Sairastunut

En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka asiaa on paljon. Olen nimittäin edelleen sairauslomalla, ja huolissani terveydestäni – tai sairasteluistani. 

Olen koko syksyn ollut aika allerginen, pienissä flunssissa usein ja sydäntäkin on tykyttänyt hassusti. Siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ennen kuin viime viikon keskiviikkona, sillä sinä päivänä syke oli korkea aamusta iltapäivään, eikä laskenut millään – vaikka siis otin elämän rauhakseltaan kotona äänenmenetystä ja flunssaa potien. Oli pakko lähteä iltapäivällä sairaalan päivystykseen, ja niinhän siinä kävi, että pääsin – tai jouduin – illansuussa melkein kolmen tunnin odottamisen jälkeen sisään osastolle, sillä syke oli tosiaan 147.

Sain lääkettä, kaikenlaisia kokeita otettiin, mutta mitään vakavaa ei löytynyt: ei sydänlihastulehdusta, ei keuhkoveritulppaa, ei kilpirauhasen liikatoimintaa. Sydän normaalin kokoinen ja näköinen. Hemoglobiini ok, tulehdusarvoissa vain pientä nousua, happisaturaatio normaali, CRP hyvä. Yöksi pääsin kotiin, kun syke oli saatu rauhoitettua. Parin viikon päästä minulta otetaan vielä pitkäaikais-EKG, jotta rytmihäiriö saadaan selvitettyä.

Itse olen tuon tapahtuman jälkeen ollut paitsi huolissani, myös todella väsynyt ja lämpöinen. Olen levännyt, nukkunut, tehnyt kivoja asioita, ja aina kun on tullut tykyttävä olo, ottanut lääkettä. Useimmiten olotila on huimaava, päässä omituinen tunne, kuin en olisi omassa itsessäni kunnolla, väsyttää, silmiä ja silmähermoja särkee, korvat ovat tukkoiset ja niska–hartiaseutu on jumissa (mistä huippaus osittain voi johtua). Hengitys on usein pinnallista, ikäänkuin haukkoisin henkeäni ja hermot ovat kireät: en kestä kirkkaita valoja, lujia ääniä, ylimääräisiä häiriötekijöitä. Lämmöt vaihtelevat: koko tämän viikon olin jo melkolailla normilukemissa, mutta tänään taas nousi kuume, ja sen kyllä tunsi. :( Enkä jaksa asioita, en edes kävellä, mitä yleensä flunssaisenakin aina jaksan! En vain jaksa, en mitään ylimääräistä, tai jos jonain päivänä jaksan vaikka siivoilla, seuraavana en jaksa yhtään mitään. 

Meikäläisen google on arvattavasti laulanut, mutta lopputulos on sekä lääkärin että itseni mielestä kysymysmerkki. Todennäköisimmin kysymys on nyt ahdistus/paniikkihäiriöstä, johon liittyy uupumista. Aika loogiselta kuulostaa; olenhan ollut niin harvinaisen peloissani asioista viime aikoina, että nämä fyysiset oireet ovat nyt vain jäävuoren huippu. Fyysistä sairautta ei kuitenkaan vielä ole poissuljettu, ja nyt odotellaan EKG-testiä sekä psykiatrin tapaamista. 

Ensi viikolla menen kokeilemaan töihin. Saapi nähdä, miten jaksan, jos lämmöt taas nousevat. Toisaalta työnteko voi auttaa siihen, että saa muuta ajateltavaa kuin pelon. Olo on nimittäin niin erikoinen, että on vaikea uskoa, etteikö tämä olisi jotain tosi kauheaa. Keskiviikkona osastolle päädyttyäni olin ihan varma, että kuolen, kun tajusin, että syke tosiaan oli korkea, eikä kysymys ollut vain kuvitelmistani. Hirveä kokemus.

Nyt en oikestaan ajattele, että heti paikalla ja suoraan tähän kuolen, mutta tajuan kyllä, että asiat eivät todellakaan ole hyvin. Surettaa, kun niin moni muu asia on vuosien aikana ollut huonosti, etten olisi enää jaksanut lisää huonoja uutisia. Toisaalta tajuan, ettei minun nyt kannata luovuttaa: hoidan itseni kuntoon, ja kuten Lyylin opettaja tänään vanhempainvartissa totesi: "Kun selviät tästä, selviät mistä vain."

