Satunnaisesta kyllästymisestä, ainaisesta rasittavuudesta ja ajoittaisesta uupumuksesta huolimatta koen olevani maailman parhaassa ammatissa. (Olen tosin sen tyyppinen henkilö, että rasittuisin mistä työstä tahansa, monesta työstä varmaan paljon enemmänkin, joten ehkä nämä tuntemukset sinällään eivät edes liity tekemääni työhön!)
Unelmieni ammattiin oli pitkä matka. Kuljin sen useamman opinahjon kautta, ja muistelen erityisesti yhtä vuotta, jolloin kaikki liikenevä pohtimisaika kiertyi sen ympärille, mitä haluaisin sitten isona tehdä. Se oli raskas vuosi paitsi itselleni myös ystävälleni, jotka joutuivat kuuntelemaan jankkaamistani.
Onni kuitenkin, että jaksoin miettiä ammatinvalintaa kunnolla. Hyvä, että tunnen itseni, ja hatunnosto sille, että jaksoin muiden jo lähdettyä työelämään opiskella vielä toisen tutkinnon, jolla pääsin kiinni opettajan ammattiin. Mutta kuinka kaikki oikein menikään?
Bernat Casero
Vuonna 1998 kirjoitin ylioppilaaksi neljän vuoden lukiourakan jälkeen. Sain lukiossa lopulta hyviä arvosanoja ja kirjoituksista e:n paperit, vaikka jouduinkin alun opiskeluongelmien takia pidentämään lukiouraani vuodella. Luulen, että se teki kuitenkin kaikin puolin hyvää. Sain luonteeni mukaisesti tehdä kunnolla sen, minkä tein, ja opin lukiovuosien aikana näin myös tekemään huolellisesti läksyni, joita en yläkoulussa ainakaan kaikissa aineissa ollut jaksanut vääntää. Lukio oli minulle opinnoistani ehdottomasti rasittavinta aikaa, enkä myöhemmin yliopistossa kokenut samanlaista aika- tai suoriutumispainetta. Ehkä syynä tähän olivat hankalat matematiikka ja fysiikka, ehkä myös aineiden sekamelska ja kirjo. Tai kenties vain kypsyin vuosien aikana ja opiskelutekniikkani parani.
Syksyllä 1998 lähdimme kahden ystäväni kanssa opiskelemaan Uumajaan, Ruotsiin. Mukana oli koko omaisuuteni ja suunnitelmissa tehdä koko tutkinto ulkomailla. Alku oli yhtä tuskaa kielen takia. Kuvitelmat siitä, että e:n ruotsista kirjoittaneena osaisin kyseistä kieltä hyvinkin, romuttuivat nopeasti, vaikka aloimmekin yhdessä tuumin opinnot ulkomaalaisopiskelijoille tarkoitetulla ruotsin kielen kurssilla. Tajusin konkreettisesti sen, että en ole kielipää varsinkaan puhutun kielen ymmärtämisen osalta. Mutta sinnikkyyteni esti minua luovuttamasta, ja päädyttyäni toisen Uumajassa opiskelleista ystävistäni, serkkuni suosituksesta lukemaan kulttuurialaa, sain maisterin paperit kuntoon kesällä 2002.
Ruotsissa yliopistossa humanistisella puolella opiskelu oli mielestäni kuitenkin liian epätieteellistä, ammattikorkeakoulumaista. Teimme paljon ryhmätöitä, opintomatkoja, mutta puhdas tieteellinen opiskelu oli vähäistä. Sen takia halusin vielä jatkaa opintoja. Lisäksi huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mitä haluaisin työkseni tehdä. Kulttuuriala kyllä kuulosti houkuttelevalta, mutta kesä 2001 taidemuseossa harjoittelijana paljasti sen, ettei minusta ollut hiljaiseen museoon papereita pyörittämään. Koin tarvitsevani jotain elävää, konkreettista, käytännönläheistä, mutta kuitenkin älyllistä. Siinäpä pulma!
