Pelossa ja toivossa

Löysin viime viikolla suustani patin. Ehdin säikähtää vasta tällä viikolla; eilen sitten hädissäni googlailin asiaa. – Sehän se on paras keino ahdistukseen aina...

Tänään jatkoin epätoivoista tiedonhakua, ja – hurraa – Kuopion hammasklinikan sivut kertoivat, että poskessa oleva patti on useimmiten seurausta traumasta, kuten poskeen puremisesta. Juuri tuota kohtaahan usein puren tai jopa pureskelen epähuomiossa. 

Tietenkin aion nyt varata ajan hammaslääkärille; eiköhän patti kuitenkin olisi parasta poistaa. Ja aina jotain elimistöstä poistettaessa siitä otetaan koepala – ainakin luomien suhteen on näin. Sitten ei tarvitsisi enempää stressaantuakaan, ainakaan syyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan viime vuosien aikana ehtinyt miettiä sitä, kuinka pilallinen elämäni on. Masentuneista mielentiloistani johtuen olenkin usein toivonut jotain ihan konkreettista piristysruisketta elämääni: kunpa saada aivojeni välittäjäaineet tasapainoon! Eilen ehdin kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa Veikon kuoleman jälkeen tosissani pelätä omaa kuolemaa.

Ja voi, kuinka tartuin kiinni elämään. Se alkoi tuntua kaikessa pilallisuudessaankin todella arvokkaalta. Mietin, että jos pian kuolisin, en ehtisi lukea edes kaikkia kirjahyllyni kirjoja. Surin jo etukäteen vaatteita, jotka olen vastikään hankkinut. Kuka niitä sitten pitäisi? Harmitti ajatus siitä, etten enää ehtisi vaihtaa kotia. 

Näitä konkreettisia ajatelmia pidemmälle en oikein jaksanut möyriä. Tänään hiukan mietin, millaista Lyylin elämä olisi orpona. En kuitenkaan osaa surra asiaa siltä kannalta. Ehkä väheksyn omaa arvoani hänen elämässään, tai sitten ajatus on vain niin absurdi, ettei siihen pysty tarttumaan. 

Kun joku kuolee, oma kuolema varmasti pompahtaa kenen tahansa läheisen mieleen. Ehkä on ihan terveellistä ajatella välillä tapahtunutta siltä kannalta. Mitä jos kuollut olisinkin ollut minä? Miten minun siis tulisi elämääni elää, ettei tarvitsisi ainakaan kuoleman hetkellä katua ratkaisujani.

Tällä hetkellä en kadu juuri mitään valintaani, mutta pohdin sitä, kuinka olen hukannut elämääni suremiseen. Toisaalta en ehkä näillä aivokemioilla ole asialle oikein voinut mitään. Nyt sitten tahdon voimalla yritän tarttua siihen, kuinka paljon kaikkea hienoa voi olla edessä. Suurin osa hienosta on tietysti aivan arkisia asioita, kuten tämänpäiväinen kirpputorikierros ystävän kanssa. Toisaalta ei kai kukaan estä haaveilemasta niistä isoistakaan asioista?

Niinpä jo heti huomenna yritän elää elämääni siihen lujemmin tarttuen. Niin monta vuotta olen itkenyt epäonnisia vuosia, että ehkä olisi jo aika lopettaa elämän sureminen. Oikeampaa on nyt surra sitä, mitä sureman pitää, Veikkoa, eikä tuijotella oman navan ympärille kiertyneen mukama epäonnistuneen elämän alakuloista heiluriliikettä.

Sillä onhan minulla vielä vuosia aikaa elää, onhan? Tapahtuuhan minulle iloisia asioita, joista seuraavaksi kertoa? Joohan?

Uni

Nukuin huonosti ja näin järkyttävän unen. Mieli onkin ollut tänään säröinä: ahdistus on ollut suurta. Hoen itselleni, että pahin on jo takana, tämän pahemmaksi tämä ei voi muuttua, mutta en oikein tiedä, uskoako itseä vai ei. Toisaalta järkeni ääni tietää, että jo huomenna on paremmin. Yksikin hyvä tai edes parempi yö, ja ahdistus pysyy taka-alalla. 

