Helvetin kuustoista vai sweet sixteen?

Vuosi on alkanut makeasti: on ollut paljon energiaa nähdä ystäviä ja puuhastella. Viime viikolla innostuin erityisesti ruoanlaitosta – pitkän tauon jälkeen – ja olen etsiskellyt jopa uusia ruokalajeja kokeiltavaksi. Lyylin kanssa ollaan puuhailtu kaikkea pientä, ja töissä olen ollut iloinen ja uusia ajatuksia täynnä. – Toivottavasti tähän makeuteen ei kyllästy kovin äkkiä ainakaan. 

Samalla olen palannut ruotuun: viikonloppuisinkaan ei enää tule nukuttua yhteentoista ja ruokavalioni olen palauttanut normaaliksi: ei vehnää eikä sokeria kuin poikkeustapauksissa. Eilen oli sellainen tapaus: Lyylillä oli koulupäivä, ja olin luvannut sen kunniaksi, että menemme pitsalle kunhan koululta pääsemme. Päätin syödä itsekin pitsan, vaihtelun vuoksi, mutta kylläpä sen sitten huomasi vatsakivuista ja "pierutaudista". Onni onnettomuudessa, että taloudessa ei asu toista aikuista, sillä hajuhaitat eivät parisuhdetta kaunista. Tästä elämäntilanteesta täytyykin ottaa kaikki ilo irti. ;)

Mielialat ovat siis näppäimistön käyttäjällä kohentuneet: liekö sitten lääkkeellä vaikutusta asiaan vaiko kenties talven lähes poikkeuksellisella lumimäärällä ja kylmyydellä. Joka tapauksessa elämä tuntuu taas kivalta, ja pelkään vähemmän. Kivut ovat siirtyneet lähinnä selkään, ja tiedän, että tällä kertaa nämä kivut eivät ole psyykkisiä, vaan johtuvat ihan siitä, että selkäni on muutamasta kohdasta täysin jumissa. Näin iän karttuessa lievä skolioosini tarvitsisi enemmän jumppaa ja vähemmän istumista. Yritän parantaa tapani, vaikka mitään tähän viittaavaa uudenvuodenlupausta en ole antanut.

Uuden vuoden kunniaksi lupasin kaksi asiaa: en enää kuukkeloi terveydentilani häiriöitä tai mitään oireitani netistä enkä lue lehdistä ihmisten sairauskertomuksia, vaikka tarinat olisikin kirjoitettu positiivisessa ja toivoa luovassa valossa. Tietenkin olen jo pariin kertaan rikkonut lupauksen toista puolta: viimeksi tänään luin Hesarissa olleen kertomuksen auto-onnettomuudesta selvinneestä koirasta ja sen omistajasta. Itkin kuitenkin vain vähän, enkä alkanut pelätä auto-onnettomuuksia sen enempää kuin jo teen. Tosin päätin, että jos auton joskus hankin, pitää sen olla ultraturvallista mallia!

Toistaiseksi tai toivon mukaan koskaan auto ei kuitenkaan ole haaveissa; sen sijaan pyrin edelleen elämään niin ekologisesti kuin luonteelleni on mahdollista. Punaista lihaa tai luomutonta kanaa en siis syö, vatsaongelmista ja ruokarajoitteista huolimatta, ja vaikka Lyylille toisinaan leivonkin lihapullia, myös tyttären ruokavalio on kasvispainotteinen myös terveyssyistä. Meillä meneekin paljon rahaa luomuruokaan ja monipuolisiin tuotteisiin. Itse raahaan eväitä töihin; tylsää, mutta välillä omatkin sapuskat ovat sangen herkullisia. 

Viime viikolla yllätin itseni, ja tein todella hyvää vegaanista perunasalaattia evääksi mukaan. Syömistä siinä riitti (kalan kanssa) moneksi päiväksi, ja aina se vain maistui. Niinpä päätin jakaa tämän arkistoista löytyneen ikivanhan reseptin teillekin samalla terveellistä, mutta tarpeeksi makeaa alkanutta vuotta toivotellen.