Näinhän se on. Viimeinen koettelemus viime vuosien haasteisen sarjassa?

Vaateähkyssä

Laskin viime vuonna vaatteideni lukumäärän. Mukaan laskettiin myös kengät sekä alusvaatteet. Lopputulos oli neljänsadan paremmalla puolella. Peittoan vaatemäärälläni siis keskivertosuomalaisen, puhumattakaan maapallon köyhempien kolkkien asukeista. Hävetä pitäisi.

Toisaalta ostan paljon kirpputoreilta ja uusina laadukkaita ja kenties hivenen eettisempiä tuotteita. Vaatteeni kestävät käytössäni pitkään, ja käytän monet loppuun asti. En ole siis kaiken aikaa ostamassa uutta.

Kauhistuttavinta kenties olikin huomata, että lapsellakin on vaatteita paljon, yli 210 kappaletta! Kasvavan, 7-vuotiaan vaatemääräksi tuo on kiitettävä, joskaan en usko, että mitenkään yllättävä lukumäärä. Aika moni äiti tuntuu nykypäivänä rakastavan lastenvaatteiden hankkimista. 

Saan onneksi myöntää, että aika moni tyttäreni vaatteista oli sukkia, alushousuja, pipoja, lapasia ja sukkahousuja. Myös moni lapseni vaate on päätynyt tänne lapsen isän luota, silloin kun kodit eräällä tavalla yhdistyivät. Mutta silti nolostelen. – Oikeastaan en häpeä, vaan totean, että tätähän meidän yhteiskuntamme haluaa. Ja jos minä en ostaisi vaatteita, niitä ostaisivat tytölle muut.

Tytön vaatemäärä onkin todellisuudessa vielä tätäkin suurempi; hänhän asuu tätinsä luona reilun siivun ajastaan – lähes kolmasosan. Siellä täytyy siis olla omat vaatteensa, sillä ei niitä voi koulurepussa olla kaiken aikaa kuljettamassa. Eihän reppuun niitä edes mahtuisi kokonaisen viikonlopun tarpeiksi. Näin siis pitääkin olla, mutta sitä suuremmalla syyllä minun ei tule varustaa lastani 100-prosenttisella vaatevarastolla. 

Kamalinta on katsella niitä vaatteita, joiden pesulapuissa lukee Made in Bangladesh / Pakistan / China / Vietnam. Kyllähän me kaikki tiedämme, ettei vaatteita näissä maissa eettisesti eikä ekologisesti valmisteta.

Niinpä seuraava agendani on selvä: enemmän eettisiä vaatteita sekä tyttärelle ja itselle, mutta vähemmän vaatteita määrällisesti. Kun nykyiset vaatteet jäävät pieniksi tai kulahtavat loppuun, vaatteita ei tulla korvaamaan automaattisesti samalla määrällä. Helppoa, ihan niin kuin nykypäivän yhteiskunnassa muutenkin: yhtä eläkkeellejäävää ei korvaa uusi työtekijä, vaan määrää supistetaan luonnollisen poistuman kautta. Tehostetaan nyt sitten myös vaatteissa, niin jää rahaa johonkin oikeasti kivempaan, kuten matkustamiseen. 

Vieno toiveeni lähipiirillekin on sellainen, että kiitos, älkää lahjoko lasta tavaroilla, vaan lahjokaa tekemällä: leipomalla, ulkoilemalla, kiipeilemällä, laulamalla, puhumalla ja lukemalla. 

Kaikkein paras joululahja on aineeton. 

Kipsu, mutta tukka hyvin

Olen taas kipeä. Viisi päivää tässä ehdinkin olla ns. terveen kirjoissa. Oikeastaan toivoisin, että olisin ihan niin kunnolla kipeä nyt vaikka seuraavat viisi päivää, ettei tarvitsisi olla taas viikkoja puolikuntoisena töissä.

