Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 

Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 

Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu

Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?

Rukous

Flow-lipun hinnalla ostin uudet verhot uuteen kotiin. Kannatti varmaankin, kun ei tuon ilman takia minkäänlainen festarointi houkuttelisi yhtään. Mielentilan nostamiseksi olisi ehkä kannattanut satsata lippuun.

Mielipahaa päätin vähentää muulla tapaa: söin noin puoli litraa jäätelöä, minkä jälkeen vaniljajäätelöä ei varmasti tee vähään aikaan mieli. Lisäksi ostin kirjan.

Sepäs vasta mieltäylentävä hankinta olikin. 

Kyllä tästä silti viikonloppu tulee. Lyyli lähti sisarelleni seikkailupäivää viettämään. Minä päätin lukittautua kotiin lukemaan. Hyvin viisas päätös, tunnen sen jo sisälläni, mutta kun on kipeä olo, enkä edes keksi, mitä muuta voisin tehdä. Toki olisin voinut suunnata vaikka Kiipeilyareenalle tai tangotunnille, mutta kuinka järkeviä toimintoja tuollaiset vapaa-ajan vietteet ovat, jos kurkku on kipeä ja olo vähän lämpöinen?

Järkevämpää on nyt saattaa Astrid Lindgrenin elämäkerta loppuun ja aloittaa sitten tätä aarretta, jota olen kauan himoinnut; illalla lausun rukouksen Tšernobylille. 

Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Lyylin uudet vaatteet ja äidin vanhat aatteet

Syyskausi alkaa aina uusien vaatteiden hankkimisella. Tällä kertaa kohteena on ollut etupäässä kakkosluokkalainen Lyyli: laskin ostaneeni hänelle 16 uutta vaatekappaletta: kuusi kirpparilta, neljä kalliinpuoleista laadukasta ja eettistä ostosta ja ikävä kyllä sitten päälle vielä kuusi Hennes ja Mauritzin perusvaatekappaletta, sellaisia, joita en kirpparilta kovalla hakemisellakaan löytänyt enkä viitsinyt kalliilla ostaa.

Kirpparivaatteita: Tää setti maksoi korkeintaan kympin!

Mini Rodinin syysuutuuksia. Hintaa en kehtaa kertoa.

Heinäkuussa jatseilta kotiuduttuani aloin valtavan mylläämisen – muistanette vinttikomerokuvan! Myin lähes kaikki viime vuosien lastenvaatteet pois nurkista, sikäli mikäli en ollut laittanut niitä jo vaatekeräykseen. Muutama hassu jäi vielä käteen, mutta niistäkin suurin osa lähtee työkaverin tyttärelle.

Nurkat ovat puhdistuneet kaikesta ylimääräisestä myös muutenkin: kirjoja, koristeita yms. on lähtenyt taloyhtiömme kierrätyspisteelle. Olo on puhdistunut tyhjentämisen myötä, mutta luulenpa, että olen käyttänyt tätä puhdistusriittiä myös oman pahan mielen parantamiseen.

Kesä ei ollut niitä kevyimpiä, ja nyt uuden lukukauden alkaessa ajatukseni ovat edelleen synkkiä tai oikeastaan jopa enenevän synkkiä. Olo tuntuu niin vanhalta, ja kaiken aikaa teen hyvästejä unelmalleni isommasta perheestä. Se ottaa voimille.

Tuo "hyvän ihmisen tuoli" on edelleen tyhjä. Kenet siihen löydän? Pöytäkaverina siis vain Deko-lehti, Lyylin kirjanmerkki taas muistuttaa työn tärkeydestä! Ihan kaikki ei ole pilalla. 

Toisaalta tämä kesä on ollut ystävyyden juhlaa: tuntuu, että vanhat ystävät ovat astuneet taas askeleen lähemmäs elämässäni. Olen viettänyt heidän kanssaan laatuaikaa ja nauttinut siitä. Kesä on sikäli ollut leppoisa ja palauttava.

Mutta yksinäisyyden tunne ei lakkaa, eikä se varmaan koskaan tule kokonaan häviämäänkään, etenkin, jos elämääni näin yksin elän. Ei ihmistä ole tarkoitettu sinkuksi, ajattelen, vaikka toki onnellisia sinkkujakin varmasti löytyy. Yhtä hölynpölyä on ajatus siitä, että ensin täytyy tulla onnelliseksi itsensä kanssa. Miten hitossa tulet onnelliseksi, jos juuri se yksi elämän olennaisimmista asioista puuttuu: vuorovaikutus sellaisen aikuisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää tai ainakin haluaa ymmärtää sinua?

Lukekaa tämä, jos ette usko. 

Vinttikomero kuntoon, osa 1

Tästä tää nyt lähtee! Neljän vuoden roinat pitää saada käytyä läpi, myytyä tai aseteltua paikoilleen ennen muuttoa. Ei huvittais, ei, viettää kesäpäivää kangasalla, eiku ullakolla, mutta minkäs teet...

Voi tavarataivas sentään! Annan vinkin: älä rakastu materiaan!

