Rukous

Flow-lipun hinnalla ostin uudet verhot uuteen kotiin. Kannatti varmaankin, kun ei tuon ilman takia minkäänlainen festarointi houkuttelisi yhtään. Mielentilan nostamiseksi olisi ehkä kannattanut satsata lippuun.

Mielipahaa päätin vähentää muulla tapaa: söin noin puoli litraa jäätelöä, minkä jälkeen vaniljajäätelöä ei varmasti tee vähään aikaan mieli. Lisäksi ostin kirjan.

Sepäs vasta mieltäylentävä hankinta olikin. 

Kyllä tästä silti viikonloppu tulee. Lyyli lähti sisarelleni seikkailupäivää viettämään. Minä päätin lukittautua kotiin lukemaan. Hyvin viisas päätös, tunnen sen jo sisälläni, mutta kun on kipeä olo, enkä edes keksi, mitä muuta voisin tehdä. Toki olisin voinut suunnata vaikka Kiipeilyareenalle tai tangotunnille, mutta kuinka järkeviä toimintoja tuollaiset vapaa-ajan vietteet ovat, jos kurkku on kipeä ja olo vähän lämpöinen?

Järkevämpää on nyt saattaa Astrid Lindgrenin elämäkerta loppuun ja aloittaa sitten tätä aarretta, jota olen kauan himoinnut; illalla lausun rukouksen Tšernobylille. 

Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Lyylin uudet vaatteet ja äidin vanhat aatteet

Syyskausi alkaa aina uusien vaatteiden hankkimisella. Tällä kertaa kohteena on ollut etupäässä kakkosluokkalainen Lyyli: laskin ostaneeni hänelle 16 uutta vaatekappaletta: kuusi kirpparilta, neljä kalliinpuoleista laadukasta ja eettistä ostosta ja ikävä kyllä sitten päälle vielä kuusi Hennes ja Mauritzin perusvaatekappaletta, sellaisia, joita en kirpparilta kovalla hakemisellakaan löytänyt enkä viitsinyt kalliilla ostaa.

Kirpparivaatteita: Tää setti maksoi korkeintaan kympin!

Mini Rodinin syysuutuuksia. Hintaa en kehtaa kertoa.

Heinäkuussa jatseilta kotiuduttuani aloin valtavan mylläämisen – muistanette vinttikomerokuvan! Myin lähes kaikki viime vuosien lastenvaatteet pois nurkista, sikäli mikäli en ollut laittanut niitä jo vaatekeräykseen. Muutama hassu jäi vielä käteen, mutta niistäkin suurin osa lähtee työkaverin tyttärelle.

Nurkat ovat puhdistuneet kaikesta ylimääräisestä myös muutenkin: kirjoja, koristeita yms. on lähtenyt taloyhtiömme kierrätyspisteelle. Olo on puhdistunut tyhjentämisen myötä, mutta luulenpa, että olen käyttänyt tätä puhdistusriittiä myös oman pahan mielen parantamiseen.

Kesä ei ollut niitä kevyimpiä, ja nyt uuden lukukauden alkaessa ajatukseni ovat edelleen synkkiä tai oikeastaan jopa enenevän synkkiä. Olo tuntuu niin vanhalta, ja kaiken aikaa teen hyvästejä unelmalleni isommasta perheestä. Se ottaa voimille.

Tuo "hyvän ihmisen tuoli" on edelleen tyhjä. Kenet siihen löydän? Pöytäkaverina siis vain Deko-lehti, Lyylin kirjanmerkki taas muistuttaa työn tärkeydestä! Ihan kaikki ei ole pilalla. 

Toisaalta tämä kesä on ollut ystävyyden juhlaa: tuntuu, että vanhat ystävät ovat astuneet taas askeleen lähemmäs elämässäni. Olen viettänyt heidän kanssaan laatuaikaa ja nauttinut siitä. Kesä on sikäli ollut leppoisa ja palauttava.

Mutta yksinäisyyden tunne ei lakkaa, eikä se varmaan koskaan tule kokonaan häviämäänkään, etenkin, jos elämääni näin yksin elän. Ei ihmistä ole tarkoitettu sinkuksi, ajattelen, vaikka toki onnellisia sinkkujakin varmasti löytyy. Yhtä hölynpölyä on ajatus siitä, että ensin täytyy tulla onnelliseksi itsensä kanssa. Miten hitossa tulet onnelliseksi, jos juuri se yksi elämän olennaisimmista asioista puuttuu: vuorovaikutus sellaisen aikuisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää tai ainakin haluaa ymmärtää sinua?

