuuroon!

Lisääkin tulessa palavia totuuksia olisin eilen jumppaillessani keksinyt, mutta säästetäänpä teidät nyt tältä erään suorituskeskeisen bloggaajan enemmiltä listoilta, vaikka listaamistahan tunnetusti rakastan myös...

Pulppuavaa hämmennystä

Ihmisen mieli on hämmästyttävä: joskus sieltä nousee esiin niin outoja ajatuksia, vanhoja muistoja, paksuja tunnekuvia, että aika ja paikka sekoittuvat. Sitä vaipuu syvälle lyhyen ajatuksen muistoihin, hymähtää, ehkä naurahtaa tai itkee pari kyyneltä – ja sen jälkeen on höyhenen verran kevyempi.

Myöhään eilen illalla väsyneenä, odottaessani pesukoneen linkoamista, hymähdin sille, kuinka kerran kauan sitten olin ihan höpsönä pikkuhuppelissa ja aloin puhua Veikolle ruotsia. Samalla aloin muistella tuoksuja: kuinka joku ihminen on tuoksunut sille oikealle. Nauratti. Voiko ihminen todellakin uskoa tuoksuihin?

Riccarco Cuppini: Memories

Sisareni on kirjoittanut uuden kirjan, ensimmäisen runokokoelmansa Ohikulkijan tuoksu. Kyllä meillä siis on tärkeät tuoksumme, muistonikin huutavat. Ja tuoksuthan ne vasta herättävätkin muistoja: hajuaisti liittyy aisteistamme tutkitusti vahvimmin muistoihin.

Ohikulkijan tuoksua en vielä ole haistellut. Kuten tunnettua, minulle lukeminen on vaikeaa, mutta tällä kertaa kävi niin, että unohdin sisareni ja minun yhteisen ystävän luona käydessäni ottaa minulle tarkoitetun kappaleen mukaani. Saan sen varmasti kirjanjulkistajaisissa ensi viikolla. Oikeastaan on ollut mukava odottaa päästäkseen lukemaan näitä runoja; loman lopulla ehdin lukea omassa rauhassani, toivottavasti loman keveyden saavutettuani.

Tällä viikolla olen ilokseni hämmästellyt sitä, kuinka intohimoisesti olen sukeltanut Normikriittisyyden käsikirjaan tai erääseen kirjastossa bongaamaani terveysoppaaseen. Istuimme Lyylin kanssa nimittäin pitkästä aikaa kirjastossa tuntikaupalla tarhan jälkeen; Lyyli "luki" omia kirjojaan, minä hurahdin taas intoilemaan terveydestä. Hetki oli kuitenkin mitä mukavin! Minullahan on sellainen tapa, että kun työpaikan alakerrassa nyt kaupungin oma hyvä kirjasto sattuu olemaan, niin lainaan sieltä kaikki mahdolliset kirjat joko kirjastoon tilaamalla, kuten täällä pääkaupunkiseudulla on mahdollista, tai lainaamalla suoraan tuolta lastenkirjaston hyllyiltä. Helppoa vain lähteä työhuoneeltaan yläkerrasta pistäytymään alakerran kirjastossa. Mutta vähemmän kivaa Lyylin kannalta: kyllähän kirjastossa käyminen tukee lapsen perehtymistä kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan.

Vallilan kirjastosta lainasimme tällä kertaa runsaasti Lyylin itsensä valitsemia kirjoja. Itse otin pari runokokoelmaa, Joni Pyysaloa, josta pidän, sekä hetken mielijohteesta erään silmiini osuneen ero-oppaan, mutta sen opit tuntuivat jo sisäistetyiltä, ja hylkäsin sen kotona melko pian kirjaa sieltä täältä vähän luettuani. Se sisälsi sellaisia jo läpi käytyjä ajatuksia, joita en monen vuoden prosessoinnin jälkeen yhtäkkiä kaivannutkaan. Pysähdyin kirjassa vain muutamaan hassuun kohtaan:

Yksi niistä kertoi, että kun olet treffeillä, kiinnitä huomiota mm. siihen, jos mies ei ole seurustellut koskaan ja on yli kolmekymppinen tai siihen, jos mies vaikuttaa kontrollinhaluiselta tai mustasukkaiselta. Pysähdyin. Niinpä. Toiseen ominaisuuteen on törmätty, toinen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Eikö kuitenkin voisi olla niin, että yli kolmekymppinen koskaan seurustelematon voisi olla hyvinkin erikoinen, mutta juuri siinä mielessä mitä oivallisin kumppani? Toisaalta tämä pieni kohta monisataasivuisessa kirjassa herätti huoleni: Enkö minä olekin juuri sellainen, joka törmää sellaisiin, jotka ovat jotenkin outoja. Oudot herättävät hoivalliset tunteeni, ja ihastun. Väärä lähestymistapa?

