Lipasto ennen ja jälkeen

Lyylin lipasto joulun tienoilla:

Ja lipasto helmikuussa:

Kyllä kannatti kunnostuttaa! Samalla tuli karsittua tavarapaljoutta ja organisoitua kamat kauniimmin laatikoihin. Pöytälevy odottaa vielä kerniliinaa, jotta säilyisikin puhtaana ja nättinä. 

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne

2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää

3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan

4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää

5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!

6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 

7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni

8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset

9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin

10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

Tyhjää ja tyhmää

Voi tätä uuden vuoden alkua: on ollut ja on toisinaan edelleenkin sydänhuolia, kun syke tykkää taas olla taivaissa, lisäksi viime päivät ovat menneet lievässä päänsäryssä kaikki tyynni. Tällä viikolla alkoivat myös allergiat vaivata ja kaularauhaset ovat turvonneet ja todella kivuliaat. Tiedä sitten, miksi. 

Sitten sain päähäni kesken jumppatuokion, että heivautan olkkarin uuden maton parvekkeelle. Se on jo toinen tähän olohuoneeseen ostettu matto, mutta hajun takia en kestä tätäkään. Ensimmäinen lähti työkaverille sekin järkyttävien tuoksujen tähden, ja tämän uudemman varasi nyt alustavasti yksi siskoistani. 

Taas on siis olohuone matoton. Päädyin siihen, että tähän hätään hankin vain yhden lampaantaljan lisää ja olemassaoleva talja saa toimia matonkorvikkeena olkkarin keskilattialla ja tuleva sitten sänkyni vieressä. Ihan matoton olohuone ei siis ole nytkään, mutta onhan tuo nyt vähän persoonallinen sisustustyyli, hiukan huvittavakin. Mutta en jaksa maksaa enää penniäkään isosta kemikaalipotista, enkä edes oikein tiedä, millaisen maton tuohon haluaisin. Antaa sellaisen tulla joskus vastaan. 

Ilmeisesti olen siis todella herkistynyt nykyään myös kemikaaleille, mikä tietysti ei mitenkään ilahduta, mutta toisaalta en tuota nyt niin kauheasti jaksa surrakaan. Nyt on näin, ja varmaan tulevaisuudessakin on näin.

Vähän tyhjäähän täällä, kodissa ja elämässäni, on muutenkin, vaikka totesin juuri koko päivän suloisessa yksinäisyydessä oltuani, että tulipas tästä suoritussunnuntai. Pikkuasioiden hoitamista, kotihommia ja arkista puuhailua. Sikäli ei yhtään tyhjä päivä. 

Tyhmää taasen on valittaa ja vieläpä aina näitä samoja asioita; vähän minua kuitenkin jo naurattaa nämä mattotarinani, ja iloinen olen siitä, että matot ovat aina kelvanneet jonnekin. En myöskään millään jaksa uskoa, ettenkö joskus löytäisi tuohon sopivaa mattoa, kun vaan jaksan ottaa riskin hajusta. Ehkä pitää ostaa käytetty tai käydä monta kertaa haistelemassa ennen ostopäätöstä.

Tällä hetkellä täällä haisevat myös Lyylin vastakunnostetut huonekalut. Luotan kuitenkin siihen, että maalien hajut haihtuvat nopeasti. Inhottava fiilis kaikesta huolimatta tästä kemikaalikuormituksesta, jolle joudumme molemmat altistumaan. Onneksi juuri mitään ei tarvitse enää hankkia lisää. 

Tupakalta täällä sen sijaan ei mielestäni juuri enää haise. Peruutin otsonoinninkin, kun se olisi ollut turhan tyyristä vain varmuuden varaksi. Täytyy nyt antaa kaikkien hajujen laimentua, ja analysoida tilannetta sitten uudestaan. On tyydyttävä ja rauhoituttava, vaikka en vieläkään täällä juuri näiden hajujen takia viihdy. Elämä onneksi on kokonaisuudessaan väliaikaista, ja yritän tuudittautua siihen, että kyllähän täältä poiskin pääsee muuttamaan muutaman vuoden päästä, jos hajut edelleen vaivaavat. 

Silti kiukuttaa, kun on niin tyhjää ja tyhmää. Ehkä hyvän kirjan lukeminen tai pitkällä tauolla ollut the Crown -sarjan seuraaminen tekisi nyt terää?

