Vaikea uskoa, että kesä on korvilla, mutta koska loma alkaa ylihuomenna, niin uskottava se on.
Fiilikset vaihtelevat. On ollut hyvä viikko, sillä olen saanut nukuttua ja liikuttua kunnolla. Tänään on ollut surullisempi olo.
Onneksi siihen päivällä auttoivat ystävän kanssa juodut pari skumppalasillista ja illalla lakatut varpaankynnet. Lempilakkavärini on OPI:n I'm not really a waitress, jonka alle maltoin tänään vetäistä Nail Envyä – sen verran pahasti kynnet olivat kellastuneet jatkuvista aluslakkauksen laiminlyönneistä johtuen.
Juuri nyt kuuntelen Elokuun Kullankaivajaa. Sanat ovat varsin osuvat, kirjaimellisesti:
"Sano, mis on mun kultani, kultani hei? Kerro, mis on mun kultani, hei hei? Mis on mun kultani kiharapää? Kerro, koska mä kultani nään? Kerro, koska mä kultani nään?"
Älkääkä luulko, että mitään oikeaa kultaa minulla olisi, mutta kuten Eeva sen kertoi ja Doña Guadalupe sen tietää, ei voi olla olematta rakastunut. Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu.
Kävelin eilen milongasta kotiin kauniissa, pehmeässä kevätillassa. Matkallani halki Kumpulan eteläisen puistoalueen linnut lauloivat vaaleanvihreässä vehreydessä. Näin monia nuoria pariskuntia kujertelemassa ja kuhertelemassa. Mietin, kuinka hienoa olisi ollut kulkea tuo lyhykäinen matka jonkun tietyn, merkittävän ihmisen kanssa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikeastaan kaivannut ketään vierelleni.
Milonga teki hyvää, vaikka en tanssinut kuin puolikkaan tandan. Olen aivan varma, että tässä keväisessä tunnetilassa oloni olisi ollut aivan toinen, jos olisin viettänyt illan yksin – tai jossain sellaisessa paikassa, jossa olisin ollut muista poikkeava. Nyt sain puuhastella rauhassa tangosalin keittiössä, jutella useiden eri ihmisten kanssa niitä näitä ja kaihoisasti seurata tanssivia pareja. Oli hidasta ja helppoa, sillä olin päättänyt, etten altista itseäni tanssille; se on aina suuri, joskus liian suuri panostus tässä taitotason vaiheessa.
Jäin odottamaan kevään viimeistä tangotuntia, ja mietin, että jälleen on hyvästien aika. Vaihdan opettajaparia, ja menetän ryhmää vaihtaessani samalla tietysti kaikki ne ihmiset, joihin kanssa totuin pikkuhiljaa tanssimaan.
Kipuilen edelleen myös sydänsuruni kanssa. Oudosti olen silti äärettömän tyyni, jopa alistunut, sillä odotan nöyrästi sitä hetkeä, jolloin huomaan, että tunteita ei enää ole. Etten enää kaipaa toista millään tasolla. Olen hyvin lähellä tuota sykähdystä, hoksausta, rapsahdusta; millä sanalla sitä nyt pystyisikään kuvaamaan. Sitä hetkeä, jolloin tajuaa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä näki, sitä hetkeä, jolloin päästää kokonaan irti, eikä surekaan enää. Hymyilee ehkä oudosti, hieman haikeasti, kun tajuaa, että ne haaveet ja mielikuvat, joita oli päässään kehitellyt, olivat naurettavia, epärealistisia ja uudesta perspektiivistä katsoen täysin turhia ja mielenkiinnottomia.
Mietin samalla myös niitä ystäviäni, jotka vuodesta toiseen etsivät rinnalleen sitä oikeaa. Miksi maailma on niin epäreilu, että jotkut löytävät, jotkut eivät – ja jotkut löytävät, mutta menettävät.