 

Cornelia Copp: memories

Mutta ei kai ihmisessä voi lähtökohtaisesti olla jotain vikaa, jos hän ei ole yli kolmekymppiseksi ehdittyään koskaan vakavasti seurustellut? On ideologioita, on elämäntilanteita. Niinpä amerikkalainen eropsykologi jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta myös sen takia, että en enää tarvinnut hänen neuvojaan. Tiesin jo oman tieni. Nyökyttelin vähän kyllästyneenä, kun hän kertoi, että seurustele vain oikeista syistä, älä tyydy suhteeseen, joka ei ole myös sinun etujesi mukainen – ja harkitse deittailun aloittamisen lykkäämistä siksi, kunnes olet täysin toipunut.

Niinpä minäkin nyt vain odotan. Nautin muistoistani ja nautin siitä, että erokirja tuntuu siltä, että olen sen jo lukenut ja tajunnut. Ja annan itseni hämmentyä, nauraa myös niille pienille arkipäivän hassuille jutuille, joita sattuu edelleen. En elä pelkästään muistoissani!

kris krüg: Memory

Tällä viikolla sattui nimittäin pieniä hauskuuksia: Olin torstaina palaverissa, jossa kokoontuu alueemme S2-opettajia ja rehtoreita, sillä olen palkattu erääseen hankkeeseen. Sinällään vähän turha palaveri, mutta oli mukava tavata jo tutuksi tulleita kollegoita ja tutustua hiukan paremmin heidän rehtoreihinsakin. Olen aina pitänyt etäisyyttä johtoportaaseen, mutta tänä vuonna olen astunut – tai he ovat astuneet – lähemmäksi.

Tulin aavistuksen myöhässä, en ollut löytää oikean pöydän äärelle suuressa kokoussalissa, jossa meitä oli varmaan yli sata. Kun sitten tulin oikeaan pöytään, ensimmäisenä löin pöytään käsissäni olevat Reittioppaan tulosteet – en olisi löytänyt perille älykännykättömänä ilman paperista apua. Työkaveri siinä vieressäni alkoi nauraa: mitä ihmettä, mehän olemme jo olleet täällä aiemmin, miksi karttaa tarvitsit? Minuakin nauratti. Minua nauratti myös se hassuus, että yksi meistä katseli yhteisen luento-osuuden, taloudellisen puolen ja muun byrokraattisen jargonin aikana lätkää kännykältään ihan avoimesti. Minä taas kirjoittelin joitain tärkeitä asioita pienellä lyijykynän pätkällä johonkin paperinsivuun; vain hukatakseni paperin ennen kuin sille olisi löytynyt käyttöä omalle rehtorilleni asiaa selvittäessäni seuraavana päivänä – hän kun oli estynyt tulemaan tuonne tapaamiseen.

Hauskaa oli se, kun samainen lätkäkollega oli yhtä huonosti varustautunut, lainaili minun nysäkynääni kirjoittaessaan ylös tärkeitä päivämääriä, joista sovimme. Kaikesta huolimatta keskustelumme oli antoisaa, ja totesimme saaneemme hankkeessamme yllättävän paljon hyvää aikaa. Vähintään olimme luoneet sellaisia verkostoja, joista on iloa ja hyötyä vastaisuudessakin! – Uteliaille tiedoksi, että tietenkin tuo lätkäkollega oli mies! En ainakaan itse osaisi nähdä ketään naiskollegaa samassa puuhassa, valitettavasti...