Josar Photos
Keväällä 2002 hain opiskelemaan takaisin Suomeen, ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Miksi ihmeessä, mietin nyt, jos kerran kaipasin tieteellisyyttä. Syynä siihen oli kenties vastikään kirjoittamani lopputyö, joka vaati niin paljon älyllisyyttä ja tieteellistä ajattelua, että minua väsytti ajatus jatkaa vuosia tieteen parissa. Lisäksi minulla oli polttava tarve päästä työhön, jossa voisi auttaa ihmisiä. Hain samalla opintopaikkoja muutamasta kansanopistosta, sillä ruotsalainen kurssitoverini hehkutti usein, kuinka hänen vuotensa kansanopistossa oli ollut aivan mahtava ja muuttanut hänen elämäänsä radikaalisti. Ajattelin, että hätätapauksessa voisin sitten palata Suomeen tätä kautta. Sitäpaitsi oltuani lavastajana eräässä teatteriproduktiossa lopputyön kirjoittamisen ohella minua kiinnosti esittävän taiteen maailma.
Ja niinpä sitten kävi, että päädyin syksyllä 2002 vuodeksi Varsinais-Suomen kansanopistoon Paimioon musiikkiteatterilinjalle, sillä en ollut lähelläkään päästä sosionomikoulutukseen Diakiin. Soveltuvuuskokeen mukaan en sopinut alalle lainkaan! Saattoivat olla oikeassa, mutta välillä mietityttää se, että miten ollenkaan sovin opettajaksikaan, kun tämäkin on tällaista ihmistyötä, jonka tekijäksi en tuon kokeen perusteella kai näyttänyt olevan hyvä...
Vuosi Paimiossa oli erilainen, silmiä avaava. Sen loppumetreillä hain töitä intensiivisesti, paniikinomaisesti, sillä olin niin veloissani, että työelämään oli päästävä. Samalla kuitenkin intouduin vapunpäivänä sisareni luona Helsingissä ollessani poissulkumenetelmällä katsastamaan Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tarjontaa. Ja niin sieltä valikoitui suomen kieli opintojeni kohteeksi, sillä tajusin, että sinne minun olisi realistista päästä sisään, ja vieraalla maalla asuessani olin kovasti innostunut kielistä, en vähiten omasta rakkaasta äidinkielestäni.
Luin pääsykokeisiin kymmenen tiukkaa päivää suunnilleen aamusta iltaan teatteriopintojen loputtua, työttömänä kuukauden ollessani. Sain opiskelupaikan ja sain myös töitä: aloitin kesällä Helsingin seurakuntayhtymässä hautapalveluissa asiakaspalvelu- ja toimistotöissä, ja syksyllä alkoivat yliopisto-opinnot Avoimen yliopiston kautta. Opintosuoritukset siirtyivät alusta asti automaattisesti yliopiston rekisteriin, ja näin aloitin matkani kohti toista filosofian maisterin tutkintoa.
Pierre Pouliquin
Samaisen vuoden aikana kiinnostuin kirkolla töissä ollessani kuitenkin enenevässä määrin teologiasta. Opinnot suomen parissa olivat kuitenkin nekin varsin mielenkiintoisia, ja pohdin kuumeisesti, mitä tehdä. Mietin, olisiko kutsumukseni ryhtyä papiksi, sillä ajattelin silloinkin, että jäänköhän perheettömäksi. Pohdin, että pappina sitä voisi sitten vain noudattaa kutsumustaan välittämättä siitä, jos perhettä ei olisi. Työ kompensoisi, luulin.
