Kattoni mun, mattoni mun

Katto on pään päällä edelleen. Telttaan ei muuteta! 

Olo on ollut kuitenkin koko tämän täällä Lokkisaaressa asumamme kuukauden huono: kutittaa, yskittää, nenä valuu ja välillä saan allergisia kohtauksia, jolloin koko keho hehkuu. Raskasta, varsinkaan kun ei tiedä, missä syy. Hometta, voiko olla, kun koirat ovat kämpän tarkistaneet, eikä home haise kuin rappukäytävässä, josta se ei juuri sisään tihku. 

Viemäri tosin haisee edelleen, ja se on tietenkin ehtaa sitä, kun putkissa on kosteutta jatkuvasti. Putkimiestä en ole vieläkään tavoittanut lomiltaan: josko hän saisi taiottua vesilukon toimimaan kunnolla; vessassa kun haju on paljon miedompi vesilukkotyypistä johtuen. 

Hyllyjä, naulakkoja tms. ei niitäkään ole vielä saatu seinään. Remppamiestä odottelen.

Tuntuu, että elämä junnaa nyt paikoillaan. Suru, ahdistus, epätoivo jatkuvat. Tämän asunnon piti aloittaa jotain uutta, mutta jäin pyörimään vanhoihin pelkoihin. Toisaalta valonsäde minussa nousee välillä väkisinkin esille: ehkä tämä sittenkin aloittaa jotain uutta, mutta en vielä tiedä, mitä, missä ja milloin.

Ainakin kaikki matot menevät tai ovat jo menneet uusiksi: olkkarissa on viimeisistä Anttilan alemyynneistä hankittu karvalankamatto; Lyylille tilasin beigen chenillematon edullisesti. Eteiseen ja keittiöön teetän harmaa-viheriäät räsymatot. Keittiössä on tällä hetkellä yksiön eteismatto ja keittiön matto, ja nekin istuvat tuohon, mutta parempi olisi rytmittää tätä tilaa yhdellä matolla. Sitäpaitsi varamattoja on kiva olla – sen sain huomata viime asunnossa, kun vein matot pesulaan. Nehän viettävät siellä helposti kaksikin viikkoa, ja koti on todella ankea ilman maton mattoa. 

Keittiön maton kudevärejä olen fiilistellyt viime päivät:

Ja istunut keittiössä, vaikka en tiedä, pitäisikö suosia muita huoneita:

Hassua, että vaikka asunnon epämiellyttävät hajut pyörivät koko ajan tietoisuudessani, en kauheasti enää kaipaile takaisin Helminkadun Helmeemme. Sen aika vain tuli täyteen. Toki kaipaan sitä raikasta sisäilmaa, jonka tuo Helmi kätki, mutta ehkä samantyyppisen aarreasunnon löytää vielä joskus. 

Melkein tekisi mieli vannoa, että muutan enää yhden kerran, ja tämän loppusijoituspaikan tulee olla kunnollinen kaikin puolin. Mutta eihän tuollaista vannoa voi, kun ei edes luvata, eikä melkein edes uskalla toivoa. 

Katse on minulla kuitenkin nyt eteenpäin, vaikka en vielä tiedä, millä aikataululla edetään. Jos asuminen täällä ei yhtään rauhoitu, oireet vain jatkuvat ja hajut jatkavat villiä elämäänsä, täytyy joulun jälkeen kartottaa uusia vaihtoehtoja. Olen luvannut itselleni, että vasta maaliskuussa teen päätöksen jatkosta. 

Nyt ei enää hättäillä. 

Ei se ota, jos ei anna

Sanotaan, että vaikeudet yhdistävät ihmisiä. Niin ne voivat yhdistää ihmistä ja asuntoakin. Oma tarinani tämän uuden kodin kanssa toivottavasti päättyy toteamukseen "vaikeuksien kautta voittoon", vaikka ihan vielä ei voittajafiilis olekaan.

Asunnon (aikaiset) ongelmat, jotka ovat aiheuttaneet minulle noin kolme hermoromahdusta ja kaksi sairauslomapäivää:

a) Viemärien makea haju (=hometta). Keittiössä ei hajuun auta mikään; putkimiehen lomaltapaluuta odotellessa. Täällä istuessa (tyhmä kun olen, mutta ei ole muuta pöytää) kutajaa ja yskittää normaalia enemmän. Onneksi ei ole rakenteissa, mitä ensin pelättiin... Kyllä tämän kanssa jotenkuten elää, ainakin vähän aikaa.

b) Ystävältä lainassa olleet huonekalut. Sain kaksi 50-lukulaista huonekalua pitkään lainaan ystävän perheenlisäystä ajatellen – hän asuu miehensä kanssa yksiössä, joten tietenkin yksiöelämää tarpeeksi nähneenä päätin avittaa heitä tässä tilanpuutetilanteessa. Olisihan uusista huonekaluista minulle paljonkin iloa! Täällä 55-neliöisessä lattiapinta-alaa riittää ja olohuone kaikuu puolityhjyyttään.