Hämmennystä ovat herättäneet myös iloinen oloni ja satunnainen tyytyväisyyteni tähän olotilaan. Ehkäpä se, kun Egilin kanssa viimeiset viestit tällä viikolla vaihdettuamme totesimme kaikessa ystävyydessä, että emme nyt pidä enää lainkaan yhteyttä, on vaikuttanut asiaan. Ehkä joskus taas vuosien jälkeen toivotamme toisillemme hyvät joulut ja kyselemme kuulumisia, mutta antaa nyt ajan kulua. On helpottavaa ajatella, ettei tarvitse tietää toisen seuraavista käänteistä yhtään mitään. Ei tarvitse kilpailla siitä, kumpi löytää kestävämmän suhteen ja millä aikataululla. Valitettavasti sellaisiksi lapsellisuuksiksi elämä eron jälkeen usein menee.

Pääasia on nyt, että olen tasapainoinen, toisinaan onnellinen ja toisinaan vaikkakin surullinen, myös kykeneväinen antamaan itseni surra. Annan tunteiden tulla sellaisina kuin ne tulevat, sillä se jos joku parantaa.

 bulldog1: In Loving Memory of Jasmine

Loman paikka

Tuli hiihtoloma tänä vuonna ihan oikeaan kohtaan. Monesti se on tuntunut aivan liian pian pitkän joululoman jälkeen saapuvalta ylimääräiseltä luksukselta. Tällä kertaa se tuntuu helpotukselta tiukan viiden viikon putken ja sitä seuranneen viikon sairastelu–zombeilun jälkeen.

Kulunut viikko meni nimittäin osin kotona Lyylin lämpöillessä pitkittyneessä flunssassaan. Samalla sitten kun itsekin joutui löysäämään tahtia, keho antoi periksi ja pöpö sai vallan. Flunssa ei kuitenkaan ole vienyt kaikkia voimiani, vaikka huomaan kyllä, että kuljen jossain ihmeellisessä hoksaamattomuuden ja keskittymättömyyden tilassa. Iltaisin olen aivan kuitti jo yhdeksältä, joten eiköhän tässä tänäänkin, perjantaista ja loman alkamisesta huolimatta, unipuuhat pian kutsu.

Joskus hyvä näinkin. Tehokas alkuvuoden suorittaminen niin töissä kuin muutenkin sai vaatia veronsa: koko viikon olen voinut hyvällä omallatunnolla vain loikoilla illat, vailla pakkoa tai tarvetta kuntoilla tai lukea korkeakirjallisuutta, töiden tekemisestä puhumattakaan. Lomalle on kuitenkin tiedossa paljon kivaa: leikkiluolailua, ulkona syömistä, kulttuurin harrastamista ja rakastamiani hitaita aamuja. Mitä sitä oikeastaan elämältä voi enempää toivoakaan?

Rasvaa, rasvaa, enemmän rasvaa

Minulla on pintakuiva sekaiho, kuten monella miljoonalla suomalaisella, ja etenkin talvisin käytössäni on monia erilaisia rasvoja. Olen pyrkinyt siirtymään luonnonmukaisiin voiteisiin, siis lähinnä puhtaisiin öljyihin, mutta prosessi on vielä kesken. Toisaalta aina ei jaksa pläträtä öljyjen kanssa, sillä ne tahraavat kaiken, mihin öljyämisen jälkeen koskeen. Lukulampun katkaisijaa lähellä olevaa seinää peittääkin öljyinen kalvo...

Perusrasvana keholleni käytän Aqualania, jo toista vuosikymmentä. Käsilleni sipaisen öiksi joko Ceridalin öljyä tai ihan ruoanlaittoon tarkoitettua kookosrasvaa, jota säilytän jääkaapissa ja josta lusikalla kaivan sopivan könttäleen. Kookosöljyhän on viileässä säilytettynä aika kiinteässä muodossa, mutta notkistuu nopeasti käsien lämmön vaikutuksesta könttälettä iholle hieroessa.