Olin kenties väärässä, ainakin omalla kohdallani, sillä sain myöhemmin huomata, että työ ei ainakaan täysin voi kompensoida puuttuvaa perhettä, vaikka toki se antaa minulle tälläkin hetkellä yhden tärkeimmistä syistä olla tyytyväinen elämääni. Toiseksikaan minua ei oikeasti kiinnostanut teologia, vaan se, mitä se olisi voinut tuoda mukanaan. Kolmanneksi suomi sopi minulle kuin nenä päähän. Ja kävikin niin, että huolimatta ahkerasta pääsykokeisiin lukemisesta ja siitä tosiasiasta, että teologiseen on sangen helppo päästä sisään, minä en sinne päässyt. Muistan ne Pori jatsit vuodelta 2004, kun olin surua täynnä saatuani juuri ennen jatsien pääviikonloppua kuulla pääsykoeuutisen. Toisaalta tämä epäonnistuminen ratkaisi dilemman: olin nimittäin niin fiiliksissä suomen opiskelusta, että olisin halunnut teologisen ohella tehdä nekin opinnot valmiiksi. Mutta miten olisin, jo 26-vuotiaana, pystynyt siihen. Opintotukea oli jäljellä kolmeksi–neljäksi vuodeksi.
Niinpä päätin hakeutua opettajaksi. Se tuntui varsin luontevalta. Syksyllä 2004 lopetin vakityöt seurakuntayhtymällä ja heittäydyin jälleen täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Vietin riemukasta opiskelijaelämää Satakuntalaisen Osakunnan riennoissa, mutta hieman keskiarvoa vanhempana opiskelijana osasin pitää rajani, ja tyylilleni uskollisesti suoritin opintoni säntillisesti, huolellisesti ja antaumuksella. Töitä tein opintojen ohella muutamana päivänä kuukaudessa tai viikossa, niin paljon kuin jaksoin ja mitä seurakuntayhtymällä oli kanslistinsijaisuuksia tarjota. Se oli todellista elämää, ja lukuvuodesta 2004–2005 kuoriutui aivan mahtava kokemus. Sitten keväällä 2005 tapasinkin Veikon. Sen tarinan te tiedätte!
J L
Opinnot etenivät homeasunto-ongelmista huolimatta; lopulta päästiin muuttamaan omaan yhteiseen kotiin ja gradua kirjoitin, kun Lyyli jo potki mahassa. Viimeiset sanat siihen löin, kun neiti oli puolisen vuotta vanha. Toisen tutkinnon suorittamiseen minulla meni kaikkineen viisi ja puoli vuotta, mutta siinä ajassa ehdin olla vuoden täyspäiväisesti töissä ja loppumetreillä hankkia lapsen. Olin ja olen edelleen varsin tyytyväinen suoritukseeni, etenkin, kun arvosanat olivat kiitettäviä ja ehdin myös elää ohella. Mitenkään itseäni liikaa kehumatta, mutta kun löytää paikkansa, niin eiköhän siinä tyytyväisyys ole sallittua ja suotavaakin.
Toista olikin sitten elämä tutkinnon suorittamisen jälkeen. Löysin kyllä mahtavan työpaikan, kuten tiedätte, mutta elämä sotkeutui sitten monella muulla tavalla. Silti niin opinnoista kuin elämästä yleensä minulla on kuitenkin pääsääntöisesti hyvä mieli: olen elänyt, aina niin oikein kuin itselleni on ollut mahdollista ja niin täysillä, kuin olen vain jaksanut. Rehellisesti sanottuna en kadu valintojani, vaikka monessa on mennyt metsään. Toisaalta olen jaksanut ja pystynyt ottamaan korjausliikkeitä, vaikka siihen sitten onkin tuhrautunut aikaa.
Ajattelen niin, että koska ammatin valitseminen muodostui minulle sangen isoksi: pitkälliseksi ja osin ahdistavaksi prosessiksi, niin käy myös perheenmuodostukselleni. En osunut ensimmäisellä oikeaan, enkä sillä toisellakaan, mutta ehkä kolmannella yrittämällä aukeaa. Tie on pitkä ja kivinen, mutta lopulta tien päässä odottavat vihreät niityt, rantamaisema ja aurinkoista säätä, ukkosmyrskyjä tietenkään unohtamatta. Näin ainakin ammattiuralla. Jäämme odottamaan sen toisen uran kehittymistä.
Nico Cavallotto
