Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.

2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 

3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;) 

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 

Ruokakaapit

Innostuin, yllättäen, siivoamaan! Tässä kun on tullut vietettyä useampi päivä neljän seinän sisällä, niin mitähän muutakaan tällainen kotihirmu keksisi. 

Niinpä kaikki keittiön kaapit ja laatikot saivat eilen tuta rättiä – ja nyt niitä kelpaa esitellä.

Ruokakaappeja on muutenkin mukava availla uteliaille katseille, sillä ihmisten syömistottumukset ovat kiinnostavia ainakin omasta mielestäni. Lyylille kun tokaisin, että tyyppejä yleensä kiinnostaa, mitä toiset syövät kodeissansa, niin hän siitä kysymään, että miksi. Suoraa vastausta en osannut antaa. 

Yleensä kuitenkin kiinnostaa, miksi laiha pysyy laihana; mitä ihmettä se oikein syö. Entä miksi energinen on niin energinen? Löytyisikö vastaus ruokakaapista? 

Itse olen vehnän lähes kokonaan pois jätettyäni ja säännöllistä sokerinkäyttöäni vähennettyäni laihtunut pari kiloa. Se ei ollut tarkoitus, ja välillä mietin, että ovatkohan kilot lähteneet lihaksista, kun olen jaksanut jumpata niin harvoin enää nykyään. Laihtuminen ei juuri peilissä näy tai vaatteissa tunnu, mutta vaaka sanoo niin. 

Ruokakaappiani tarkasteltuani voin kuitenkin hihkaista, että aika terveelliseltä näyttää!

Alahyllyltä löytyvät korkeimmat tuotteet, joista ainakin riisikakut ja kaurahiutaleet ovat ahkerassa käytössä. Meillä syödään melko usein aamupalaksi kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa. Lyylille tein taannoin mysliä, ja se majailee tuossa lasipurkissa – oma vatsani ei oikein sitä kestä. Pastaakin tyttö syö kohtalaisen usein: täysjyväluomua tietenkin! Itse käytän alahyllyn tattarijauhoja esim. kasvispihvien ja piirakoiden teossa vehnäjauhojen sijaan. Hyllyltä löytyy myös etikoita, jyviä, siemeniä ja mantelijauhoja sekä vararuokaa eli falafelpyöryköiden puolivalmista seosta.

Keskihyllyllä kököttävät ne pienikokoisemmat kuivatuotteet, joita tarvitsen usein: on riisiä, kvinoaa, tattaria, hirssiä, linssejä, papuja, jyviä, pähkinöitä. Leivon kohtalaisen usein herkullista siemenleipää, ja sitä varten on kaapissa aina tarvittavat ainekset. Tosin koitan olla syömättä sitä ihan joka päivä, jälleen vatsan hyvinvoinnin vuoksi. 

Töissä syön nykyään vain omia salaatteja, joten varalla täytyy olla erilaisia hiilihydraatteja: ei sitä ihan joka viikko jaksaisi pelkkää riisiä salaatinpohjana. Proteiininä salaatteihin käytän toisinaan papuja, kunhan vain jaksan niitä liotella ja keitellä. Säännöllisesti teen itselleni linssikeittoa: se on niin halpaa, helppoa ja hyvää perusiltaruokaa. Isommat erät pähkinöitä säilytän jääkaapissa, mutta tällaiset pikkupussit tyhjentyvät niin nopeasti salaatteihin tai leipomuksiin sekä suoraan suuhun, etten ole jaksanut piitata oikeasta säilytystavasta.

Ylähyllyllä on harvemmin tarvittavia tuotteita, valmisruokia tai Lyylin välipalaruokia, kuten rusinoita ja hapankorppuja, joista en oikein itse välitä. Kookosöljyä käytän lähinnä siemenleivän tekemisessä, mutta on minulla meikkikaapissa toinenkin lasipurkki käsi-, jalkapohja- ja kasvorasvana. ;) Kasvisliemikuutioiden sijaan käytän kasvisliemijauhetta: se on lisäaineetonta! Suosittelen. 

Sivukaapin alahyllyllä on siivoamisen jälkeen tilaa! Yleensä näin ei ole. Hylly toimii varahyllynä, jos kaupasta hamstraa jotain paljon tai jotain uutta. Lisäksi hyllyllä on kahvit. Ennen säilytin siellä myös purkkapusseja, mutta eilen vatsavaivat saivat sellaiset mittasuhteet, että oli taas luovuttava purkansyönnistä, minulla kun se menee ainaiseen mässytykseen niin helpolla. "Kaikki tai ei mitään" on purkassa ja karkissa minulla ainoa toimiva menetelmä. 

Alimmalla keskihyllyllä on vitamiinit ja teet. Syön nykyään psykiatrin määräyksestä omegaa, jossa on D-vitamiinia sekä B12-vitamiinia, koska siitä minulla on ollut kasvissyöjänä puutetta sekä toisinaan muistan ottaa maitohappobakteereja. Teetä juon kotona melko harvoin, mutta nyt lomalla on tullut keitettyä parina iltana mustaa teetä pannullisen verran. Ihan hyvää. Koulussahan juon pelkästään erilaisia teitä – ja paljon – vaikka en oikeastaan voi sanoa teestä mitenkään älyttömästi pitäväni. (Tällä hetkellä hyllyllä on myös miehen jättämä tumma suklaa – ei oikein enää uppoa minuun, kun olen päässyt sokerikoukusta eroon.)

Ylimmällä keskihyllyllä sijaitsevat leipomisessa ja ruoanlaitossa käytetyt erikoistuotteet, kuten leivinjauhe, vaniljasokeri ja perunajauho. Lisäksi hylly majoittaa varasuolat ja lisämausteet, jotka eivät mahdu maustekaappiin 29 purkin seuraan.