Tässähän tämä syksy on mennyt: sairastaessa. Ei oikeastaan mitään isoa, mutta jatkuvia homeoireita ja lämpöilyä. Aamulämmöt ovat siellä 37,2:n paremmalla puolen. En tosin tiedä, mikä on normilämpöni, mutta esimerkiksi viime viikolla tuntui kuumeiselta lähes joka päivä. Tunnollisena kävin kuitenkin töissä, kun lämpö ei kivunnut 38:n yli. Silloin olisin kyllä hyvällä omallatunnolla ollut kotona, edes pari päivää.

Välillä tuntuu kovin epäreilulta ajatus siitä, että vastaisuudessa kipeänä ollessaan täytyy itse rahoittaa sairastamisensa, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun työpaikan sisäilman laatu vaikuttaa voimakkaasti kuntooni. Jos saisin tehdä töitä esimerkiksi kotoa, en minulla tällaista kierrettä olisi. Ehkä silloin tällöin jotain satunnaisia flunssia, mutta siinä se. Kesäisinhän voin aina todella hyvin.

Nyt flunssien lisäksi iho on ihan rikki, syyhyttää, kutittaa ja välillä on homeallergikoille tuttua tukaluuden tuntua. Sitä on vaikea selittää, mutta sen voin kertoa, että tunne on hyvin epämiellyttävä.

Toisaalta aina voi ajatella, että pahemminkin voisi olla. Ja tiedänhän sen, olen nähnyt sen: asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Sitä vain tässä tilitän, että miksi juuri silloin, kun flunssa toden teolla iskee, jymähtää päälle myös yksinäisyyden suru.

Kunpa tätä kipeää olisi lohduttamassa jotkut tärkeät kädet. Kunpa.

Yöpuvussa, mutta tukka hyvin – siis kaikki hyvin

Onnistuin tattaripiirakassa!

Vihdoinkin onnistuin loihtimaan tattaripiirakasta makoisaa. Ja mikä parasta – ja hämmästyttävintä – loin reseptin aivan itse! Onhan tätä tullut harjoiteltuakin, ja ilmeisesti viime vuosien kokkaamisten avulla olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään, mistä ruoanlaitossa on kysymys.

Alkujen aluksi kokeilin tattaripohjaista piirakkaa tattarijauhopussin ja netin ohjeiden avulla. Aina tuli kuivaa ja mautonta, vaikka kuinka lisäilin nestettä ja alensin uunin lämpötilaa. Tänään lisäsin joukkoon maitorahkaa, jonka avulla sain pohjasta mehevämmän. Hiukan taikina juuttui piirakkavuokaan kiinni, mutta sen voi korjata voitelemalla vuoan. 

Rahkan lisäksi maustoin piirakkaa reilummalla kädellä, ja taktisesti maistelin tulosta jo ennen uuniin laittoa. Otin siis riskin, sillä täytteessä oli kananmunaa. Maistelu kuitenkin kannatti, sillä ilman sitä en olisi uskaltanut lisätä chiliä niin paljon kuin nyt tein. Ensi kerralla lisään ehkäpä vieläkin enemmän...

Terveysruokaa tämä ei rahkasta huolimatta ole, mutta vehnätöntä, sokeritonta ja lihatonta eli tämänhetkiseen ruokavaliooni sopivaa viikonloppuherkkua. Sitäpaitsi tänään sain vieraita, joita en pitkään aikaan ollut kunnolla nähnyt ja jotka olivat ensi kertaa tässä asunnossa kylässä, joten mikä ilo, että piirakka onnistui!

Tattaripiirakka paprikatäytteellä

Pohja:

100 g voita (tai margariinia)

3 dl tattarijauhoja

1/2 tl suolaa

1 tl leivinjauhetta

1 dl vettä

200 g (1 prk) maitorahkaa

Sekoita pehmeään rasvaan kuivat aineet. Lisää vesi ja rahka. Sekoita kunnolla. Levitä taikina ison piirakkavuoan pohjalle ja paista 225-asteisessa uunissa (alimmalla tasolla) kymmenisen minuuttia.