Kasautumia

Olipas ihana saapua töistä ajoissa kotiin. Avasimme ulko-oven jo kaksikymmentä yli neljä! Opettajan kevyt puolipäivätyö kun kestää yleensä neljään, ja sitten on vielä reilun tunnin kotimatka tyttären hakemisineen. Harrastusiltoina tullaan kotiin vasta puoli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Herätys on kuudelta tai puoli seitsemältä, riippuen aamusta. Aika naattia tyttöä sitä on iltaisin yleensä jo yhdeksältä. 

Eilinen huoli on kuitenkin nyt poissa, ainakin hetken. Sen sijaan täällä vallitsee pienimuotoinen epäjärjestys – ehkäpä sisäisestikin, mutta etenkin ulkoisesti, sillä tyttären huoneessa on ns. kasa. Jouduin jopa kaivamaan muutaman muuttolaatikon esille, kun piti tyhjentää lipasto ja hylly kunnostusta varten, ja totesin, että yllättävän paljon tavaraa nuo huonekalut vetävät, nyt kun nuo "roinat" näkee tuollaisessa klöntissä lattiapintaa peittämässä.

Oli kuitenkin mahtavaa saada itsestään irti kunnostuspäätös- ja tilaus. Hintavaa hommaahan tuo on, mutta toisaalta niinpä on uusien huonekalujenkin hankkiminen. Olen tyytyväinen siihen, että itse on tullut nytkin suosittua käytettyä: nahkasohvan löysin erittäin edullisesti; keittiön tuolit ja olkkarin pöydän olen myös ostanut vanhoina. 

Huomenna alkaa espanjankurssini – jännittää etenkin se, miten tulen jaksamaan, sillä ensin suuntaan afroon puoli viideksi ja varttia yli kuusi alkaa sitten tuo 2–3 vuotta opiskelleille tarkoitettu ryhmä. En ihan ehkä ole samantasoinen toisten kanssa, mutta into oppia on nyt hurja! 

Pidetään peukkuja sille, että arki jatkaa rullaamistaan, mutta ennen kaikkea sille, että huolet eivät tekisi enempää ylilyöntejä.

Huoli-ilta

Minäpäs nyt olen intoutunut kirjoittamaan. Syy lienee siinä, että olen ollut tosi paljon yksin, siis ihan ilman ystävienkin seuraa, mitä yleensä ei tapahdu. (Eilinen teksti tosin oli ajastettu – vietimme maanantai-illan Lyylin harrastuksen parissa.)

Tänään syy kirjoittamiselle on huoli. Kun en tätä huolta nyt voi kenenkään kanssa kotona suullisesti jakaa, enkä halua kertoa näitä syvempiä mietteitäni Facebookissa, enkä edes viesteillä kenenkään kaverin kanssa, blogi on ehdottomasti paras vaihtoehto. Onhan tätä kirjoitusalustaa muutenkin hyvä herätellä henkiin, mutta tänään kirjoitan vain itseni vuoksi.

Huoleni koskee tytärtä. Viime syksy oli raskas paitsi muuton takia, myös sen takia, että nykyään pelkään lähes jatkuvasti sitä, että Lyylille käy jotain. Pelko liittyy osittain siihen, että olen jo kokenut rakkaan ihmisen traumaattisen menettämisen ja osittain todennäköisesti siihen, että olen nyt tajunnut, etten enää lapsia tule tähän maailmaan saattamaan. 

Nämä faktat tiesittekin jo, niistä olen niin paljon kirjoittanut täällä. Pelko on kuitenkin muuttunut viime aikoina entistä kahlitsevammaksi, ja tänään kun olen jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt asuntomme huonosta ilmanlaadusta, pelko on voittaa minut. (Joko naapuri tupakoi tai sitten täällä haisee pinttynyt tupakanhaju – todella ärsyttävä, kun etenkään naapurin tupakoimiselle ei mitään voi. Pinttyneen hajun saa otsonoimalla pois, ja hätäpäissäni otsonoinnin olenkin tänne jo tilannut.)

Lyyli nimittäin oli todella kalpea koulusta myöhään tänään kotiin palatessamme. Ruoka ei maistunut, mutta en näistä huolestunut. Vasta kun hän rupesi valittelemaan päänsärkyä, sain jonkun ihme kuolemanpelkokohtauksen: sydän rupesi hakkaamaan ja alkoi itkettää ihan hurjasti. Ajatus siitä, että jäisi ihan yksin tänne kammottavaan maailmaan, pusertaa ihmisen kyllä hyvin pieneen tilaan ja tekee olon sanoinkuvaamattoman murheelliseksi.