Menin tietenkin aivan liian myöhään nukkumaan: pelasimme äidin, isän ja siskon kanssa ainakin kahteen. Sitten juttelimme, siskoni ja minä, ja lopulta vielä luin surullisen kirjan loppuun. Ensin heräsin aamuyöllä ihan tavallisiin ajatuksiin, mutta aika pian aloin ajatella tulevaa kesää, sitä, kuinka surullinen tulisin taas kerran olemaan. Mietin sitä, kuinka yksin olisinkaan; jos tähän saakka olen kärsinyt suunnattomasta yksinäisyydestä, nythän vasta yksin olenkin. Lyylin synttärit, uimakoulu: kaiken puuhaisin yksin. Ei sillä, ettenkö saisi apua, mutta eihän kukaan voi korvata Veikkoa. Oikeastaan mieluummin puuhaan ne yksin kuin jonkun korvikeihmisen kanssa. 

Yritän olla nyt miettimättä sitä, kuinka monta vuotta olen ollut surullinen, koska tulen siitä ajatuksesta entistäkin surullisemmaksi. Toisaalta muistuttelen itseäni siitä, että olenhan kokenut onnen hetkiä myös tänä vuonna. Tästä vuodesta, josta piti tulla niin hieno, tulikin mieletön: mieltä vailla on ollut myös moni ajatukseni. Mutta tiedän kyllä, että huolimatta suuresta surusta vuosi on ollut myös hyvä. Uskon ja toivon, että jonain päivänä pystyn kertomaan myös sen ilosta. 

PS. Uni:

Unen alussa olimme lopettelemassa lukupiirimme tapaamista jouluisen kauppahallin yläkerran kahviossa. Kävelimme ryhmässä portaita alas. Juttelin erään lukupiirin jäsenen kanssa siitä, kun hän ja miehensä ovat lähdössä kanssani tangon peruskurssille keväällä. Hän sanoi minulle, että he aikovat mennä myös jatkokurssille ja hän voi mielellään opettaa minuakin sitten. Olin jotenkin hölmistynyt ja kiitollinen yhtä aikaa. Toisen kaverin kanssa sitten siinä erkanemisen tunnelmissa vain todettiin, että menipä seuraava tapaaminen pitkälle, vasta helmikuun 24. päivälle. Hän totesi, että pitää järjestää joku muu juttu välissä! 

Erkanimme, ja jäin yksin jouluisen kauppahallin joulumarkkinoille hienoissa talvitamineissani. Muistan, että olin surullinen, mutta ihailin minulle vieraita, hienoja vaatteita: erityisesti upeaa ruskeaa takkia, joka ylläni oli. Yhtäkkiä näin Veikon: hän seisoi aivan edessäni, iloisena, kädet täynnä kauppakasseja. Vaikka hän kasvoiltaan näytti itseltään, jotenkin hänen olemuksensa oli muuten normaalista poikkeava: hän oli kuin hobitti, jolla oli pienet jalat ja kädet, mutta iso pää.

Kysyin Veikolta kaksi kertaa, että onko hän onnellinen. Muistaakseni hän ei puhunut mitään, mutta näytti myöntelevän. Unessakin kuitenkin tiesin, että näkemäni ihminen ei ollut todellinen. Itkin kauppahallissa ja puhuin olemattoman kanssa. Paikalla ei kuitenkaan tuntunut olevan paljoakaan ihmisiä, vain vanha mies katseli minua myötätuntoisena. Minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ajattelin kuitenkin itsekseni, että hän olikin minua neljäkymmentä vuotta vanhempi. Mietin, miksi minun piti tietää tuo sama asia niin nuorena.

Uni loppui kyyneliin.

Yli

Olen päässyt yli analyysivaiheen, siksi täälläkin on ollut niin hiljaista. Nyt vain suren; itken, mutta elän melko lailla normaaliakin elämää. Muuta kun ei voi.