Täyte:

öljyä

300 g (2 kpl) paprikaa pieninä paloina

150-200 g emmentaljuustoa raastettuna

3 kananmunaa

200 g (1 prk) kermaviiliä [tai 120 g (1 prk) smetanaa]

1/2 tl suolaa

1/2-1 tl chiliä

ruohosipulia tai muita (tuoreita) yrttejä

mustapippuria

Pilko paprikat melko pieniksi paloiksi ja pehmennä ne kattilassa, tilkassa öljyä noin viiden minuutin ajan. Lisää paprikoiden joukkoon suola.

Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja jatka paistamista n. 15 minuutin ajan uunin keskitasolla. 

Huom. Kun otat piirakan uunista, käytä kuivaa pannulappua. Nimimerkki Kaksi palorakkulaa etusormessa.

Piirakanleipomisen ohella olen ehtinyt tänään opiskella espanjaa suurella ilolla uuden oppikirjan myötä. ¡Dime!

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 

Meikäläisen muutosteko

Se on meikäläisellä elämäntapamuutos edessä – ja kaiken lisäksi hyvin pian. 

Olin tänään ekotukihenkilökoulutuksessa. En voi sanoa valaistuneeni, sillä se tapahtui jo vuosia sitten, silloin kun aloin pikkuhiljaa miettiä vaateostosteni tarpeellisuutta, voimistuen kaksi vuotta sitten, kun heräsin todellisuuteen ihmissuhdekriisin myötä. Silloin jätin ruokavaliostani punaisen lihan vähemmälle, lopulta kokonaan (tai ainakin 97-prosenttisesti) pois ja sen jälkeen olen tehnyt ostoksia harkiten ja fiilistellyt sitä, että asumiseen kulutamme keskivertosuomalaista huomattavasti vähemmän, kun kerran kahdestaan 28,5-neliöisessä kerrostaloasunnossa elämme, vaikkei tämä asumisen tiiviys varsinaisesti oma valinta olekaan.

Muutos on joka tapauksessa edessä meillä kaikilla, tavoilla, joita emme vielä ehkä aavistakaan, mutta minun tämänsyksyisen muutokseni on aika toteutua ensimmäistä kertaa tänään, selkeäpiirteisenä ja ajastettuna. Olen pantannut sitä jo liian kauan, huonoa omaatuntoa asiasta kantaen. Toisaalta en ole hennonnut luopua tästä ylellisyydestä, nautinnosta, joka on vertaansa vailla. Millähän sen nyt sitten korvaan? Sylillä, sulosoinnuilla vaiko realistisemmin ostamalla itselleni hierontalahjakortin?

Kysymys on syntisistä suihkusessioista! Vietän nimittäin lämpimissä, usein hyvinkin höyryävissä suihkuissa aikaa luvattoman kauan. Koskaan en ole uskaltanut katsoa kellosta tarkkaa minuuttimäärää, mutta arvelen luvun olevan päälle viidentoista, jopa kahdenkymmenen minuutin, pahimmallaan ainakin. 

Olen vilukissa. Hemmottelen itseäni suihkulla myös siinä tapauksessa, kun tekisi mieleni hemmotella herkuilla. Nyt kun olen toista kuukautta terveyssyistä sokerittomalla, alkoholittomalla ja vehnättömällä dieetillä, houkutukset muihin hemmottelunmuotoihin ovat aavistuksen suuremmat. –Tosin olen huomannut, että popcornia, riisikakkuja ja muuta mössöä minulla kuluu nykyään entistä enemmän. Herkuista on siis tullut toisia ja paino pysynyt vakiona, mistä sinällään ei ole mitään haittaa, mutta pientä ihmetystä tuo on aiheuttanut. Suklaa kuitenkin kannattanee vastaisuudessakin korvata maissinaksuilla ja alkoholi kahvilla ja palalla homejuustoa, sen sijaan että kasvattaisi hiilijalanjälkeä jollain täysin turhalla. – Ruokaa kun tarvitsee hengissäpysymiseen, pitkiä suihkuja ei.