Perunasalaatti

(keskikokoinen kulhollinen, noin viidelle)

24 kypsää perunaa

Kastikevaihtoehto 1:

1 dl oliiviöljyä

1/2 dl omenaviinietikkaa

1 dl omenatäysmehua

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

Kastikevaihtoehto 2:

1 dl oliiviöljyä

1/4-1/2 dl viinietikkaa

n. 1 rkl hunajaa

1/2 sitruunan mehu

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

1. Leikkaa perunat lohkoiksi. Pienet perunat voit leikata puolikkaiksi.

2. Sekoita kastikkeen aineet keskenään ja kaada perunoille. Sekoita varovasti ja anna maustua yön yli.

Hassuja juttuja

Sain jouluna idean: pitäisi räpsästä meidän äiti valokuvaajaksi tähän blogiin – kuvaamisen tahti kun oli kolmisensataa päivässä. Hyvä jos itse otan saman verran kuvia vuodessa! 

Uutta hovikuvaajaa etsiessä kirjoittamisen tahtikin on tämä tutuksi tullut harva. Onneksi en kuitenkaan murehdi sitä laisinkaan; kirjoitan mitä sattuu, kun ehdin. Sen suurempaa suunnitelmallisuutta ei tule kuulumaan ensi vuodenkaan turinoihin. Ja hyvä näin – ehkä blogi kuolee harvalla tahdilla kirjoitettuna myöhemmin... Lyylin vierestä -blogin lopettamisaikeita ei siis ole ilmassa; suren tässä ohessa Kaikki mitä rakastin -blogin päättymistä. Minulla ei kuitenkaan ole esimerkiksi muita kirjoittamissuunnitelmia, eikä harrastusteni sisältökään tule vaihtumaan. Tavoitteena on korkeintaan suurempi stabilisaatio. 

Mietteliäs

Joulunpyhät menivät vanhempieni luona maalla. Lähinnä tuli nukuttua, keskimäärin yksitoista tuntia yössä. Siinä sivussa tietysti sai nauttia yhdessäolosta, ulkoilusta, herkuttelusta, kirjallisuudesta ja pelaamisesta. Ei laisinkaan huonoja päiviä, päinvastoin. 

Vaikka edelleen olen ahdistunut ja huolissani, huomasin ännännen hassun jutun: en mielestäni ole lainkaan niin masentunut kuin ennen: nautin hetkistä, enkä oikein ole jaksanut syvällisesti murehtia edes sitä, että olen niin yksin. Hyvä ystävä löysi monta vuotta etsittyään ihmisen rinnalleen, enkä ollut siitäkään kuin vienosti iloinen. Vauvauutiset herkistävät edelleen, mutta jollain tasolla pystyn iloitsemaan siitä, että minulla sentään on yksi lapsi. Enkä viime aikoina ole pelännyt autossa matkustamistakaan samalla tavalla kuin yleensä. Valoa tunnelin päässä!

Kaikki pelot saati fyysiset oireeni eivät silti ole hävinneet, mutta aloitettuani kymmenisen päivää sitten masennuslääkkeiden syönnin otaksun, että jotain vaikutuksia on tuloillaan. Ja toivossa on tunnetusti hyvä elää, vaikken lapamato olekaan. 

Suosikkini uunista: bataattikiusaus

Kevennetään blogin tunnelmaa ruokapostauksella. Tässäpä tämän syksyn suosikkini, bataattikiusaus. Ruoka itse ei ole kevyimmästä päästä, mutta täyteläisyydellään hivelee hermostunutta mieltä, makunystyröistä puhumattakaan. 

Lounaaksi kun syö salaattia, niin illalla maistuu tuhdimpi lämmin ruoka. Tässä bataattikiusauksessa yhdistyvät makea ja pippurinen, mutta toki kiusauksen juustona voi käyttää myös valkosipulivarianttia taikka vaikka vihersipulijuustoa, joita molempia olen kokeillut. Pippuri kuitenkin mielestäni ryhdittää tätä muuten niin makeaa ruokaa parhaiten. 

Ohje on alunperin napattu Poltetusta kermasta, ja sitä on muunneltu vatsaystävälliseen muotoon. Tämähän voisi sopia myös joulupöytään...