Ei toisten onni meiltä etsiviltä ole pois, mutta helpompaa olisi, jos saisi vain kulkea vehreässä laaksossa vailla tietoutta siitä, mitä elämä voisi olla. Vuodet vierivät nopeasti, ja siksi on kiire. Jos saisin pysäytettyä ikääntymisen tähän hetkeen, en huolehtisi lainkaan näin paljon. Voisin mieluusti viettää vuosiakin yksin, harrastaa, matkustaa, asuakin ulkomailla Lyylin kanssa. Mutta tiedän, että jäljellä oleva hehkeys, energia ja hedelmällisyys on pian ohi. Se tekee mieleni levottomaksi ja hyvin surulliseksi.
Tänään olkoon silti edelleen pehmeää ja kaunista, sillä olen alkanut ajatella niin, että yksinkin voi elää onnellista elämää, vaikka sitten loppuun asti.
Olen elänyt onnellisia viikkoja, enkä siksi ole ehtinyt kirjoittaakaan. Tulevaisuuden kirjoitustahti saattaa muuttua juuri tällaiseksi: parin viikon välein jotain "kevyttä". Mutta lopettaa en aio!
Mitään erityistä ei ole tapahtunut, paitsi että tango on vienyt sydämeni. Tänään olen menossa tangoyhdistyksen vuosikokoukseen ja sunnuntaimilongaan (tanssiaisiin), ja kieltämättä jännittää. Yhteisössä nimittäin on aina draamaa ja tällä hetkellä normaaliakin enemmän.
Jännittää toinenkin asia: olen lähdössä tasan kolmen viikon päästä Espanjaan kielikurssille paikalliseen kielikouluun. Oikeastihan en juuri espanjaa osaa, etenkään kun viime aikoina en ole ehtinyt kuin nopeasti päivittäin tehdä pari harjoitusta. Siellä sitten perhemajoituksessa pitäisi jotenkuten pärjäillä tällä kielellä. Huisia, voisi tokaista, etenkin näin aikuisiällä. Tällä hetkellä mietin ennen kaikkea sitä, että mitenköhän selviän edes Málagasta Vejer de la Fronteraan, jossa kurssi järjestetään. En ole varannut bussimatkaa, en tiedä, miten sellainen tehdään, enkä jaksanut ottaa vastaan kielikoulun ylikallista tarjousta matkajärjestelystä.
Elän nyt sellaista elämää, etten pelkää ottaa riskejä. Tuntuu, ettei ole mitään menetettävää. Toisaalta en tiedä, mikä olisi elämäni sisältö, jos en esimerkiksi harrastaisi tangoa. Tuntuisi varmasti todella yksinäiseltä. Vaikka Lyylin kanssa meillä on ollut oikein mukavia päiviä, ei minulle millään riitä kaksin lapsen kanssa puuhastelu ja töissä käyminen. Ei varmasti riittäisi isomman perheenkään ympärillä pyöriminen. Välillä ajattelen, että varmasti näin oli tarkoitettu: ehkä minun ei kuulukaan elää perhe-elämää, vaan koska olen vapaa sielu, sinkkuus sopii minulle. Eipä tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan.
Lyyli mummoilee: tekee käsityötä samalla kun katsoo telkkua.
Lyyli muuttaa kesän alussa luokseni. Oikeastaan mikään ei kuitenkaan muutu heti, kesä on joka tapauksessa kesä, ja Lyyli viettää viikkoja isovanhempien luona. Espanjan kielikurssin lisäksi aion mennä kesätöihin lastenleirille ja loppukesällä osallistun tangoleirille.
Elän nyt muutoinkin sellaista elämää, josta pidän. Olen tyytyväinen ulkonäkööni, syömisiini, liikkumisiinkin, ainakin melkein ja tuntuu siltä, että soimaan itseäni vähemmän siitä, etten ehdi lukea kirjallisuutta tai tehdä ruokaa itse. Vietän vapaa-aikaa sellaisissa kuvioissa, joissa haluan olla, sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän. Lyylin kanssa on aina helppoa ja mukavaa, ja vaikka olenkin hermoheikko ja tiukka, olen kuitenkin ihan hyvä äiti. Kaikesta huolimatta.