 

 

Joulu on mennyt vanhempieni luona maalla. Tänään, Veikon syntymäpäivänä, Lyyli lähti toisille isovanhemmilleen, ja minä palaan pian Helsinkiin. Tuntuu parhaalta päästä kotiin, vaikka pelkäänkin vähän yksinäisyyttä. Tiedossa on onneksi tanssitunteja, ystävien näkemistä ja kauan kaipaamiani leffavisiittejä. Ja siivoilua, mitäpä muuta...

 

Nyt olen yksin lapsuudenkodissani. Outo tunne. En oikein tiedä, mitä tekisin. Se onkin ollut koko joulun erikoisin tunne: mitä tehdä, kun ei ole pakko tehdä mitään tiettyä, kun ei jaksa oikein mitään erityistä ja kun mikään tavallinenkaan ei varsinaisesti huvita. Päivät ovatkin menneet tasaisena massana, pelaamisen ja erityisesti keskustelujen kuitenkin välillä keventäessä tunnelmiani.

 

Ihan kiva, kun joulu on melkein ohi. Oikeastaan odotan kovasti arjen alkamista. Hautajaisetkin ovat vielä edessä. Vuoden vaihduttua aion myös mennä argentiinalaisen tangon peruskurssille. Se varmasti tuo elämään uutta sisältöä: lauhduttaa yksinäisyyttäni.

 

Ehkä en jaksa enää puhua enkä kirjoittaa entisen lailla. Se ainakin on yksi, kenties ainoa tavoitteeni tulevalle vuodelle.

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.

Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.

Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.

Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...

Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?

Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.

Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 

Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.

Kuka hän oli?

Kun en pääse surusta irti, en pääse surukirjoittamisestakaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tämä nyt näin nopeaa ole, vaikka surutyötä onkin vuosia tehnyt.

Viime kirjoituksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aliarvioin tunteitani. Ne tuntuvat kuitenkin pysyvän aisoissa: en ylireagoi, en panikoi. Tämä suru on erilaista surua, aivan toisenlaista kuin mikään koskaan aiemmin tuntemani suru on ollut. Tätä surua ei voi tekemällä tehdä pois, etsimällä asuntoa tai puuhastelemalla. Tämä on hiljaista ja vihasta pestyä surua. Olen hyväksynyt tapahtuneen, ja nyt vain suren. 

Suren sitä, kuinka ison aukon hyvän ihmisen poismeno tähän maailmaan teki.

Olen kuitenkin kokonaan lakannut kysymästä miksi. Sitä vastoin mietin, mitä tämän jälkeen. Missä hän nyt on? Mitä meille ja eritoten Lyylille tapahtuu tämän jälkeen? 

Viime päivinä olen kysellyt itseltäni myös sitä, kuka hän minulle oli. Hän ei enää ollut puoliso; ehkäpä siksi suruni on nyt tyynempää. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkäpä hän oli kuin veli. Välillä taas tuntui kuin sittenkin olisin menettänyt mieheni. Olihan hän joskus ollut mieheni, suurin rakkauteni.

Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, josta kuolinpäivänä aloin: hyvästelin silloin lapseni isän, sielunkumppanini ja hyvän ystäväni. Hän oli minulle loppuun asti näitä kaikkia ja yhdessä ne merkitsevät paljon. 

Pelkästään sielunkumppanuus on jotain niin syvää, ettei sellaista synny kuin harvojen ja valittujen kanssa. Se kestikin välillämme kauemmin kuin parisuhde, ja kaiken kaikkiaan se merkitsi minulle enemmän kuin avioliiton tai perheen muodollisuudet. 

Lopussa me hyvästelimme toisemme kuin vanhukset: vailla sisäisiä velvollisuuksia, vailla niitä vaateita, joita ihmiset toisilleen kumppaneina asettavat. Toki meillä oli velvollisuuksia lapsemme suhteen, mutta eromme riisui kaiken muun ylimääräisen maallisen taakan harteiltamme. 