Lukekaa tämä, jos ette usko. 

Vinttikomero kuntoon, osa 1

Tästä tää nyt lähtee! Neljän vuoden roinat pitää saada käytyä läpi, myytyä tai aseteltua paikoilleen ennen muuttoa. Ei huvittais, ei, viettää kesäpäivää kangasalla, eiku ullakolla, mutta minkäs teet...

Voi tavarataivas sentään! Annan vinkin: älä rakastu materiaan!

Uusi luola, uusi elämä?

Ensin piti kirjoittaa siitä, kuinka äärettömän surullinen olen ollut viime aikoina. Jatseillakin olin koko ajan itku kurkussa, eikä oikein mikään tuntunut tai tunnu auttavan. Ei edes se, että olemme löytäneet uuden kodin! 

Kyllä, toinen asunto, jossa kävin parhaan ystäväni kanssa visiitillä, tuntui juuri oikealta. Homekoirat tutkivat sen, eikä mitään isoja esiintymiä löytynyt, mutta yksi iso pulma asunnossa on: rappukäytävä haisee todella vahvasti homeelle, sillä kellarissa on jokin ongelma. Naapuri tiesi sanoa, että siellä on tapahtunut vesivahinko äskettäin. Asiaa kuitenkin teknisen isännöitsijän mukaan tutkitaan, joten otin riskin luottaen siihen, että kellari laitetaan kuntoon ja haju vähintään vähenee. 

Koirat reagoivat toki tuohon rappukäytävän homeiseen ilmaan merkitsemällä uuden asuntomme ulko-oven ympäristön. Ovi on kuitenkin huonosti tiivistetty, joten tiivistämällä sen ja sisäoven paremmin sekä hätätapauksessa rakentamalla asunnon eteiseen pienen välieteisen eli ylimääräisen seinän ja oven rappukäytävän homeet saadaan todennäköisesti pysymään poissa asunnostamme. 

Meistä siis tulee 55-neliöisen itä-helsinkiläisen toisen kerroksen kaksion asukkeja! Edessä on vielä pientä pintaremonttia, kuten huonossa kunnossa olevien 60-lukulaisten sisäovien hiomista ja maalailua, seinien pintamaalaus, yhden puupaneeliseinäkoristuksen purkaminen ja sen seinän tapetointi ja sen sellaista. Huonekaluostoksilla pitää käydä ja uusia mattoja, lamppuja ja pöytäryhmä tulee hankkia. Eräs tangotuttuni on kaappifirman omistaja, joten ehdin jo tilata häneltä alustavasti eteiskaapit. Tarkoitus on siis teettää tyhjään eteiseen mittojen mukaan hyvät säilytystilat, sillä asunnosta puuttuvat kaikki kiinteät kaapit – vaatehuone onneksi löytyy!

On surullista lähteä pois kantakaupungin alueelta: elämästä tulee hankalampaa, kun täytyy miettiä tarkemmin logistisia ratkaisuja. Mitenköhän käy tangoilulle, kun tangosali on ollut Hermannista 20 minuutin kävelymatkan päässä ja nyt joudumme 45 minuutin etäisyydelle kaikesta toiminnasta?Toisaalta metro kulkee pian entistä tiuhempaan, kunhan Espoon metro saadaan ensi vuoden aikana käyntiin. 

Haikeisiin tunnelmiin liittyy aina myös jonkinasteista helpotusta: nämä reilut neljä vuotta, jotka Hermannissa olemme asuneet, ovat olleet raskaita vuosia. Asunto on ollut täydellinen, mutta elämä ei: kaksi eroa, yhden pitkän tapailusuhteen päättäminen, yksi keskenmeno ja surullisimpana Lyylin isän kuolema yllättäen, vaikkakin pitkän ja vaikean taipaleen jälkeen. Ei voi sanoa, että ruuhkavuodet olisivat kohdelleet minua lempeästi. Välillä tuntuu niin kohtuuttoman raskaalta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että moni asia on kuitenkin mennyt myös nappiin: tytär, työpaikka, ystävät, harrastukset... Olisin äärettömän kiitollinen, jos en olisi koko ajan näin surullinen.