Bataattikiusaus

1 rkl öljyä
3 porkkanaa lantteina tai lantinpuolikkaina
2 keskikokoista bataattia tikkuina
2 dl ruokakermaa
1 tl suolaa
100 g mustapippurijuustoa

1. Kuullota pilkotut porkkanat sekä bataatit paistinpannulla tai kattilassa ja anna hautua noin 10 min. Jos sinulla on kiire, ykkösvaiheen yli voi hypätä, mutta silloin kiusauksesta ei tule aivan yhtä maukasta.

2. Sekoita kulhossa kerma, suola ja murustettu juusto.

3. Kaada kasvikset öljyttyyn uunivuokaan ja kaada kermaseos päälle. Sekoita.

3. Kypsennä 200-asteisessa uunissa n. 45 minuuttia.

Totaalisen hirveä

Puolitoista vuotta sitten kesällä kerran lenkkeillessäni kuulin käen kukkuvan neljäkymmentäkaksi kertaa. Se on minulle nyt enne: elän käen laulamat vuodet aina 78-vuotiaaksi asti.

Näin yritän itselleni nyt kertoa, sillä tämä viikko on ollut totaalisen hirveä. Hirveä, sillä pääni sisällä soi kuolemanmyrsky. En suinkaan pelkää satunnaista kuolemaa, en siis kuolemaa sinällään, enkä edes kuolemaa jollain tietyllä tavalla, vaan pelkään kuolemaan johtavaa sairautta. Sairautta, joka paitsi tekisi Lyylistä orvon, myös alentaisi ihmisarvoni, pettäisi kehoni täydellisesti antamatta mahdollisuuksia elää normaalinpituista, haaveilemaani elämää. Pelkään sellaista kuolemaa, jonka olen jo kerran joutunut näkemään.

Pelkooni löytyy kuitenkin myös todellisia tuntemuksia: kuluneella viikolla minulla on ollut paljon erikoisia oireita: huimausta, lihasheikkoutta, vapinaa, lihasnykäyksiä eri puolilla kehoa, tunnottomuutta etenkin varpaissa, mutta myös sormissa; on ollut vaikea jaksaa puhua ja olen purrut itseäni useaan kertaan poskeen tai kieleen. Lihakset ovat väsyneet, mistä johtuen myös kompuroin ja törmäilen jatkuvasti. Asiat lentelevät. Todennäköisesti syynä on stressi; en ole pariin viikkoon nukkunut kunnolla pelkojen takia. Mutta voitte arvata, millaisia diagnooseja olen itselleni tehtaillut googlen avulla – ja kuinka monta tuntia käyttänyt erityisesti yhdestä sairaudesta lukemiseen ja itseni testailuun ja tarkkailuun.

Tiedän, että tämä on paitsi todella tyhmää, myös ahdistavaa ja elämänlaatua huomattavasti heikentävää. Vaikka minulla jokin sairaus olisikin, mitä sinällään ei ole lainkaan vielä poissuljettu, etenkin kun osa oireista on alkanut jo aiemmin, ei kannattaisi kuitenkaan käyttää aikaa mahdollisen sairauden etukäteen suremiseen. Näillä pelkoajatuksillani tietenkin myös vahvistan tuntemuksiani, ja kierre on valmis. Nukun entistä huonommin, suren jatkuvasti ja romahtelen. Sairaalassa saamani paniikkikohtauksen olen onnistunut toistamaan jo kahdesti, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, ja sekin vie voimia.

Onneksi ensi viikolla on psykiatrille aika! Jo parin päivän päästä saan kuulla 24 tunnin EKG-mittauksen tulokset. Ajattelin tälle kardiologille mainita näistä oireistani, vaikkei hän sen alan spesialisti olekaan, mutta noin niinkuin varmuudeksi. Onneksi myös omalääkäri soittaa ensi viikolla. On minulla näitä turvaverkkoja! 

Tänään päätin myös alkaa rauhoittavan lääkkeen ottamisen, koska tällaista elämää on todella raskas elää. Olen ylittänyt nyt jonkin sellaisen rajan, jota en koskaan aiemmin ainakaan tuntemuksieni ja muistikuvieni mukaan ole ylittänyt. Rajan, jonka toisella puolella oleva maailma on täysin kaoottinen, irreaalinen ja vaarallinen. Niinpä totesin, että on parempi rauhoittaa itseään nyt tovi kemiallisesti kuin joutua sellaiseen pisteeseen, jossa ainoa ajatus on, että soitan ambulanssin, koska olen romahtanut, koska sekoan, koska häviän itsestäni. Sellaiselta minusta on paniikin tullessa tuntunut. 

