Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.

Erobiisi

Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.

Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.

Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

Hättänen

Kyllä se on taas todettava, että hätähousu olen. Onneksi se ei ole kaikille ongelma. Ja niille, joille se on, lähtevät Nuuskamuikkusen tavoin. 

Naurattaa itseäkin tämä absurdi vaeltelu, joka heijastuu blogissa asti. Mietin, miksi ylipäätään kerron näitä asioita niin tuntemattomille lukijoille kuin niille tutuille, joita tiedän joukossanne olevan. Mutta kun kerran tarinan silloin viikko sitten aloin, pakkohan se loppuun asti on kirjoittaa.

Ei tämä tarina ole pitkä, eikä syvä: se loppui yhtä kevyesti kuin alkoikin, mutta välillä sorsat panivat suut suppuun ja sukelsivat syvemmälle. Ja se tuntui hyvältä. Siksi kai sitä elätteli toivoa, että jos sitten kuitenkin tästä tulisi jotain vakavampaa. Mutta ei tullut.

Muistikirjani ja alla tuore päiväkirjani - aloin kirjoittaa taas monen vuoden tauon jälkeen salatumpiakin tekstejä

Taas siis seison nollapisteessä. 36-vuotiaana alussa seisominen on huomattavasti hankalampaa kuin 26-vuotiaana, jolloin löysin Veikon. Jotenkin yksinään tässä tänään lauantaina 11. lokakuuta 2014 keittiön pöytänsä ääressä istuminen on kuitenkin helpompaa kuin vielä vuosikin sitten – istuminen helpompaa kuin seisominen? Jos vain lastaan, sitä ainokaistaan, ei joudu menettämään, mikä elämässä voi olla niin kamalaa?

Eräs avioeron itsekin kokenut ystävä sanoi minulle muutama vuosi sitten tähän tapaan: "Pahin elämästäsi on nyt takana. Tuota eroa pahempaa ei tule." Ja uskon, että hän jos joku tiesi, mistä puhui. Myöhemmin hän selitti sanojaan lisäten, että vaikka tietyllä tapaa yhtä pahoja asioita voikin sattua uudelleen, se että on kokenut jotain tuollaista, on lisännyt kykyä ja taitoa vastaanottaa elämän iskuja. Sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. 

Itsestä tuntuu edelleen epäoikeudenmukaiselta se, millä tavalla rakkaan ihmisen kerran joutui menettämään. Jokainen uusi ero repii hiukan näitä vanhojakin haavoja auki. Tällä kertaa en kuitenkaan herännyt eron jälkeen siihen, että olisin nähnyt unta Veikon käsistä, kuten viimeksi. Nukuin melko sikeästi, suorastaan paremmin kuin aikoihin. Se on selvästi merkki hyvästä.

Eikä tässä tapauksessa kai voida edes puhua erosta. Voidaan puhua siitä, että jokin ei ollut tarpeeksi syvää johtaakseen parisuhteeseen.

Nyt on viikko parisuhdevatvomista takana: tylsää ja väsyttävää. Pinoittain lehtiä lukematta, pyykkejä silittämättä. Joten lopetanpa höpinät ja hidastan muutenkin tarinatahtia täällä, sillä elämä kutsuu! Yhden pienen toiveen lähetän samalla taivaan ukolle: Seuraava miesjuttu voisi alkaa vaikka ihan vain kahvikupposen äärellä, jookos? Oltais ananas ja kookos.

 Samaa tylsää turinointia päiväkirjan lehdillä...

Lempi

Uusi lempipaitani on ensimmäinen omistamani kashmirvaate. Se on siis lämmin. Se on myös harmaa.

Miten voinkaan rakastaa harmaata niin paljon? Se kuulemma vieläpä sopii kasvoilleni! (Samalla  herää kysymys: kenelle harmaa sitten ei sovi? Se kun on niin neutraali väri...)

Paidan tilasin, kun idolini Eeva mainosti sellaista. Ensin kaduin vähän liian isoa kokoa, nyt rakastan sen väljyyttä. Tekisi mieli tilata toinen, toisessa värissä. Nyt nimittäin olen muuttunut tylsäksi pukeutujaksi: joka toinen päivä siniset puuvillahousut ja lempiharmaani yllä. Vaihtelen toki sen kanssa pidettäviä koruja. 

Tämän hetken piristäjä on tuo punainen rusetti, jonka löysin joskus kirpparilta eurolla. Etten ihan harmaavarpuseksi muuttuisi. – Vaan tuskin se lienee mahdollista. Eihän? 

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Kun syksy saapuu, Nuuskamuikkunen lähtee

Aloin syyskuussa flunssan kourissa ollessani lukea Tove Janssonista tehtyä elämäkertaa, Tuula Karjalaisen Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teosta. Innostuin kovasti sekä Toven tuotannosta että hänen omasta elämästään tämän opuksen ja Ateneumissa olleen näyttelyn myötä. Niinpä ajattelin hankkia vielä toisenkin Toven henkilökohtaiseen elämään liittyvän uutukaisen, Brev från Tove Jansson -kirjekokoelman. Alkukielellään tämänkin tietenkin.

Lisäksi ajattelin alkaa lukea Lyylille Muumikirjoja (käännöksinä...). Ne eivät ehkä kuusivuotiaaseen kunnolla uppoa, mutta kiinnostaapahan sitten iltasadun lukijaa enemmän tuo yhteinen tarinahetki. Eräänä yönä muuten näin jopa unta Toveen liittyen. Unessa seuraavan tyttäreni nimeksi tuli Tove, mutta siinä tosin Lyyli oli samaan aikaan sekä tämä vauva että oma itsensä vastustaen voimallisesti nimenvaihtoa. :)

Hurahtaa siis voi. Samaistuin Toveen myös rakkauden etsinnässä: kauan sai hänkin etsiä, kokeillen. Ehkä itsekin sitä on vasta 41-vuotiaana kypsä kohtaamaan sen oikean. 

Kuten otsikosta varmasti osasitte lukea, syksyn saavuttua eräs Nuuskamuikkunen lähti elämästäni: miessuhde, joka alkoi kesällä, sai uuden käänteen. Minne suuntaan, siitä kuulette ehkä joskus – tai sitten vaikenen iäksi. Tarkoitus ei ole täällä huudella miehistä enää sen syvällisemmin, mutta toki kerron päälinjoja, toisesta yksityiskohtia paljastamatta.

Nuuskamuikkusen poistuttua kuvioista kysyn itseltäni: voisiko tämä olla oma Tuu-tikkini, se harmoninen ja todellinen rakkaus? Se ymmärtävä ja tilaa antava, mutta se, joka myös tarvitsee, antaa itsekin aikaansa, kuuntelee, jakaa, tukee. Vai luulenko vain? Kenties olenkin itse vielä se Nuuskamuikkunen, jonka on nyt aika nousta ja lähteä. Kenties on aika ottaa uusi hahmo ylleen.

Tove kuvasi kauniisti rakkauttaan Tuulikki Pietilään, Tuu-tikin esikuvaan: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa." Nämä sanat toivon joskus voivani lausua jollekulle tärkeälle, oli hän sitten Tuu-tikki tai kenties pikemminkin Hemuli, Homssu tai jokin aivan omanlaisensa olio.

Lainaus ja kuvat Tuula Karjalaisen teoksesta Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Blogikirjoitusta editoitu huomattavin muutoksin keskiviikkona 8.10.2014