Emme onnistuneet puolisoina, mutta onnistuimme lähimmäisinä. Minulle se riittää. Nyt suren ystävän lähtemistä, ja koitan vailla syyllisyyttä ajatella, että oli hyvä, että se tapahtui näin. Puolison menettäminen kuolemalle olisi ollut raadollisempaa. Nyt ehdimme parantaa haavat ja puhaltaa kauan yhteen hiileen. 

Silti suru ei hetkessä häviä.

Stressitesti

Pankeilla on stressitestinsä, joita en lainoillani läpäise, mutta elämäntapahtumien tarkistuslistan stressipisteet ovat kohdallani yllättäen kaikesta kammottavasta huolimatta sillä normaalilla korkealla tasollaan.

Olen saanut tämän stressitestin joltain elämäntapakurssilta, johon ensimmäisen suuren ahdistuskauteni aikana vuonna 2006 tai 2007 osallistuin. Testissä on isoille elämänmuutoksille tietyt lukunsa, suhteessa elämäntapahtuman suuruuteen ja merkittävyyteen elämässä. Pääotsikoiden, kuten henkilökohtaisten tapahtumien, parisuhteen, ammattia koskevien muutosten ja hengellisen ulottuvuuden alle on kerätty viitisenkymmentä elämäntapahtumaa, joko positiivista tai negatiivista.

Elämäntapahtumia tarkistuslistassa ovat mm. kohdat "avioitunut", "eronnut", "erimielisyyksiä rahan käytössä", "uusi perheenjäsen", "uusi työ tms.", "muutos taloudellisessa tilanteessa", "vammautuminen, tapaturma, sairaus tai sairaalaan joutuminen", "muutos uskonnollisessa ajattelussa ja käytännössä". Tapahtumat noteerataan viimeisten kahden vuoden ajalta laskien yhteen niiden luvut. Muistaakseni yli kahdensadan summa tarkoittaa merkittävää stressiä, mutta tästä minulla on vain muistijälki, ei sen tarkempaa tietoa. Saahan stressipisteidensä merkittävyyden suuntaa-antavasti pääteltyä, kun alkaa ihan vain tutkailla listansa pituutta ja sisältöjä...

Minulla tuntuu tapahtuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana melko lailla: on ollut sairautta, muuttoa, remonttia, perheytymistä, valmistumista, naimisiinmenoa, eroa, kuolemaa. Myös työrintamalla siinä sivussa on tapahtunut muutoksia, eikä tämä kaikki ole voinut olla vaikuttamatta elämäni hengellisiin ulottuvuuksiin. Ei ihme, että joka kerta, kun testin olen tehnyt, pisteitä on ropissut.

Vuonna 2007 sain pisteitä 338. Arvelen tehneeni testin keväällä, jolloin olin vielä aika hermostunut homeremontin jälkeen takaisin Veikon luo opiskelijasolusta muuttaessani. Olisiko koti puhdas? Pystyisinkö siellä asumaan? Puolentoista vuoden evakkoaika oli ollut raskas. Huolimatta näistä korkeista pisteistä elämä alkoi kesällä 2007 maistua erittäin hyvältä, ja syksyllä sitten odotimmekin jo Lyyliä. Tämä antaa minulle toivoa nykytilanteessanikin: elämä jatkuu, kestän tulevaisuudessakin muutoksia. Minun ei tarvitse elää seuraavaa kahta vuotta yrittäen olla muuttamatta mitään pienintäkään hippusta elämässäni. Ei, elämä tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin se vastaan tulee.

Kesällä 2012 tein testin toista kertaa. Silloin pistemääräni oli 284, varsin korkea sekin. Takana oli raskas vuosi asunto- ja terveysongelmineen. Erostakin oli aikaa vain vuosi. Näin vähän kauempaa ja tästä kuolemaperspektiivistä katsottuna tuo ero ja sitä seurannut suru käytännön ongelmineen oli elämäni karmeinta tuskaa. Hyvästelin niin rakkaan ihmisen silloin ensimmäistä kertaa.