Jouduin vähän aikaa sitten sairaalaan, ja luin eilen raportin sairaalakäynnistäni. Mainitsematta vielä mitään sairaalakäynnin syystä (kerron siitä aikanaan), ihmettelin esitiedoissa ollutta tekstiä: "38-vuotias varsin terve nainen". Mistäs tuollaiset tiedot? Itsestä kun tuntuu, että olen koko ajan kipeä, ravannut vuoden aikana lääkärillä tai päivystyksessä jatkuvasti: polvi, jalan rasitusvamma, selkä, vatsa, mielentila, pää... Joka paikassa ongelmia. Vähän aikaa sitten tajusin, että kuulonalenemanikin on varmasti pahentunut, kun en meinaa enää saada selvää ihmisten nopeasta puheesta. Hohhhoijaa. 

Nyt tiedossa on kuitenkin aktiivinen viikko Helsingissä tangoineen, vinttikomeron siivoamisineen ja muine arkisine toimenpiteineen. Varasin juuri kirpputoripaikan Vekarakirppikselta, ja aion myydä kaikki Lyylin vanhat vaatteet siellä. En jaksa muuttaa mitään ylimääräistä tai turhaa. 

On tullut aika jättää vanhat taakseen. Ehkä se auttaa. 

Jep, tiedetään, kevät meni jo. Oon kiinni menneessä, edelleen, koko ajan, tiukasti.

Poria ja Hermannia

Olemme saapuneet nauttimaan vuosittaista Pori-annostustamme tänne vanhempieni luo taajamaan, vaikka maaseuduksikin tätä tulee mainostusmielessä usein kutsuttua. Tosiasiassa kylä kuuluu nykyään Poriin, mutta sijaitsee viidentoista kilometrin päässä keskustasta. Lähellä on peltoja ja maalaistaloja, mutta juuri tämä alue on melko tiiviisti kaavoitettua. 

Yhtä kaikki, minun päämääräni täällä on nukkua, lukea, jutella ja käydä Pori Jazzeilla vapaaehtoistyössä pyöräillen. Lyhyesti sanottuna liikuntaa ja kulttuuria, jotta jaksaa taas työntäytteisen talven. Lyyli lähtee jo muutaman päivän päästä mökkeilemään toisten isovanhempien kanssa.

Itsellä, kumma kyllä, työasiat ovat jo hiipineet ajatuksiin, vaikka loma on vasta puolessa välissä – vai pitäisikö todeta, että jo puolessa välissä. Nopeaa on kesän kulku, ja se pelottaa, mutta yritän jotenkin ajatella, että nyt vähemmän onnistunut pääruoka on takana ja edessä on vain herkulliset jälkiruoat – ja onhan niitä tiedossakin, monta annosta: grillijuhlat, tangoleiri, tuparit... Matkustuskannalla pysytään, vaikka kotimaan sisällä toistaiseksi.

Unohdin ottaa kameran mukaan tännekin, joten saatte tyytyä seuraavien postausten ajan joihinkin arkistokelpoisiin kuviin tai vaihtoehtoisesti haaveiluihini: asuntomme – siis kotimme! – on myyty, ja olen tehnyt ehdollisen tarjouksen kivasta kämpästä Vanhassa Vuosaaressa eli eräässä itäisessä Helsingin lähiössä, noin 45 minuutin matkan päästä keskustasta. Kyseessä on tilava kaksio, jonka homekoirat ensi viikolla tarkastavat. Riippuen siitä, mitä ne toteavat, joko ostan kämpän tai jatkan etsimistä. Rahanmenoa ei ainakaan voi estää, mutta tällaista on allergisen elämä: terveys joka tapauksessa ennen kaikkea. Onneksi on edes vähän säästöjä!

En oikeastaan ole kovin surullinen tällä hetkellä, vaikka niin moni asia on viimeisten vuosien aikana mennyt myttyyn. Rakastan nykyistä asuntoamme, mutta jotenkin helpottavaa aloittaa taas ikään kuin puhtaalta pöydältä uuden ympäristön myötä. Lokakuun alkuun mennessä meidän tulee olla muuttaneet, joten hätätapauksessa joudumme vuokralle, vaikka siinä sitten on todennäköisesti tiedossa terveysongelmia, kun vuokra-asuntoa en tasan tarkkaan rupea remontoimaan. 

Toivotaan nyt kuitenkin, että joku Vuosaaren tai Puotilan 60-lukulaisista asunnoista nappaa pikaisesti, jotta myös remontointiin jää aikaa! Hermannin kaupunginosalle sanomme joka tapauksessa tällä erää hyvästit.

