Hyvä pössis

Kohtalaisen kiristäviä päiviä takana kohta kaksi viikollista. Tällä hetkellä olen niin tyhjä, että edes minttusuklaa ei maistunut mainiolta. Silti sitä oli pakko syödä levyllinen.

Jossain vaiheessa syksyä ajattelin, että söisin suklaata vain sata grammaa viikossa enkä mitään muita herkkuja. Tätä hienoutta kesti viikon. Täytyy silti kehua itseä kertomalla, että tavallisesti syön suklaata sen kahden levyllisen eli 200 gramman verran viikossa, en sentään sen enempää. Sen lisäksi tietysti satunnaisia leivonnaisia tai makeisia: töissä, koulutuksissa tai vierailuilla, muutaman kerran viikossa.

Olin kaksi päivää ensiapukurssilla, jonka vetäjä sai sairauskohtauksen kesken luennon. Pani vähän mietityttämään. Teki mieli päättää, että taas parannan omaa elämääni kuntoilemalla enemmän ja syömällä terveellisemmin. Mutta rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että kohdallani raja on tullut vastaan: tämän "parempi ihminen" en hyvällä tahdolla pysty olemaan. Muuttuakseni terveellisemmin eläväksi ja urheilullisemmaksi sekä samalla tietysti lempeämmäksi ja vähemmän herkäksi tarvitsisin jotain ihmepillereitä: rauhoittavien lääkkeiden ja energiaa antavien ihmetabujen sekoitusta. Sekakäyttäjäksi suoraan vaan.

Se, missä todellisuudessa voin ja jossa pitääkin petrata, on rahankäyttö. Budjetit paukkuu joka kuukausi, vaikka yritän koko ajan olla kovin säästäväinen. Ja voisin kyllä edelleen vähentää netin käyttöä sekä lukea kaunokirjallisuutta enemmän. Parannusta tässä suhteessa on kuitenkin jo tapahtunut.

Ja suorastaan iloitsen siitä, kuinka nyppimiseni on osin laantunut. Hiuksia kyllä edelleen hermostuksissani tai ajatuksissani ollessa lähtee, mutta muuten olen saanut rauhoitettua itseäni ja kitkettyä huonoa tapaani.

Ehkä jotain olennaista rauhoittavaa on tapahtunut viime kuukausien aikana. On ihmeellistä huomata, että olen muuttunut tämän vuoden myötä ihmiseksi, joka kauan sitten jo olin, ennen kuin suuri suru ja tuska alkoivat. Yksi merkki siitä on, että olen taas alkanut tehdä käsityötä, monen monen vuoden tauon jälkeen.

Oloni on huomattavasti tyyntyneempi, harmonisempi kuin vielä kesällä. Ja jos itkenkin, kuten tänään, kyyneleet ovat kevyempiä ja suru pinnallisempaa. 

Ja arvatkaapa vain, kuinka mainiolta tuntuu, kun voin keittää päivän neljännen kupin kahvia (tuntematta sen jälkeen sen suurempaa närästystä)! Milloin se viimeksi on ollut mahdollista? Joskus kauan, kauan aikaa sitten. – Menneisyys on palannut luokseni hyvässä.

Suuri ilonaihe: Lyyli Noitanen

Kirjamessuilta

Päivähän se oli, kun Helsingin kirjamessuilla pistäydyttiin, lähinnä lastenkirjahankintoja tekemässä. Edullista oli, siis ilmaisella pääsylipulla. Lounaankin kun olisi jättänyt syömättä, niin olisi ollut oikeasti halpa keikka, mutta halusimme myös nautiskella. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellaisessa ihmistungoksessa varsinaisesti kirjojen läsnäolosta riemuitsemaan päässyt, lähinnä yritti selvitä kenellekään mustelmia aiheuttamatta.

Kirjamessuilta löytyi kuitenkin varsin laadukkaita kirjoja ja pelejä; osa oli tuttuja jo viime vuodelta, luettu Lyylille ja nyt hamstrasin niitä lahjoiksi tutuille lapsille. Eniten taisinkin iloita siitä, että nyt syksyn kaikki syntymäpäivälahjat on hankittu ja joulukortitkin odottavat vain kirjoittamistaan. 