En onneksi silloin tiennyt, että pian joutuisin hyvästelemään hänet lopullisesti. Nämä viimeiset hyvästelyt ovat tietyllä tapaa raskaammat, koska ne ovat lopulliset, mutta parisuhteen tuhoutumisen tuskan voi kokea vain kerran. Koska olimme jo eronneet, kun toinen kuoli, tuska on nyt laimeampaa. Olin jo joutunut tekemään osan surutyöstä. Kohdallani hyvästien jättäminen jakaantuu siis kahteen osaan: eroon ja kuolemaan.

Niinpä testissäkin läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolema on pisteytetty luvuksi 75, ero luvuksi 73, mutta leskeksi jääminen luvuksi 100. Leskeksi jääminen on testin isoin luku! Toisaalta kun laskee yhteen tuon läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolemisen pisteet ja eron pisteet, summa on suurempi kuin pelkkä leskeksi jääminen. Onneksi omassa elämässäni näiden väliin jäi enemmän kuin kaksi vuotta, ihan senkin takia, että välimme ehtivät palautua, syventyä ja suhteemme kehittyä ihan uudeksi, omanlaiseksi erikoiseksi ystävyydekseen ja vanhemmuudeksi. (Mielestäni testissä pitäisi olla eri luvut sille, menettääkö esim. lapsensa vai ystävänsä. Kyllähän sillä on eroa!)

Tänään tein testin kolmatta kertaa. Pistemäärä oli 299, vain hieman korkeampi kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Näistäkin pisteistä suuri osa tuli ammattia koskevista muutoksista, sillä olenhan vaihtanut kahden vuoden sisällä työpaikkaa ja irtisanoutunut virasta sekä lisäksi kokenut muutoksia työnkuvankin samalla muuttuessa. Nämä työtä koskevat stressipisteet ovat tuloksessani yllättävän isossa roolissa.

En tiedä, onko stressipisteiden laskemisesta juuri mitään hyötyä, sillä parhaiten varmaan oma vointi paljastaa stressin tilan. Toisaalta listan avulla pystyy erittelemään stressin lähteitä ja ehkä hiukan vaikuttamaankin tilanteeseensa. Sillä tavalla stressitesti voimauttaa, että sen avulla voi suhteuttaa suruaan. Läheisen kuolema on hirvittävä asia, mutta ilmeisesti siitä voi selvitä. Muutenhan luvun pitäisi olla jotain eksponentiaalista.

Hivenen huvittavia kohtia testissä ovat eräät matalampia pisteitä antavat elämäntapahtumat, kuten "lomaan liittyvä stressi", "huomattava saavutus" tai "puoliso kotona enemmän kuin ennen". Luonnollisesti nekin vaikuttavat stressitasoon, mutta eikö listaan pitäisi lisätä sitten joitain sellaisiakin jatkuvasti stressiä aiheuttavia arkiasioita, kuten kiire, sosiaalinen tyhjyys tai nukkumisongelmat? Jos testataan pelkkiä muutoksia, ei tulos voi olla kuin suuntaa-antava.

Luulen kuitenkin palaavani stressitestiin ehkäpä vielä moneenkin otteeseen. Mielenkiintoista on tehdä se vaikka kahden–kolmen vuoden sykleissä. Milloin pisteet laskevat? Tapahtuuko niin? Tapahtuuhan, toivon.

Raja

Kahden viikon takaisesta lähtien kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan. Nyt se todellakin on osa elämääni, aina. 

Hämmentävää. Olen sentään ollut töissä vanhainkodissa, hoitanut niitä kaikkein vanhimpia. Olen nähnyt kuolemaa ja kuolleita. Olen ollut töissä hautapalveluissa, ottanut vastaan epätoivoisia puheluita kuolleiden omaisilta. 

Mutta vasta – tai jo – nyt elämän ja kuoleman raja laskeutui alemmas.