Nyt on näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. 

Uusi koti, nukkekoti

Lyylin suurin lelu, vielä kovin tyhjä. Isovanhemmat on, mutta muu perhe uupuu... Joululahjatoiveita tässä: "Vessanpönttö ja lavuaari olisivat aika kivoja. Ja ruokapöytä ois kiva saada, ja myös ois kiva saada ruokatuoleja, sellaisia siroja." Sisustussuunnittelija kommentoi huoneita:

Olohuone: "Mä tykkään tosi paljon näistä pinkeistä kalusteista."

Olohuoneen sivuhuone: "Siellä on koirien makuuhuone – ja kissojen." 

Tytön huone: "Siellä on sellaisia nalleja, jotka oikeesti on helmii, mutta niitä vaan pidetään nalleina, vähän niinkuin nallesäästöpossuina."

"Mä tykkään ite siitä tapetista aika paljon."

 Vanhempien makuuhuone: "Sitten kun siihen saadaan kalusteita, niin vanhemmat alkaa nukkua siellä. Isovanhemmat on vain kylässä."

 Keittiö: "Mä tykkään tosi paljon siitä mustasta ruususta, joka on ikkunalaudalla. Ja sitten tää matto on molemmilta puolilta samanlainen, se ei oo mennyt kummaltakaan puolelta huonoks. Mun mielestä toi valkonen kannu tekee tähän valoa."

Huomentapäivää!

Helminkadun asukit menivät illalla rättiväsyneinä yhdeksältä nukkumaan. Äiti kaatui sänkyyn hampaita pesemättä, sillä voimat olivat loppu. (Voin vakuuttaa, että hampaiden laiminlyömistä ei tapahdu usein!) Luonnollisesti sitten herättiinkin ajoissa, jo seitsemältä omia aikojamme. 

Aamusykkeen tiuhuudesta huolimatta täällä on tänään ehtinyt tapahtua paljon: on siivoiltu, tiskailtu ja paketoitu synttärilahjoja – siis äiti on. Tytär on tutkinut uudehkoa nukkekotiaan, joka löysi tänään uuden paikan lattialta. Joulua emme ole ehtineet ajatella kuin kuusen verran: kävin eilen ryömimässä sen maailman sotkuisimmasta vinttikomerosta. Mietin kyllä mielessäni siellä romujen keskellä, pöydän alla matona matkaa taittaessani, että jos joku nyt tulee tänne ylös, saan hävetä silmät päästäni, sekä alentunutta tilaani, että häkkikomeron tilaa. Kuusi oli kuitenkin ehjä, ja nyt se somistaa kotiamme vakiopaikassaan. 

Kuuluu siis arkista, joskin syksy on ollut jälleen raskas ja vähän erikoinen. En ole vieläkään kunnossa: sydän hakkaa välillä hurjasti, väsyn helposti esimerkiksi urheilusuorituksista ja lämmöt heittelehtivät. Tällä viikolla mittari näytti keskiviikon illansuussa melkein 38:aa astetta. Arkea olen kuitenkin jaksanut – ja kuntoillakin. EKG-seurannan tuloksia odotellaan.

Viikonloppu on täynnä synttäreitä, tanssiteatteria ja muuta kivaa. Leppoisa oleminen on nyt tärkeää, vaikka täytyy myöntää, että harmittaa, kun tangoharrastus on täytynyt nostaa hattuhyllylle. Voimia tavata ihmisiä ei oikein ole, ja koko tangomaailman sekavuus stressaa. Ehkä sitten joulun jälkeen, jos ja kun sopiva kurssi löytyy. 

Espanjaa en kuitenkaan ole hylännyt, vaikka se pari viikkoa onkin lojunut käyttämättömänä. Sen parissa on hyvä jatkaa lauantaiaamupäivää, jollen sitten vaivu ihailemaan taivaan värileikkiä. 

Kello 8.49

Kello 9.24

Sairastunut

En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka asiaa on paljon. Olen nimittäin edelleen sairauslomalla, ja huolissani terveydestäni – tai sairasteluistani. 