Uusi luola, uusi elämä?

Ensin piti kirjoittaa siitä, kuinka äärettömän surullinen olen ollut viime aikoina. Jatseillakin olin koko ajan itku kurkussa, eikä oikein mikään tuntunut tai tunnu auttavan. Ei edes se, että olemme löytäneet uuden kodin! 

Kyllä, toinen asunto, jossa kävin parhaan ystäväni kanssa visiitillä, tuntui juuri oikealta. Homekoirat tutkivat sen, eikä mitään isoja esiintymiä löytynyt, mutta yksi iso pulma asunnossa on: rappukäytävä haisee todella vahvasti homeelle, sillä kellarissa on jokin ongelma. Naapuri tiesi sanoa, että siellä on tapahtunut vesivahinko äskettäin. Asiaa kuitenkin teknisen isännöitsijän mukaan tutkitaan, joten otin riskin luottaen siihen, että kellari laitetaan kuntoon ja haju vähintään vähenee. 

Koirat reagoivat toki tuohon rappukäytävän homeiseen ilmaan merkitsemällä uuden asuntomme ulko-oven ympäristön. Ovi on kuitenkin huonosti tiivistetty, joten tiivistämällä sen ja sisäoven paremmin sekä hätätapauksessa rakentamalla asunnon eteiseen pienen välieteisen eli ylimääräisen seinän ja oven rappukäytävän homeet saadaan todennäköisesti pysymään poissa asunnostamme. 

Meistä siis tulee 55-neliöisen itä-helsinkiläisen toisen kerroksen kaksion asukkeja! Edessä on vielä pientä pintaremonttia, kuten huonossa kunnossa olevien 60-lukulaisten sisäovien hiomista ja maalailua, seinien pintamaalaus, yhden puupaneeliseinäkoristuksen purkaminen ja sen seinän tapetointi ja sen sellaista. Huonekaluostoksilla pitää käydä ja uusia mattoja, lamppuja ja pöytäryhmä tulee hankkia. Eräs tangotuttuni on kaappifirman omistaja, joten ehdin jo tilata häneltä alustavasti eteiskaapit. Tarkoitus on siis teettää tyhjään eteiseen mittojen mukaan hyvät säilytystilat, sillä asunnosta puuttuvat kaikki kiinteät kaapit – vaatehuone onneksi löytyy!

On surullista lähteä pois kantakaupungin alueelta: elämästä tulee hankalampaa, kun täytyy miettiä tarkemmin logistisia ratkaisuja. Mitenköhän käy tangoilulle, kun tangosali on ollut Hermannista 20 minuutin kävelymatkan päässä ja nyt joudumme 45 minuutin etäisyydelle kaikesta toiminnasta?Toisaalta metro kulkee pian entistä tiuhempaan, kunhan Espoon metro saadaan ensi vuoden aikana käyntiin. 

Haikeisiin tunnelmiin liittyy aina myös jonkinasteista helpotusta: nämä reilut neljä vuotta, jotka Hermannissa olemme asuneet, ovat olleet raskaita vuosia. Asunto on ollut täydellinen, mutta elämä ei: kaksi eroa, yhden pitkän tapailusuhteen päättäminen, yksi keskenmeno ja surullisimpana Lyylin isän kuolema yllättäen, vaikkakin pitkän ja vaikean taipaleen jälkeen. Ei voi sanoa, että ruuhkavuodet olisivat kohdelleet minua lempeästi. Välillä tuntuu niin kohtuuttoman raskaalta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että moni asia on kuitenkin mennyt myös nappiin: tytär, työpaikka, ystävät, harrastukset... Olisin äärettömän kiitollinen, jos en olisi koko ajan näin surullinen.

Jouduin vähän aikaa sitten sairaalaan, ja luin eilen raportin sairaalakäynnistäni. Mainitsematta vielä mitään sairaalakäynnin syystä (kerron siitä aikanaan), ihmettelin esitiedoissa ollutta tekstiä: "38-vuotias varsin terve nainen". Mistäs tuollaiset tiedot? Itsestä kun tuntuu, että olen koko ajan kipeä, ravannut vuoden aikana lääkärillä tai päivystyksessä jatkuvasti: polvi, jalan rasitusvamma, selkä, vatsa, mielentila, pää... Joka paikassa ongelmia. Vähän aikaa sitten tajusin, että kuulonalenemanikin on varmasti pahentunut, kun en meinaa enää saada selvää ihmisten nopeasta puheesta. Hohhhoijaa. 

Nyt tiedossa on kuitenkin aktiivinen viikko Helsingissä tangoineen, vinttikomeron siivoamisineen ja muine arkisine toimenpiteineen. Varasin juuri kirpputoripaikan Vekarakirppikselta, ja aion myydä kaikki Lyylin vanhat vaatteet siellä. En jaksa muuttaa mitään ylimääräistä tai turhaa. 

On tullut aika jättää vanhat taakseen. Ehkä se auttaa. 

Jep, tiedetään, kevät meni jo. Oon kiinni menneessä, edelleen, koko ajan, tiukasti.