Mutta jotain mielestäni ansaitsen itselleni palkinnoksi toistuvista uroteoista, joita hytisten kylmässä kylpyhuoneessa tulen vastaisuudessa tekemään, jos ja kun suihkun pituus tästä lähtien on maksimissaan viisi minuuttia. Mitä halpaa, ekologista ja terveellistä keksisin? ;)

Katsokaa tämä video! Se ei räyhää, mäyhää, mielistele. Se ei syyllistä, osoittele, pelottele, vihaa. Se filosofoi. Se kertoo rauhassa, tyynesti, sovitellen, mistä on ekologisessa kriisissämme kysymys. 

Mitä oikeasti luin

Kun nyt tuli loman alussa mainostettua kauden yöpöytälukemistoani ja kehuttua sen lopulla lukutoukkamaisuuttani, on aika paljastaa, mitä lomalla oikeasti luin. 

Lumen maahan tartuin ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin olin itsekseni. Ensin hyljeksin kirjan verkkaista, havainnoivaa tyyliä ja ihmettelin, miksi tämä Kawabata ei uppoa, sillä aikoinaan pidin todella paljon Tuhannesta kurjesta. Kirjan lyhyys motivoi jatkamaan, ja viimeisten 30 sivun aikana tajusin, että olihan tämä hieno kuvaus. Suomentaja varoitti loppusanoissaan lukemasta kirjaa liian "eurooppalaisittain", ja kehotti lukemaan sen toistamiseen, jos kokemus ei ollut vakuuttanut. Näistä Yrjö Kivimiehen sanoista vuodelta 1958 sain ajatuksen lukea kirjan vielä jossain vaiheessa, ehkä piakkoinkin uudelleen, mutta nyt jäin mietiskelemään sen sanomaa ja tunnelmia.

Junamatkalla maalle luin draamapedagogiikan oppaasta sen, mikä oli järkevää. Kaikkia leikkejä tai kokonaisia prosessidraamatarinoita en tietenkään jaksanut, enkä kirjan syventävää osiota. Välillä täytyy taas päästä testaamaan draamaa käytännössä.

Lomareissupakkaamisia tehdessäni nappasin matkaan Amos Ozin Älä kysy yöltä -teoksen, mutta sen sijaan tartuinkin perillä lapsuudenkodin olohuoneesta sattumalta löytämääni Haitekstiin. Muistelin sen olleen jossain vaiheessa lukupiirimme setvittävänä, mutta minulla ei ollut kirjasta ohutta muistikuvaa syvempiä mielikuvia. Mutta se nappasi tyylillään ja helppolukuisuudellaan heti mukaansa. Ajattelin tosin koko alkulukemisen ajan, että jättääkö kesken, että onko tällaisessa heppoisen kirjan lukemisessa mitään itua. Mutta koska tekstiä luki nopeasti ja siitä nautti, päätin solahtaa mukaan. Olikin virkistävää lukea jotain vähän kevyempää ja valtavirtaisempaa vaihteeksi, eikä kirja suinkaan huono ollut. Aika viihteellinen ja vähän liian amerikkalainen minun makuuni, mutta näppärä ja jollain tapaa herkkä. 

Lyylin iltalukemistona on ollut muutaman viime viikon aikana Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira, joka saatiin loman aikana loppuun. Seuraavaksi kenties ryhdytään Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieleen, jos tohdin, sillä kirja on kuolemankuvauksineen hurja. Ajattelin, että mieluiten luenkin sen ääneen itse, äänikirjakuuntelun sijaan. Muumikirjojen sarja meillä on kesken, mutta iltakirjan lukija on muumeja kurkkuaan myöten täynnä! 

Viimeiseksi luin runoja; tykkäsin, mutta kovin montaa en kerralla jaksa, joten antologia on kesken. Lomalla tuli tietysti luettua myös lehdet kunnolla, selailtua nettiä tavalliseen tahtiin ja tänään sorruin ostamaan jopa Iltasanomat. Todellinen lukuloma tekstien monipuolisuudessaan! Eritasoisia romaaneja, lastenkirja, runoja ja monenlaisia lehtiä. Jäiköhän jotain olennaista puuttumaan?