Jouduin kuitenkin luopumaan muutaman päivän kokeilun jälkeen näistä lainakamoista, sillä sain sellaisen allergisen kohtauksen eräänä yönä, etten ole pitkään aikaan saanut, ja arvelin osasyyn olevan tuoksuvat, vuosien aikana erilaisia ilmankosteuksia ja hajuja imeneet puisen pöydän ja lipaston.

Isäni ajoi Porista ja Poriin saman päivän/yön aikana, ja siinä välissä vei painavat 50-lukulaiset takaisin omistajalleen tavallisen auton perässä. Tarinahan voisi olla huvittavakin, mutta en vielä jaksa nauraa, kun ei nämä huvittavuudet edes tähän lopu.

c) Kylpyhuoneen vesivahinko: Vihdoin ja viimein monen päivän, usean puhelun ja erinäisen sopimisen jälkeen sain pesukoneen maanantaina seinään ammattilaisen laittamana. Eilen päätin vetäistä koneellisen pyykkiä, sillä sitä riittää, mutta kappas, sainkin aikaan vesivahingon: unohdin, että tässä kylppärissä poistoputki ei mene suoraan seinään, vaan se pitää nostaa lavuaariin. En hoksannut nostaa sitä kaapin alta ja niinpä lattia ui vedessä pariinkin otteeseen, kun kone poisti veden suoraan lattialle. Onneksi lattiakaivo sen veti; ainoastaan matto oli ihan litimärkä, kun vessaan iltamyöhällä astuin ja muuten lattia oli vain märkä, ei vedessä uiva. Mutta silti, miten huonoa tuuria, että koko aikana ei käyty kertaakaan vessassa, vaikka yleensä illan aikana siellä tulee joskus rampattua vähän väliä. 

Minä sitten vietin iltani umpiväsyneenä puolitoista tuntia lattiaa hiustenkuivaajalla kuivaten. Ei se päällisin puolin märäksi jäänyt ilman tuota käsittelyäkään, mutta pelkäsin, että vesieristeet eivät toimi. Saapi nähdä, miten käy. Vielähän ei voi tietää, jos vesi jostain kohtaa on löytänyt kolon hiipiä rakenteisiin. Toisaalta silloin on kysymyksessä rakennusvirhe, sillä pitäähän kylppärin kestää suihkussakäyntiäkin, jossa vettä tulee lattialle pitkän aikaa ja paljon.

Minua lohdutettiin, että ei tuossa ole huolta, että nykyiset eristeet ovat hyviä. Toivon samaa, sillä enempää huolia en nyt jaksaisi. Olen niin äärettömän väsynyt, että olen monta kertaa meinannut kävellä auton alle, kun en ole huomannut punaista valoa! Niin väsynyt, että unohtelen koko ajan asioita, kuten juuri tuon poistoletkunkin. 

Nyt uskaltauduin kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämäni ensimmäistä omaa astianpesukonetta. Luin ihan käyttöohjeet ja kaikki, ettei tapahtuisi enempää katastrofeja. Kylppäriä käyn vähän väliä haistelemassa, mutta raikkaalta ja kuivahkolta se tuntuu. Uskotaan nyt kerrankin parempaan vaihtoehtoon, ja huokaistaan hiukan. Ja uskalletaan nauttia tämän asunnon kauneudesta, tilavuudesta ja tietynlaisesta raikkaudestakin, vaikka oireilenkin täällä edelleen. 

Jos oireet kuitenkin pysyvät kurissa, kyllä täällä jonkin aikaa elelee. Loppuelämän asunnoksi ei tästä ole, mutta toivotaan, että kellarin maakosteusongelmasta huolimatta asunnosta tulee muutamaksi hyväksi vuodeksi rakastettu koti. 

Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 

Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 

Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu

Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?