Kasvoilleni käytän Cliniquen melko tyyristä ikääntymistä estävää youth surge age decelerating moisturizer anti-rides hydratantia. Nimihirviöstä voi päätellä, että rasva ei myöskään tuotekoostumukseltaan ole siitä lyhyimmästä päästä. Sikäli haluaisin päästä kyseisestä tuotteesta eroon, että lisäaineet ihonkaan kautta nautittuna eivät kuulu toiveisiini. Mutta tämä Cliniquen ekslusiivinen ja mieto rasva on niin hyvää, että olen siihen aivan koukussa. Kaiken lisäksi se antaa kevyen uv-suojauksen, joten rasva sopii etenkin keväisin meikkivoiteen alle estämään kevätsäteiden tuhoavaa vaikutusta. Saapi nähdä, miten käy, sillä purnukasta kuultaa pian pohja läpi: ostanko tuotetta lisää? Ihme kauan rasva on kestänyt, vaikkei rasvaa purkissa kovin paljon alkujen aluksikaan ollut.

Dr. Hauschkan ruusuvoiteen ostin Cliniquen korvikkeeksi, mutta voide ei ole vielä päässyt edes testikäyttöön. Tarkoitus on käyttää sitä nimenomaan meikinalusvoiteena aamuisin. Toivottavasti siinä ei ole liian voimakasta tuoksua, sillä pidän eniten – melkein ainoastaan – neutraaleista tuotetuoksuista.

Luontaistuotteista Skin Blossomin kasvovoide onkin sellainen, jota kammoksun juuri "hajun" takia. Se nimittäin tuoksuu jotenkin kauhean keinotekoiselta, kemialliselta, lähes sairaalamaiselta, ja rasva päätyneekin siksi sheivausrasvaksi. Paha vain, että olen aina sheivatessani unohtaa purnukan, sillä se on niin huomaamaton. Tästä päätellen purnukan ulkonäöllä on merkitystä paitsi ostotilanteessa myös käytössä. Aqualan keltaisine väreineen houkuttaa ottamaan sen esille, kun on kiire. Toisaalta se onkin sijoitettu kaapissani aitiopaikalle. 

Kookosrasvaa taas ei jaksa aina kaivaa jääkaapista asti esille, etenkin kun tietää, että sitä täytyy ihan voimalla kaivaa purkistaan. Ceridalin öljyä taas pitäisi säilyttää lähellä sänkyä, ettei suttaisi sillä joka paikkaa; jos öljyä pruuttaisi kylpyhuoneessa, sen jälkeen pitäisi öljyisillä käsillä sulkea useampi ovi ja sammuttaa monta eri lamppua...

Pakkasilla käteni ovat toistaiseksi kestäneet hyvin, mitä niitä nyt välillä täytyy rasvailla työpäivienkin aikana. Perinteisesti olen töissä käyttänyt Lemon Juice & Glycerineä, mutta tämän vuoden lyhyehkön, mutta sitäkin tiukemman pakkasjakson aikana käsieni iho meni rikki, vuosi verta ja jouduin siksi kääntymään sen kaikkein tujuimman rasvan puoleen: Bepanthen-voidetta iholle monta kertaa päivässä, ja kyllä parani.

Rasvaamisessa olennaista onkin säännönmukaisuus. Loppujen lopuksi ei mielestäni ole niin paljon merkitystä sillä, millaista rasvaa voiteena käyttää. Oma päämääräni on luopua lisäaineita sisältävistä rasvoista, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Aqualinin voittajaa en vielä koko kehon voiteena ole muutenkaan löytänyt; toisaalta olen ratkaissut pulman sillä tavoin, että rasvaan kehoani, käsiäni ja kasvojani lukuunottamatta, vain hätätilanteissa, lähinnä kun se alkaa kutittaa tai punertaa. Huolehdin ihon peruskosteutuksesta juomalla paljon vettä sekä voitelemalla koneistoani sisältäkäsin. Hyvien rasvojen syöminen esimerkiksi pähkinöiden muodossa tuntuu nimittäin silmämääräisestikin vähentävän ihon rasvaamistarvetta.

Kummarit

Juuri kun pääsin ostamasta kalliit kengät, jotka ovat ehkä liian pienet, aloin haaveilla uusista kenkäostoksista. Päätöntä, muttei siis kengätöntä! Totesin nimittäin, että omistaapa fiksun näköiset kummarit Hai-saappaitteni lisäksi. Tyyliä, mukavuutta ja käytännöllisyyttä yhdessä paketissa.

Ongelmaksi tietenkin muodostuu yksi kysymys: mikä koko? Malli olisi seuraava:

Kuva: NOKIAN by Julia Lundsten