Kuvat ovat oman asuntoni myyntikuvia – hei hei Hermanni, hei hei Helminkadun koti!

Luottamuspulassa

Olin luottavainen lapsi: ajattelin aina, että elämä menee mukavasti, sujuu kuin sävelten kuuntelu. Minullahan olikin turvallinen lapsuus, joka antoi eväät luottaa onneen, lutviutumiseen, tasapainoon, perheeseen. 

Elämä kuitenkin näytti kovan puolen itsenäistyttyäni. Ehkä näin käy kaikille: vasta aikuisena tajuaa, miten julma ja julman kaunis maailma voi yhtä aikaa olla. 

Muistelen ilolla – ja kaiholla – niitä hyviä, tasapainoisia onnen vuosia, joita Veikon kanssa sain muutaman viettää. Silloin kaikki tuntui sujuvan, kuten olin lapsena ajatellut. Sen jälkeen ei enää koskaan. 

Olen ollut ja olen toisinaan edelleenkin katkera, mutta elämässä tuntuu nykyään olevan myös sellaista hyvää, mistä osaan olla kiitollinen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmillä asioilla tuntuu olevan merkitystä. Samalla on oppinut näkemään uusia mahdollisuuksia: miksi muka ydinperhe olisikaan se ainoa vaihtoehto? Ehkä voisin keksiä jotain ihan muuta tilalle? 

Olen huomannut, että tangopiireissä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko tietoisesti tai kohtalon saattelemina valinneet aivan toisenlaisen elämäntavan kuin ns. perinteisissä perheissä elävät. Vanhoista tutuistani ja monista uusista ystävistäni suurin osa taas on aivan klassisia ydinperheen jäseniä. Ehkä juuri se on tehnyt kipeää: olen auttamatta ulkopuolinen niissä kuvioissa, halusin tai en. Olen jotain sellaista tärkeää vailla, mitä muilla on. 

Siksipä juuri tangokin houkuttelee, vaikka se myös vaatii tällaiselta ujolta ihmiseltä paljon. Toisaalta eilen kirjoittamani uppoaminen itseeni on ollut nyt parasta: Netflix-sarjan katselu, pako tosielämästä. Tuntuu, että voisin elää ikuisesti niin, vaikka en kuitenkaan voisi. 

Lyyli elää hetkessä vaikkapa askarrellen

Jotenkin yritän koko ajan korjata elämääni touhuamalla jotain, kuten siivoamalla, puhumalla, tekemällä ruokaa, vaikka nyt tärkeämpää olisi antaa elämän olla rikki ihan kunnolla. Viisi vuotta on erosta, viisi erilaista ihmissuhdetta takana, seitsemän vuotta häistä, Lyylin syntymästä reilut kahdeksan. Aika on juossut, ja minä olen koko ajan panikoinut sen liian nopeaa etenemistä. 

Miksi en voisi luovuttaa, lopettaa kiirettäni? En usko ihmissuhteitteni menneen myttyyn kiireen tähden, mutta jotenkin hävitän itseäni tässä kauheassa yrittämisessä. Nyt täytyisi antaa olla! Saavuttaa se lapsuuden tila, jossa kaikki tuntui sujuvan vailla painetta asioiden onnistumisesta.

Mutta se mikä on helppoa kymmenvuotiaalle, ei enää ole helppoa 38 vuoden iässä. Väittäisin, että elämän rajallisuuden tajuaminen tekee ihmisestä kiireisen. Täysikasvuinen ihminen liiankin hyvin tajuaa, kuinka lyhyt aika meillä täällä maan päällä on käytettävissämme. 

Se on surullista, vaikka lopulta helpotus. 

Tänään on tasan puoli vuotta minun ja Kalevin ensitapaamisesta. Olemme kokeneet tänä aikana hurjia asioita. Vuoden 2016 alkupuolisko ei alun auvoisuudesta huolimatta ole ollut sweet sixteen, vaan pikemminkin se helvetin kuustoista, mutta ehkä on lupa odottaa loppuvuodelta sitä suloisuutta, mitä alkuvuosi ei sittenkään tarjonnut.

Tai ehkäpä parasta olisi olla odottamatta mitään: tarttua ainoastaan tähän hetkeen – nyt heti ja täysillä. 

Minä puuhaan ja suoritan tulevaa ajatellen