Ja töksö olen edelleen, suorasanainen, mutta välitän siitäkin entistä vähemmän. Loukkaantukoot, jos eivät elämäntyylistäni tai ideologioistani pidä. Onhan minusta tietysti tullut rasittava, kun olen avoimesti huolestuneempi ympäristön tilasta ja maailman eettisistä kysymyksistä. Sikälikin siis erittäin hyvä, että kotona ei kukaan toinen aikuinen joudu kuuntelemaan jupinoitani.
Kaikki on siis erittäin hyvin, kunhan minua ei pakoteta liian usein onnellisten, lapsellisten perheiden illanviettoihin, sillä ne ovat koettelemuksia. Olen niin kaukana kaikesta tuosta, eikä todellakaan huvita nähdä silmieni edessä sitä, minkä itse menetin. Ehkä jonain päivänä tuokin taas onnistuu ilman kyyneleitä.
Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää.
Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet.
Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa.
Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa.
Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan.
Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.
Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)
Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.
Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.
Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.
Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.
Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.
Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten.
Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.
Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä.
Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon.
Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen.
Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.
Meillä on ollut nyt vuosia käytössä Po.P:n valkoisia hipsteri-mallisia alushousuja, lukuisia sukkiksia ja jonkin aikaa myös hihaton aluspaita, ja näistä tykkää myös Lyyli. Eivät purista, hierrä ja mikä äidin mielestä parasta, eivät kuulla kaiken maailman rinsessasaagojaan läpi kuviollisiin, ohuisiin mekkoihin.
Enää en silitä alusvaatteita... Ylhäällä uusi, hieman muuttunut malli aluspaidasta, alhaalla noin kaksi vuotta käytössä ollut yksilö.
Po.P:n sukkahousut nyppyyntyvät herkästi, mutta ovat paksua kudosta ja näyttävät nypyistä huolimatta siisteiltä. Ylläolevista sukkiksista vasemmanpuoleiset ovat noin vuoden vanhat, oikeanpuoleiset luonnonvalkoiset joulun jälkeen hankitut.
Valkoinen on usein lastenkin alusvaatteissa parhautta.
Katselin tuossa vastikään uusia, ensipesulta poimittuja alusvaatteita ja aloin verrata niitä kolmisen vuotta vanhoihin alkkareihin. Hiukan harmaantumaa toki löytyy noista vanhoista, mutta muuten ovat pitäneet niin mallinsa ja valkoisuutensakin melko lailla hyvin. – Kuvissa valitettavasti valkoisen erot eivät oikein näy. Olen todella tyytyväinen, mutta kyllähän nuo ovat maksaneetkin. Jostain Anttilasta saisi samalla hinnalla varmaan viisi paria kuin Po.P:ilta yhden.
Tällä valinnalla maksamme kuitenkin myös siitä, että tuotetta eivät ole tehneet lapsen kädet Bangladeshissa vaan edes jossain määrin palkattu aikuinen työntekijä Liettuassa. Näin uskon ja luotan. Ja pitäähän sen näkyä hinnassa.
Tähän asti ollaan pärjätty noin seitsemällä alushousuparilla, joista toki kaikki eivät ole olleet tätä kyseistä merkkiä. Onpa meillä käytössä vielä yksi pari alushousuja, jotka saimme (äitini kautta) ilmaislahjana jostain Libero-kampanjasta. Marimekon 90-senttiset pökät ovat palvelleet uskollisesti noin kuusi vuotta – ja aina vain mahtuvat!
Nyt kun Lyyli asuu enenevässä määrin äidin kotona, siis kotonaan, alushousujakin tarvitaan enemmän. Niinpä tilasin uusia. Ehkä kuitenkin yhteensä sellainen kaksitoista paria riittää. Meillä laatu korvaa määrän.
