Piilottakaa rätit, siivoushullu on karannut!

Voihan sitä blogipostauksesta toiseen ihmetellä, että miksi ei ole taaskaan tarttunut kaunokirjallisuuteen, vaikkei tämä ihmettely mihinkään johda. Tuleepahan kuitenkin puhdistettua huonoa omaatuntoa. 

Kirjallisuuden karttelu taitaakin tänä keväänä liittyä normaalia enemmän siihen, että sisäinen siivoushulluuteni on nostanut päätään. Kerroin jo helmikuussa, kuinka järjestelin ja hankasin kaikki keittiön kaapit uuteen uskoon. Into jatkui vessan täyspesuna: en ole taatusti itsekään nähnyt koskaan sen siistimpää kylpyhuonetta kuin omani. – Olisi voinut katsoa vaikka pesukoneen alle, eikä hiekanjyvääkään. 

Muutaman viikon päästä tästä puunasin kirjahyllyt, joitain laatikoita ja Lyylin klaffilipaston. Sitten hinkkasin keittiön, mutta edessä on vielä yksi iso juttu: ikkunoiden pesu. Sitä olen säästellyt, jotta ikkunat olisivat vielä kesälläkin puhtaat. 

Tässä kuussa olen liittänyt jynssäämiseen myös toisen siivoamisen ulottuvuuden: olen tyhjennellyt kaapeista ja kirjahyllyistä turhaa tai tarpeettomaksi vuosien kuluessa muuttunutta tavaraa ja vienyt sen muitta mutkitta taloyhtiömme kierrätyspaikalle. Tavaroista olisi voinut saada sievoiset summat kirpputorilla itse myymällä, mutta päätin säästää aikaa – onhan sekin tavallaan rahaa. 

Siivoushulluus on yltänyt myös työpaikalle: olen heittänyt vanhoja papereita pois, järkeistänyt tavaroiden järjestystä ja tuonut kotoa työhuoneeseen paitsi kaiken opettamiseen liittyvän materiaalin myös ihania asioita, kuten kauniita kyniä ja joitain koristetavaroita. Kotona taasen suunta on ollut päinvastainen: kaikki, millä ei ole ollut funktiota, on saanut lähtöpassit. Pelkkä kauneus on ollut vain muutaman esineen pelastus, sillä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että tämä pieni, mutta ihana kämppä on tupaten täynnä. 

Myös kirjastoni on karsiutunut: jos en kertaakaan vuoden 1999 jälkeen ollut avannut englanninkielistä massiivista taidehistorian opustani, vaikka olin kyllä muuttanut sen maasta toiseen ja lukuisten asuntojen välillä, tajusin, että nyt tuli aika keventää hyllyjen painoa siitä ja muista vastaavankaltaisista kirjoista luopumalla. Seuraavasta muutosta tuli samalla kevyempi.

No nyt on jääkaapin ovikin hinkattu ja hankattu ja magneetit järjestelty. Kelepaa. 

Tavarasta luopuminen on tehnyt henkisesti hyvää. Tuntuu kuin sen myötä energiaakin olisi enemmän! Siivoamisessa hienoa on myös se, että välittömästi näkee käsiensä jäljen, toisin kuin elämässä yleensä. Haittapuolena taasen on, että kun kuvittelee nauttivansa siivoamisen tuloksista viikkoja, tajuaa parin päivän päästä, että pölyä on pinnoilla taas yhtä paljon kuin ennen siivouspäivää. 

Tänä keväänä olenkin monesti todennut, että piilottakaa minulta rätit, sillä nyt tämä on enää vain pelkkää ajanhukkaa. Viikonloput valuvat sormien lävitse siivoamalla, kun voisi kauniina päivänä vaikka ulkoilla ja huonona päivänä kirjoittaa blogia. Tosin elämäniloa ja energiaa lisäävää voi olla, että sopivassa raossa siivoaa jotain pientä sen koommin siitä etukäteen stressaamatta. Äsken juuri hankasin hellan alumiinirätillä puhtaaksi ja samalla vedin uunin pois paikoiltaan ja pyyhin sen takaa ja alta moskat pois. Nopeaa ja piristävää! Sen jälkeen ehti kyllä bloggaamaan...

Kuulemani mukaan siivoaminen voi olla pakenemista. Ehkä itse pakenen nyt epävarmuuttani, joka elämäntilanteeseeni liittyy. Siivoaminen voi olla myös pesänrakennusta: uusi poikaystävä, uusi järjestys. Usein siivoaminen on osa kevättä: valon paljastaman pölyn havaitsemiseen liittyvä puhdistusriitti. 