Lahjakirjoja ja -pelejä

Myös Lyyli sai muutaman uuden kirjan hyllyynsä – jossain vaiheessa omatoimisesti luettavaksi, kunhan lukutaito vähän vielä kehittyy. Tällä hetkellä hän jaksaa lukea pieniä tekstejä ja tutkii mieluusti esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoja, joita en kuitenkaan vielä ole alkanut keräillä kotiin... Äidin ihastus oli tuo Martta Wendelinin osoitekirja, sillä edellinen oli alkanut näyttää varsin räjähtäneeltä tapaukselta useaan kertaan kummattuine ja korjattuine sivuineen. Ihmiset muuttavat ahkerasti!

Lyylin uudet kirjat ja äidin osoitekirja

Heti kotiin saavuttuamme aloinkin kirjata uuteen osoitekirjaan pehmeällä lyijykynällä ihmisten osoitteita, mukaanlukien puhelinnumerot. Jos ja kun känny taas jossain vaiheessa pettää, niin on edes joku puhelinnumerovarasto olemassa. 

Näin vanhanaikaisia meillä siis ollaan: luetaan edelleen painettuja kirjoja ja kirjataan osoitteet käsin talteen. Elellään ilman älypuhelinta, josta olisi otettu varmuuskopio tietokoneelle. Lähetetään kortit postitse ja odotellaan itsekin aitoja joulukortteja saatavaksi. 

Mutta vielä ei kai ole ääneen lausuttujen jouluajatusten aika, vaikka pikkuhiljaa huomaan jo haaveilevani punaisista pikkuihmisisistä, lyhdyistä, kanelin, kardemumman, neilikan ja hyasintin tuoksuista. Joulukuusesta, piparitalon tekemisestä, joululaulujen laulamisesta. Ehkäpä kirjamessut on juuri se taitekohta, jonka jälkeen ensin salaa, sitten yhä avoimemmin alan valmistautua talven suureen juhlaan.

Vois vaiks silittää

Voisi tietysti lähteä vaihtoehtoisesti lenkille tai jumpata kotona. Vähintään pitäisi venytellä. Tehdä jotain hyödyllistä. Eihän kello ole kuin vasta puoli yhdeksän, takana on tiiviitä päiviä ja iltatöitä, mutta meikäläisen kierrokset vain tiheentyvät.

Mietin tänään töissä ääneen, että mitenkäs kuulukaan oikein sanoa, kun tarkoittaa, että "kierrokset on katossa, kierrokset käy kovina". Että voiko tuolla tavoin edes suomeksi sanoa, vai onko se joku anglismi. Eräs oppilas siihen sitten nasevasti totesi, että eikös sun se pitäis tietää, sähän se suomen ope olet. 

Kyllä mietteeni ovat olleet viime päivinä harvinaisen kevyitä, kun suurin murheeni on nyt se, että tulevatko kirjahyllyni lasiovet alas yöllä vai eivät. Ovenkahvoihin on nimittäin kahdessa viikossa kertynyt hurja määrä silitettäviä vaatteita, yhteensä kuusi henkarillista. Lohduttaudun paitsi suklaalla myös sillä ajatuksella, että eiköhän siinä käy niin, että alas tulevat pelkästään vaatteet ja ovenkahvat. 

Muistan entisestä elämästäni paljon, mutta tällä hetkellä muistan onneksi vain yhden yksittäisen sortumisen: Istuttiin olkkarissa, kun keittiöstä rupesi kuulumaan äänekästä rutinaa. Selkeästi joku oli kaatumassa tai hajoamassa. Mentiin katsomaan ja kappas, parvella olleet seinähyllyt olivat irronneet seinästä. Syynä liian painavat lastenkirjapinot. Jepjep. 

Voisi siis vaikka ostaa vähemmän kirjoja, mutta lukea enemmän. Silittää tai olla silittämättä, mutta ilman huonoa omaatuntoa siitä. Voisihan nuo vaatteet tunkea kaappiinkin silmistä pois, jolloin voisi hyvässä tapauksessa käydä niin, että ne kelpaisivat sellaisinaan päälle. Tai sitten pitäisi hankkia se kodinhoitohuone, jossa kaikki kotityöt olisivat silkkaa sirkushuvia. 