Toki tajuan, että tällainen menettämisen riski pelkässä päänsärkytilanteessa on erittäin minimaalinen, etenkin kun mitään ihmeellistä ei ole päivän aikana sattunut, mutta en myöskään voi itselleni mitään tässä väsymyksen ja uupumuksen tilassa. Viikko on alkanut erittäin aikaisilla heräämisillä, myöhäisillä kotiinpaluilla ja ylimääräisillä puuhilla. Olen kieltämättä jo nyt aika poikki, vaikka vielä pitää jaksaa ties kuinka monta päivää. Lyylillä on lisäksi lauantaina ylimääräinen koulupäivä, joten puhtia pitäisi olla normaaliakin enemmän. 

En tiedä, uuvutanko itseni lukuisilla harrastuksilla, mutta toisaalta ilman niitä istuisin tätäkin enemmän kotona murehtimassa joko tämän asunnon huonoa ilmaa tai sitä, että olen ilman miestä – tai pelkäämässä Lyylin kuolemaa. Ei elämäni toki yleensä ole näin synkkää, ja esimerkiksi viime viikonloppuni, pääosin yksin vietetty, oli erittäin mukava. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassanikin. 

Tämä suru paitsi kahlitsee, myös kiukuttaa. Kiukuttaa se, etten saanut enempää lapsia. Uskoisin, että pelkääminen olisi silloin erilaista. Ei tarvitsisi pelätä sitä, että oma elämä loppuu lapsen kuolemaan, koska olisi syy jatkaa elämäänsä toisten lasten takia. Toisaalta pelkoa voisi olla ilmassa enemmän siksi, että jokaisen kohdalla täytyisi pelätä erikseen, ja pelkojen yhteenlaskettu määrä olisi varmasti hurja tällaisen pelkomaakarin kohdalla.

Pitää nyt vain yrittää luottaa siihen, että mitään niin hirveää en enää elämässäni joudu kokemaan. Ehkä luottamus on isompaa sitten, kun on taas vähän levänneempi. 

Toisaalta pitää myös luottaa ja uskoa siihen, että elämässä käy, kuten on tarkoitus. Jos Lyyli kuolee ennen kuin minä, yritän ajatella niin, että hän pääsee sitten isän luokse ja että minä vain seuraan perässä. Mutta ei varmaan sellaisen kauheuden jälkeen pysty muuta kuin odottamaan omaa kuolemaansa.

Onpas taas synkät mietteet – älkää kuitenkaan hämääntykö, sillä muuten olen elämäni kunnossa. Kokemastani traumasta tuskin pääsen enää koskaan irti, mutta arki meillä on viime aikoina hymyillyt. Huomenna Lyylin lipasto ja kirjahylly lähtevät kunnostukseen, ja otsonoinnin jälkeen tämä koti alkaa olla sellaisessa kunnossa, kuin sen on tarkoituskin olla. Tietenkin puuttuu pieniä juttuja, kuten kukkapöytä, tauluja, ja jossain vaiheessa päivitän joitain mattoja vähän kivemmiksi, mutta hyvin hyvin pian on koti ns. valmis. 

Sitä odotellessa. Nyt mars suihkuun ja unille, parempaa huomista odottaen. 

Vegaaninen tofu-pähkinämureke

Tein jouluna kinkun korvikkeeksi tofusta ja maapähkinöistä mureketta. Olin jo kerran aiemmin kokeillut tätä ystävältäni saatua reseptiä, mutta silloin kotona ei ollut soijakastiketta, jolloin yritin korvata sen muilla aineksilla epäonnistuen lähes täysin (tuli paha kakku). Jouluna mureke taasen onnistui yli odotuksien ja maistui omassa suussani todella herkulliselta. Ei-kasvissyöjät eivät kuitenkaan innostuneet, tiedä sitten miksi.

Nyt jaan reseptin täällä, tarkoilla kuvilla varustettuna. Tämä sopii hyvin tammikuiseenkin ruokapalettiin, etenkin jos osallistuu vegaanihaasteeseen. Murekkeen sijaan massasta voi hyvin muotoilla pihvejä tai levittää sen uunipellille. Maistuu hyvin lanttulaatikon ja keitettyjen perunoiden kera, mutta myös perunamuusi sopii erinomaisesti lisukkeeksi. Mureke on paitsi vegaaninen (lihaton, maidoton, kananmunaton) myös gluteeniton ja täysin vehnätön. (Joissain gluteenittomissa tuotteissahan on vehnätärkkelystä.)