Olipa syy siivoamishulluuteeni mikä tahansa ikkunoiden ja verhojen pesua lukuunottamatta toukokuu pyhitettäköön muille, sivistystä lisääville puuhille. 

Mitä se äiti nyt... Joo, kuvaa kesken siivoomisen. Vai toisinpäin?

Kukkia kengissä

Viime keväänä hankitut vaaleanpunaiset kävelykengät ottivat ja muuttuivat käytössä harmaiksi. (Kuvia tulossa.) Melkein jo heitin ne vaatekeräykseen, mutta päätin kuitenkin heltyä, ovathan kengät edelleen täysin käyttökelpoiset. Surkeilta ne kuitenkin näyttävät tuolla eteisen nurkassa nauhattomiksi riisuttuina. Näinkö vähän aikaa kestää onni? (Tarkoitus on viedä kengät jossain vaiheessa jaksamista suutarille värjättäviksi.)

Ensihätään oli lähdettävä etsimään uutta onnea kenkäkaupasta. Ja vaikka hakusessa oli tumma ja tulinen pari, ihastuin täysin toisenlaiseen. Kyllä tämä nyt on todellista rakkautta, joka kestää sen ajan kuin on kestääkseen. Pahoin tosin pelkään jo ennen kenkien käyttöönottoa, että kohtalo voi olla samankaltainen kuin viimevuotisten kohdalla: kaupungin liat eivät helli vaaleita pintoja. 

Turha kuitenkaan surra ennen surua: kengät ovat kauniit koriste-esineet siihen asti, kunnes kadut kuivuvat, ja kunnollisella suojauksella sekä säännöllisellä puhdistamisella näillä pistelee farkkujen parina useammankin vuoden. Nahkaa ovat nämä ranskalaiset Laura Vitat.

Kukkia nurmikolla, kukkia kengissä ja kevytmielisyyttä lompakossa. Mutta vasta kun kevätkengät on hankittu, voi todeta: se on sitten kevät!

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?

 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.

Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 

Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 

Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 

Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!

Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.

2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 

3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;) 

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 

Ruokakaapit

Innostuin, yllättäen, siivoamaan! Tässä kun on tullut vietettyä useampi päivä neljän seinän sisällä, niin mitähän muutakaan tällainen kotihirmu keksisi. 

Niinpä kaikki keittiön kaapit ja laatikot saivat eilen tuta rättiä – ja nyt niitä kelpaa esitellä.

Ruokakaappeja on muutenkin mukava availla uteliaille katseille, sillä ihmisten syömistottumukset ovat kiinnostavia ainakin omasta mielestäni. Lyylille kun tokaisin, että tyyppejä yleensä kiinnostaa, mitä toiset syövät kodeissansa, niin hän siitä kysymään, että miksi. Suoraa vastausta en osannut antaa. 

Yleensä kuitenkin kiinnostaa, miksi laiha pysyy laihana; mitä ihmettä se oikein syö. Entä miksi energinen on niin energinen? Löytyisikö vastaus ruokakaapista? 

Itse olen vehnän lähes kokonaan pois jätettyäni ja säännöllistä sokerinkäyttöäni vähennettyäni laihtunut pari kiloa. Se ei ollut tarkoitus, ja välillä mietin, että ovatkohan kilot lähteneet lihaksista, kun olen jaksanut jumpata niin harvoin enää nykyään. Laihtuminen ei juuri peilissä näy tai vaatteissa tunnu, mutta vaaka sanoo niin. 

Ruokakaappiani tarkasteltuani voin kuitenkin hihkaista, että aika terveelliseltä näyttää!

Alahyllyltä löytyvät korkeimmat tuotteet, joista ainakin riisikakut ja kaurahiutaleet ovat ahkerassa käytössä. Meillä syödään melko usein aamupalaksi kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa. Lyylille tein taannoin mysliä, ja se majailee tuossa lasipurkissa – oma vatsani ei oikein sitä kestä. Pastaakin tyttö syö kohtalaisen usein: täysjyväluomua tietenkin! Itse käytän alahyllyn tattarijauhoja esim. kasvispihvien ja piirakoiden teossa vehnäjauhojen sijaan. Hyllyltä löytyy myös etikoita, jyviä, siemeniä ja mantelijauhoja sekä vararuokaa eli falafelpyöryköiden puolivalmista seosta.