Olen koko syksyn ollut aika allerginen, pienissä flunssissa usein ja sydäntäkin on tykyttänyt hassusti. Siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ennen kuin viime viikon keskiviikkona, sillä sinä päivänä syke oli korkea aamusta iltapäivään, eikä laskenut millään – vaikka siis otin elämän rauhakseltaan kotona äänenmenetystä ja flunssaa potien. Oli pakko lähteä iltapäivällä sairaalan päivystykseen, ja niinhän siinä kävi, että pääsin – tai jouduin – illansuussa melkein kolmen tunnin odottamisen jälkeen sisään osastolle, sillä syke oli tosiaan 147.

Sain lääkettä, kaikenlaisia kokeita otettiin, mutta mitään vakavaa ei löytynyt: ei sydänlihastulehdusta, ei keuhkoveritulppaa, ei kilpirauhasen liikatoimintaa. Sydän normaalin kokoinen ja näköinen. Hemoglobiini ok, tulehdusarvoissa vain pientä nousua, happisaturaatio normaali, CRP hyvä. Yöksi pääsin kotiin, kun syke oli saatu rauhoitettua. Parin viikon päästä minulta otetaan vielä pitkäaikais-EKG, jotta rytmihäiriö saadaan selvitettyä.

Itse olen tuon tapahtuman jälkeen ollut paitsi huolissani, myös todella väsynyt ja lämpöinen. Olen levännyt, nukkunut, tehnyt kivoja asioita, ja aina kun on tullut tykyttävä olo, ottanut lääkettä. Useimmiten olotila on huimaava, päässä omituinen tunne, kuin en olisi omassa itsessäni kunnolla, väsyttää, silmiä ja silmähermoja särkee, korvat ovat tukkoiset ja niska–hartiaseutu on jumissa (mistä huippaus osittain voi johtua). Hengitys on usein pinnallista, ikäänkuin haukkoisin henkeäni ja hermot ovat kireät: en kestä kirkkaita valoja, lujia ääniä, ylimääräisiä häiriötekijöitä. Lämmöt vaihtelevat: koko tämän viikon olin jo melkolailla normilukemissa, mutta tänään taas nousi kuume, ja sen kyllä tunsi. :( Enkä jaksa asioita, en edes kävellä, mitä yleensä flunssaisenakin aina jaksan! En vain jaksa, en mitään ylimääräistä, tai jos jonain päivänä jaksan vaikka siivoilla, seuraavana en jaksa yhtään mitään. 

Meikäläisen google on arvattavasti laulanut, mutta lopputulos on sekä lääkärin että itseni mielestä kysymysmerkki. Todennäköisimmin kysymys on nyt ahdistus/paniikkihäiriöstä, johon liittyy uupumista. Aika loogiselta kuulostaa; olenhan ollut niin harvinaisen peloissani asioista viime aikoina, että nämä fyysiset oireet ovat nyt vain jäävuoren huippu. Fyysistä sairautta ei kuitenkaan vielä ole poissuljettu, ja nyt odotellaan EKG-testiä sekä psykiatrin tapaamista. 

Ensi viikolla menen kokeilemaan töihin. Saapi nähdä, miten jaksan, jos lämmöt taas nousevat. Toisaalta työnteko voi auttaa siihen, että saa muuta ajateltavaa kuin pelon. Olo on nimittäin niin erikoinen, että on vaikea uskoa, etteikö tämä olisi jotain tosi kauheaa. Keskiviikkona osastolle päädyttyäni olin ihan varma, että kuolen, kun tajusin, että syke tosiaan oli korkea, eikä kysymys ollut vain kuvitelmistani. Hirveä kokemus.

Nyt en oikestaan ajattele, että heti paikalla ja suoraan tähän kuolen, mutta tajuan kyllä, että asiat eivät todellakaan ole hyvin. Surettaa, kun niin moni muu asia on vuosien aikana ollut huonosti, etten olisi enää jaksanut lisää huonoja uutisia. Toisaalta tajuan, ettei minun nyt kannata luovuttaa: hoidan itseni kuntoon, ja kuten Lyylin opettaja tänään vanhempainvartissa totesi: "Kun selviät tästä, selviät mistä vain."

Näinhän se on. Viimeinen koettelemus viime vuosien haasteisen sarjassa?