Paha vain, etteivät tällaisiin 28,5-neliöisiin asuntoihin ole rakentaneet kodinhoitotiloja. Pankista kun kerrottiin tänään, että lainaa ei ole mitään mahdollisuutta saada lisää, kun tälläkään hetkellä stressitesti ei mene läpi... 

Iloista tässä kaikessa on se, että ei siis tarvitse käydä asunnonetsimisprojektia homekoirineen, remontteineen ja aikatauluineen kovin pian läpi. Ja hyvää tässä on myös se, että tuntuu entistäkin paremmalta idealta löytää mies, jonka kanssa hankkia yhteinen koti. Siinähän olisi etua jos minkälaista. Esimerkiksi sellaista, että silloin voisi silittää muutakin kuin vaatteita.

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.

Erobiisi

Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.

Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.

Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

Hättänen

Kyllä se on taas todettava, että hätähousu olen. Onneksi se ei ole kaikille ongelma. Ja niille, joille se on, lähtevät Nuuskamuikkusen tavoin. 

Naurattaa itseäkin tämä absurdi vaeltelu, joka heijastuu blogissa asti. Mietin, miksi ylipäätään kerron näitä asioita niin tuntemattomille lukijoille kuin niille tutuille, joita tiedän joukossanne olevan. Mutta kun kerran tarinan silloin viikko sitten aloin, pakkohan se loppuun asti on kirjoittaa.

Ei tämä tarina ole pitkä, eikä syvä: se loppui yhtä kevyesti kuin alkoikin, mutta välillä sorsat panivat suut suppuun ja sukelsivat syvemmälle. Ja se tuntui hyvältä. Siksi kai sitä elätteli toivoa, että jos sitten kuitenkin tästä tulisi jotain vakavampaa. Mutta ei tullut.

Muistikirjani ja alla tuore päiväkirjani - aloin kirjoittaa taas monen vuoden tauon jälkeen salatumpiakin tekstejä

Taas siis seison nollapisteessä. 36-vuotiaana alussa seisominen on huomattavasti hankalampaa kuin 26-vuotiaana, jolloin löysin Veikon. Jotenkin yksinään tässä tänään lauantaina 11. lokakuuta 2014 keittiön pöytänsä ääressä istuminen on kuitenkin helpompaa kuin vielä vuosikin sitten – istuminen helpompaa kuin seisominen? Jos vain lastaan, sitä ainokaistaan, ei joudu menettämään, mikä elämässä voi olla niin kamalaa?

Eräs avioeron itsekin kokenut ystävä sanoi minulle muutama vuosi sitten tähän tapaan: "Pahin elämästäsi on nyt takana. Tuota eroa pahempaa ei tule." Ja uskon, että hän jos joku tiesi, mistä puhui. Myöhemmin hän selitti sanojaan lisäten, että vaikka tietyllä tapaa yhtä pahoja asioita voikin sattua uudelleen, se että on kokenut jotain tuollaista, on lisännyt kykyä ja taitoa vastaanottaa elämän iskuja. Sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. 

Itsestä tuntuu edelleen epäoikeudenmukaiselta se, millä tavalla rakkaan ihmisen kerran joutui menettämään. Jokainen uusi ero repii hiukan näitä vanhojakin haavoja auki. Tällä kertaa en kuitenkaan herännyt eron jälkeen siihen, että olisin nähnyt unta Veikon käsistä, kuten viimeksi. Nukuin melko sikeästi, suorastaan paremmin kuin aikoihin. Se on selvästi merkki hyvästä.

Eikä tässä tapauksessa kai voida edes puhua erosta. Voidaan puhua siitä, että jokin ei ollut tarpeeksi syvää johtaakseen parisuhteeseen.

Nyt on viikko parisuhdevatvomista takana: tylsää ja väsyttävää. Pinoittain lehtiä lukematta, pyykkejä silittämättä. Joten lopetanpa höpinät ja hidastan muutenkin tarinatahtia täällä, sillä elämä kutsuu! Yhden pienen toiveen lähetän samalla taivaan ukolle: Seuraava miesjuttu voisi alkaa vaikka ihan vain kahvikupposen äärellä, jookos? Oltais ananas ja kookos.

 Samaa tylsää turinointia päiväkirjan lehdillä...