Tofu-pähkinämureke

1 keltasipuli

2 pkt Jalotofun maustamatonta tofua

maapähkinöitä suunnilleen sama määrä kuin tofua

0,5 dl oliiviöljyä

0,5-1 dl soijakastiketta (gluteenitontakin myydään)

paprikaa, chiliä, mustapippuria 

1. Kuutioi sipuli.

2. Hienonna pähkinät veitsellä. 

3. Yhdistä sipuli, pähkinät ja tofu.

4. Muussaa keskenään, sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa.

5. Mausta ja maista! Paprikaa ja chiliä voi laittaa reilunpuoleisesti, kukkuralliset teelusikalliset tai maun mukaan jopa ruokalusikalliset. Tofu imee mausteita kuin sieni. 

6. Sekoita hyvin ja levitä massa esim. leipävuokaan, jonka olet voidellut oliiviöljyllä.

7. Paista 200-asteisessa uunissa 20–25 minuuttia (kunnes pinta on kauniin ruskea).

Laihana pysymisen salaisuus

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että enhän minä mikään laihiainen ole, vaan ihan normaalipainoinen, lyhyenläntä nainen. Mutta normaalipainoisena varsin helposti pysyvänä ajattelin kertoa muutaman omakohtaisen niksin, joilla saan pidettyä ruokavalioni terveellisenä ja näin myös painon kohtuulukemissa. Olen nimittäin ollut suunnilleen tämänpainoinen jo kaksikymmentä vuotta sitten, tosin nuoruusvuosinani olin viitisen vuotta alipainoinen ja jossain vaiheessa painoin parin vuoden ajan enemmän kuin nyt. 

Painotan sitä, että neuvoni ovat vain omakohtaisia kokemuksia, joskin olen varmasti joskus lukenut tai kuullut muiden painoaan tarkkailevien käyttävän samankaltaisia.

1) Pidetään keittiön ruokakaapit kunnossa: ei naposteltavia herkkuja, vaan paljon terveellisiä ja monipuolisia perusruoka-aineita. Karkit, suklaat, jätskit ja suolaiset herkut jätetään karkkipäiviin, vierailuhetkiin, kahvilakäynteihin tai ostettavaksi kuhunkin erityistarpeeseen. Jos niitä asuu kotona, ne myös kuluvat.

2) Ruokaostoksista puolet on kasviksia: vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Kasviksia ostetaan monipuolisesti, ja salaatti tarkoittaa muutakin kuin kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Suositaan hedelmiä smoothieiden ja mehujen sijaan. 

Ostetaan myös paljon pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, papuja ja ituja. Kaikki nuo ovat helppokäyttöisiä ja varsin maukkaita esim. salaatteihin lisukkeeksi tai sellaisenaan lautaselle, jos varsinaista salaattia ei jaksa tehdä. Papujahan saa valmiiksi keitettyinä, jollaisia suosin, kun en jaksa liotus-keittorumbaa.

Jos tuntuu siltä, että vatsa ei kestä papuja, niin sekin voi olla tottumattomuutta. Itse olen herkkävatsainen, mutta papuihin vatsani ei juuri reagoi. Toisaalta en koskaan syö niitä hurjia määriä kerralla. Pähkinöistä huomaan helposti, jos olen syönyt niitä liikaa, joten yritän pitää päivittäisen annokseni muutamassa kourallisessa. Jos pavut totuttelusta huolimatta ärsyttävät vatsaa, pitäydytään esim. tofussa niiden sijaan.

3) Hedelmiä ja salaatteja pidetään näkyvillä: ei niitä kukaan jaksa kaivaa jääkaapin uumenista, vaan ne täytyy olla helposti tarjolla. Tomaatit pesen aina heti, jotta ne ovat mahdollisimman helposti otettavissa käyttöön; joskus teen saman tietyille hedelmille, kuten omenille. 

4) Tehdään ruokaa itse, ainakin kerran viikossa. Näin saa tuntuman siihen, mitä syö ja miltä mikäkin ainesosa maistuu. Jos syö jatkuvasti vain teollista ruokaa, häviää kosketus raaka-aineiden makuihin, eikä valmisruokaa tule syötyä niin huolella, jolloin alkaa helposti syödä ahnehtien tai enemmän. Joitain kasviksia täytyy vain opetella syömään, vaikka ne eivät hyvältä aluksi maistuisikaan. Lopulta niihin rakastuu!

Siinäpä oppini, mutta lisään vielä yhden kohdan, jossa minullakin on opettelemista: 5) Syödään hitaasti, ruokaa maistellen ja nautitaan siitä aina. Ei koeta huonoa omaatuntoa herkkuja syödessä.