Pyykkiä pesen usein, mikä on joskus paheksuttavaakin. En kestä likaa missään muodossa, enkä hajuja senkään vertaa. Nämä valkoiset tosin ovat pyykinpesijän unelma: ei värinlähtövaaraa, ei kuvankuoriutumisuhkaa.
Joten hei vaan kaikki rinsessapikkarit, toivottavasti teidän aikanne on alushousuissa ohi. Mekoissa koreilkaa, sillä teitä eivät täällä haasta alusvaatteiden kiljuvat kuvat!
Hipsteri-malli on ollut tytölle mieleinen. Tosin jos olisin hankkinut jotain muuta mallia, olisiko hän huomannut eroa? Täytyypä testata ensi kerralla!
Sairastin tuossa parina edellisenä päivänä ilmeisesti noroviruksen aiheuttaman vatsataudin, sen verran raju ja kuvaukseen sopiva oli tuo äkillinen sairastuminen. Ja oli paha olla, hui. En muistanutkaan, miten hurjaa on olla fyysisesti todella heikoilla.
Sairastamisesta huolimatta jaksoin tapani mukaan pientä puuhailua. En varmaan oikein tajunnut kuin taudin vasta hellitettyä, että olin todellakin virustaudissa. Epäilin nimittäin alusta asti, että olin saanut vain jonkin tavallista rajumman närästyskohtauksen. Niinpä pesin pyykkiä kuin hullu, opiskelin espanjaa, kirjoittelin ja muuta tavallista, ja eilen uskaltauduin jopa kauppaostoksille. Vikatikki tietenkin, ja olo oli illalla aika vaisu, sen lisäksi, että tuolla reissulla sitten tartutin tietämättäni kenties kymmeniä muita...
Todellisen muistutuksen elämän heikkoudesta sain, kun kävin illalla suihkussa, mutten jaksanut olla siellä loppuun asti – hiusten hoitokäsittely piti unohtaa. Tuli nimittäin niin ontelo olo, että oli pakko käydä istumaan ja häipätä saman tien unille, hampaita pesemättä tai mitään muitakaan iltatoimia tekemättä. Harvoin näin käy minulle, ja kyllä tuo hiukkasen pelotti. Siihen nähden tuntuu kummalliselta, että nyt on olo lähes normaali: jaksoin jopa joogata tänään hiukan! Ja ruoka maistuu, siitä iloitsen!
Tervehtymisestä kielivät kuitenkin etupäässä kyyneleet. Olen itkenyt yksinäisyyttä, sillä tällaisen taudin jäljiltä ihminen on henkisesti aika herkillä. Tuntui erityisen kurjalta, että piti peruuttaa viikonlopun kaikki mukavat ja elämälle merkitystä antavat menot. Jos en olisi sinkku, minulla olisi ollut joku, joka olisi lohduttanut – ja käynyt ostamassa kaupasta jaffaa. Tai joku, joka olisi kanssapahoinvoinut. Nyt yksinäisyys korostui: sinkkuna voi olla sosiaalinen vain, kun on terve. Perheellisenä joudut olemaan sosiaalinen lähes aina, halusit tai et.
Hiukanko moni perheenäiti olisi kateellinen tällaisesta itselle omistetusta illasta, jollaisen saan taas viettää. Itseä tämä ei kiehdo yhtään; onhan näitä tullut lukemattomia vietettyä. Kirjoittelen, lueskelen, roikun netissä, opiskelen espanjaa. Ilta menee kyllä nopeasti, mutta surullista on, että näin kellon lähestyessä puolta kymmentä rupean miettimään, että josko pian menisi unille, niin ei tarvitsisi odottaa sitä, että jotain mukavaa tapahtuisi. Tuntuu niin tyhjältä, ja tyhjyyttä on hyvä täyttää nukkumalla.
Huomenna on toivottavasti monella tapaa kevyempi päivä. Ehkä jopa tapaan jonkun ihmisen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.