Rukous

Flow-lipun hinnalla ostin uudet verhot uuteen kotiin. Kannatti varmaankin, kun ei tuon ilman takia minkäänlainen festarointi houkuttelisi yhtään. Mielentilan nostamiseksi olisi ehkä kannattanut satsata lippuun.

Mielipahaa päätin vähentää muulla tapaa: söin noin puoli litraa jäätelöä, minkä jälkeen vaniljajäätelöä ei varmasti tee vähään aikaan mieli. Lisäksi ostin kirjan.

Sepäs vasta mieltäylentävä hankinta olikin. 

Kyllä tästä silti viikonloppu tulee. Lyyli lähti sisarelleni seikkailupäivää viettämään. Minä päätin lukittautua kotiin lukemaan. Hyvin viisas päätös, tunnen sen jo sisälläni, mutta kun on kipeä olo, enkä edes keksi, mitä muuta voisin tehdä. Toki olisin voinut suunnata vaikka Kiipeilyareenalle tai tangotunnille, mutta kuinka järkeviä toimintoja tuollaiset vapaa-ajan vietteet ovat, jos kurkku on kipeä ja olo vähän lämpöinen?

Järkevämpää on nyt saattaa Astrid Lindgrenin elämäkerta loppuun ja aloittaa sitten tätä aarretta, jota olen kauan himoinnut; illalla lausun rukouksen Tšernobylille. 

Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Lyylin uudet vaatteet ja äidin vanhat aatteet

Syyskausi alkaa aina uusien vaatteiden hankkimisella. Tällä kertaa kohteena on ollut etupäässä kakkosluokkalainen Lyyli: laskin ostaneeni hänelle 16 uutta vaatekappaletta: kuusi kirpparilta, neljä kalliinpuoleista laadukasta ja eettistä ostosta ja ikävä kyllä sitten päälle vielä kuusi Hennes ja Mauritzin perusvaatekappaletta, sellaisia, joita en kirpparilta kovalla hakemisellakaan löytänyt enkä viitsinyt kalliilla ostaa.

Kirpparivaatteita: Tää setti maksoi korkeintaan kympin!

Mini Rodinin syysuutuuksia. Hintaa en kehtaa kertoa.

Heinäkuussa jatseilta kotiuduttuani aloin valtavan mylläämisen – muistanette vinttikomerokuvan! Myin lähes kaikki viime vuosien lastenvaatteet pois nurkista, sikäli mikäli en ollut laittanut niitä jo vaatekeräykseen. Muutama hassu jäi vielä käteen, mutta niistäkin suurin osa lähtee työkaverin tyttärelle.

Nurkat ovat puhdistuneet kaikesta ylimääräisestä myös muutenkin: kirjoja, koristeita yms. on lähtenyt taloyhtiömme kierrätyspisteelle. Olo on puhdistunut tyhjentämisen myötä, mutta luulenpa, että olen käyttänyt tätä puhdistusriittiä myös oman pahan mielen parantamiseen.

Kesä ei ollut niitä kevyimpiä, ja nyt uuden lukukauden alkaessa ajatukseni ovat edelleen synkkiä tai oikeastaan jopa enenevän synkkiä. Olo tuntuu niin vanhalta, ja kaiken aikaa teen hyvästejä unelmalleni isommasta perheestä. Se ottaa voimille.

Tuo "hyvän ihmisen tuoli" on edelleen tyhjä. Kenet siihen löydän? Pöytäkaverina siis vain Deko-lehti, Lyylin kirjanmerkki taas muistuttaa työn tärkeydestä! Ihan kaikki ei ole pilalla. 

Toisaalta tämä kesä on ollut ystävyyden juhlaa: tuntuu, että vanhat ystävät ovat astuneet taas askeleen lähemmäs elämässäni. Olen viettänyt heidän kanssaan laatuaikaa ja nauttinut siitä. Kesä on sikäli ollut leppoisa ja palauttava.

Mutta yksinäisyyden tunne ei lakkaa, eikä se varmaan koskaan tule kokonaan häviämäänkään, etenkin, jos elämääni näin yksin elän. Ei ihmistä ole tarkoitettu sinkuksi, ajattelen, vaikka toki onnellisia sinkkujakin varmasti löytyy. Yhtä hölynpölyä on ajatus siitä, että ensin täytyy tulla onnelliseksi itsensä kanssa. Miten hitossa tulet onnelliseksi, jos juuri se yksi elämän olennaisimmista asioista puuttuu: vuorovaikutus sellaisen aikuisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää tai ainakin haluaa ymmärtää sinua?

Lukekaa tämä, jos ette usko.