Ylin hylly on jauhoja ja sokereita varten. Vehnäjauhoista teen harvoin nykyään enää mitään, mutta joskus Lyylin leipomuksiin tai ruokiin niitä tarvitaan. Lisäksi varakauramaito löysi tänne paikkansa eilen. Aika hyvä jemma! 

Tällaiset ruokakaapit meillä on. Lähes kaikki lämpimässä säilytettävät ruoat mahtuvat näihin melko siroihin kaappeihin: sivupöydällä on vain hedelmät, yrtit ja salaatit sekä ala-astiakaapissa oliiviöljy, sillä pullo on niin korkea, ettei se mahtunut minnekään muualle. 

Pikkuruinen keittiömme on mielestäni tilankäytöllisesti nerokkaasti suunniteltu. Kiitos siis edelliselle omistajalle siitä! Tällaiset vähemmän syvät ruokakaapit ovat erittäin toimivia, etenkin kun ne sijaitsevat helposti tavoitettavassa paikassa. Kun tästä asunnosta joskus joutuu muuttamaan, niin erityisen ikävä tulee tätä keittiötä, sen jo tiedän. 

Mutta nyt ruokakaappeja koluamaan, on lomalaisen lounasaika!

Kirpparin uusi tuleminen

En ole kunnolla kirpparoinut vuosiin – satunnaisesti toki käynyt UFF:lla tai tehnyt joitain nettilöytöjä. Mutta viime viikolla iski uusi into, kun viiden–kuuden vuoden takaisten supershoppailuvuosien antimet ovat alkaneet olla liian kulahtaneita. Mustia t-paitoja lähti kiertoon, ja tilalle piti saada uusia.

Mietin tovin, mistä kaupasta saisi edukkaita, hyvälaatuisia ja mielellään edes jossain määrin eettisiä t-paitoja vieläpä lyhyellä aikataululla, Lyylin ollessa kokkikerhossa maanantaina. No, eipä kai mistään näillä kriteereillä, mutta marssin Hakaniemen UFF:iin joutaessani ja löysin muutaman peruspaidan. H&M:ää ja EDC:tä, merkkejä, joita en ehkä uusina ostaisi, mutta eipä ainakaan H&M:n laadussa ole minun käyttäjäkokemukseni mukaan mitään vikaa. Eettisyyteen en ota kantaa, kun en tiedä. 

Kirppari-innostus sai lisää uutta tuulta, kun huomasin, että pari vuotta sitten kuopatun Vallilan Valtterin tilalle, viereiseen makasiinirakennukseen on saapunut Konepajan Bruno. Vähän jälkijunassa sain Facen kautta vinkin tuon viikonloppukirppiksen olemassaolosta, ja sinnepä siis suuntasimme Kalevin kanssa sunnuntaina – käytettäköön tässä blogissa miehestä nyt sellaista sopivaa nimeä. :D

Lyyli oli vesirokkohoidossa tädillään Mailalla ja hänen miehellään Anterolla – vitsit, kun on kiva keksiä näitä vanhanaikaisia, hieman poikkeavia nimiä. (Älkäättehän loukkaantuko!) Niinpä me pääsimme oikein irrottelemaan – ja minähän ostin! Usean varsin kelvokkaan vaatekappaleen yhteishinnaksi tuli silti vain yhdeksän euroa! 

Bruno oli puolityhjä sekä myyjistä että ostajista. Nyt sanaa kiertämään, sillä tämän mukavammin ei sunnuntai juuri olisi voinut alkaa, vieläpä kun mieskin löysi itselleen uutta puettavaa.

 Viiden euron kasarifarkut – naurakaa vaan, mutta näissä on ihanan korkea vyötärö!

 Hauska liivi, hinta euron. Sopii opelle, en ehkä muuten ois ostanut.

 Perusteeppari (0,50€), ihanan pitkä. Tätä ei töihin. ;)

 Kähee käyttämätön bändipaita (0,50 €), kotioloihin...

 Vähän tiukka euron teeppari, mutta vaikka hupparin alle. 

Mummoyökkäri. Lyylinkin mielestä ihana. Euron oli ja just mitä tarvitsen.

Kuvat otti ja editoi Kalevi. 

Aurinko on noussut taas

Niinhän se aurinko aamuisin pruukaa tehdä, nousta. Kahtena peräkkäisenä aamuna vielä hyvin kauniisti taivaan värjäten. 

Ja niin se joskus elämässäkin, joskus jopa kahdesti. Uusi auringonnousu, uusi ihmissuhde. 

Psykiatri kysyi, että haluatko valottaa tätä uutta ihmissuhdettasi, mutta minulle ei tullut mieleen mitään kerrottavaa. Lähinnä outo olo siitä, että mitä nyt kertoa ihmisestä, joka on ihan tavallinen osa elämääni. Sanoin vain, että tuntuu kuin oltais tunnettu jo kauan. Psykiatri siihen, että eikös se ole hyvä juttu!

Ja niin kai se onkin, hyvä juttu kaiken kaikkiaan. Mutta en nyt tässä lähde ennustamaan mitään, kun ilmeisesti ennustajanlahjoja minulla ei ole. Tyydyn sanomaan, että olo on hyvä, tasapainoinen, niin kuin se kyllä oli ennen kohtaamistammekin tammikuun alussa. 

Kenties olo on toisinaan kuitenkin entistäkin parempi, kun on joku jolle saa kertoa murheensa. Joku, joka ottaa syliin. En tiedä, kaipasinko lopulta mitään sen ihmeellisempää, hullaantumisesta puhumattakaan. 

Pieni on kaunista, tavallinen hienointa. 

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!