Keskihyllyllä kököttävät ne pienikokoisemmat kuivatuotteet, joita tarvitsen usein: on riisiä, kvinoaa, tattaria, hirssiä, linssejä, papuja, jyviä, pähkinöitä. Leivon kohtalaisen usein herkullista siemenleipää, ja sitä varten on kaapissa aina tarvittavat ainekset. Tosin koitan olla syömättä sitä ihan joka päivä, jälleen vatsan hyvinvoinnin vuoksi. 

Töissä syön nykyään vain omia salaatteja, joten varalla täytyy olla erilaisia hiilihydraatteja: ei sitä ihan joka viikko jaksaisi pelkkää riisiä salaatinpohjana. Proteiininä salaatteihin käytän toisinaan papuja, kunhan vain jaksan niitä liotella ja keitellä. Säännöllisesti teen itselleni linssikeittoa: se on niin halpaa, helppoa ja hyvää perusiltaruokaa. Isommat erät pähkinöitä säilytän jääkaapissa, mutta tällaiset pikkupussit tyhjentyvät niin nopeasti salaatteihin tai leipomuksiin sekä suoraan suuhun, etten ole jaksanut piitata oikeasta säilytystavasta.

Ylähyllyllä on harvemmin tarvittavia tuotteita, valmisruokia tai Lyylin välipalaruokia, kuten rusinoita ja hapankorppuja, joista en oikein itse välitä. Kookosöljyä käytän lähinnä siemenleivän tekemisessä, mutta on minulla meikkikaapissa toinenkin lasipurkki käsi-, jalkapohja- ja kasvorasvana. ;) Kasvisliemikuutioiden sijaan käytän kasvisliemijauhetta: se on lisäaineetonta! Suosittelen. 

Sivukaapin alahyllyllä on siivoamisen jälkeen tilaa! Yleensä näin ei ole. Hylly toimii varahyllynä, jos kaupasta hamstraa jotain paljon tai jotain uutta. Lisäksi hyllyllä on kahvit. Ennen säilytin siellä myös purkkapusseja, mutta eilen vatsavaivat saivat sellaiset mittasuhteet, että oli taas luovuttava purkansyönnistä, minulla kun se menee ainaiseen mässytykseen niin helpolla. "Kaikki tai ei mitään" on purkassa ja karkissa minulla ainoa toimiva menetelmä. 

Alimmalla keskihyllyllä on vitamiinit ja teet. Syön nykyään psykiatrin määräyksestä omegaa, jossa on D-vitamiinia sekä B12-vitamiinia, koska siitä minulla on ollut kasvissyöjänä puutetta sekä toisinaan muistan ottaa maitohappobakteereja. Teetä juon kotona melko harvoin, mutta nyt lomalla on tullut keitettyä parina iltana mustaa teetä pannullisen verran. Ihan hyvää. Koulussahan juon pelkästään erilaisia teitä – ja paljon – vaikka en oikeastaan voi sanoa teestä mitenkään älyttömästi pitäväni. (Tällä hetkellä hyllyllä on myös miehen jättämä tumma suklaa – ei oikein enää uppoa minuun, kun olen päässyt sokerikoukusta eroon.)

Ylimmällä keskihyllyllä sijaitsevat leipomisessa ja ruoanlaitossa käytetyt erikoistuotteet, kuten leivinjauhe, vaniljasokeri ja perunajauho. Lisäksi hylly majoittaa varasuolat ja lisämausteet, jotka eivät mahdu maustekaappiin 29 purkin seuraan.

Ylin hylly on jauhoja ja sokereita varten. Vehnäjauhoista teen harvoin nykyään enää mitään, mutta joskus Lyylin leipomuksiin tai ruokiin niitä tarvitaan. Lisäksi varakauramaito löysi tänne paikkansa eilen. Aika hyvä jemma! 

Tällaiset ruokakaapit meillä on. Lähes kaikki lämpimässä säilytettävät ruoat mahtuvat näihin melko siroihin kaappeihin: sivupöydällä on vain hedelmät, yrtit ja salaatit sekä ala-astiakaapissa oliiviöljy, sillä pullo on niin korkea, ettei se mahtunut minnekään muualle. 

Pikkuruinen keittiömme on mielestäni tilankäytöllisesti nerokkaasti suunniteltu. Kiitos siis edelliselle omistajalle siitä! Tällaiset vähemmän syvät ruokakaapit ovat erittäin toimivia, etenkin kun ne sijaitsevat helposti tavoitettavassa paikassa. Kun tästä asunnosta joskus joutuu muuttamaan, niin erityisen ikävä tulee tätä keittiötä, sen jo tiedän. 

Mutta nyt ruokakaappeja koluamaan, on lomalaisen lounasaika!