Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Läksiäiset Lokkisaaresta

Olen suorastaan huvittava, sillä huomenna vietämme kotimme läksiäisiä – vailla tietoa siitä, milloin ja mihin täältä muutamme. Jotain halusin keksiä mielenvirkistykseksi, ja olen iloinen siitä, että moni tuttava pääsee paikalle. Eritoten iloitsen, että paikalle tulee niitä tuttuja, jotka eivät täällä vielä ole aiemmin käyneet. Ties vaikka sitten jäisikin heidän ainokaiseksi käynnikseen...

Tänään päätin, että asunnon myyntiä lykätään kuitenkin siiheksi, että vauva saadaan maailmaan. Siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle aikuiselle. Muuttaa ehtii myöhemminkin. 

Tänään oli muullakin tavalla käänteentekevä päivä: tekisi mieli kirjoittaa kaikista "niistä", joita olen tänään manaillut, mutta aloin uudelleen DNRS-harjoitukset, ja tajusin vasta kunnolla DNRS-ryhmään Facebookissa eilen liityttyäni, että omista oireista, ikävistä ajatuksista ja sellaisesta kaikesta turhasta, joka ei johda parempaan oloon tai paranemiseen, ei saa puhua. Oikeastaan niitä ei saa edes ajatella. Jos jollain tapaa on pakko viitata menneeseen, voi puhua "niistä" tai haasteista. Täällä blogissani olen puhunut niin negatiivisesti viime aikoina, että mielestäni on turha edes viitata haasteisiin, kun kaikki lukijat tietävät tilanteeni. 

Aloitan askeltreenit eli DNRS-ohjelmaan kuuluvan muistelu/visiointi/meditointiosuuden vasta äitiysloman alkumetreillä, mutta päätin, että ajatusmaailmaani ja siihen liittyvää ajatusten verbalisointia rupean muokkaamaan välittömästi. Olen ollut niin synkkä, pelokas ja ahdistunut, että nyt vain teen äkkikäännöksen asiassa. Helppoa se ei taatusti tule olemaan, mutta varmasti sen väärtti. Tästä lähtien olen paraneva, pohdiskeleva ja luottavainen, koska päätän niin. Se on valintani, ja minä olen ainoa ihminen, joka voin valita oman terveyteni puolesta. Länsimainen lääketiede on jo antanut tähän minkä voi, ja lähes ainoa jäljellejäävä, hyvin suurella todennäköisyydellä myös toimiva keino on nyt ulottuvillani, joten toki tartun siihen. 

Tavoitteenani on päästä elämään normaalin ihmisen elämää: pystyä asumaan tavallisissa asunnoissa ilman tällaista rumbaa kuin tähän asti olen joutunut tekemään. Eihän ole realistista, että kävisin 78 eri asuntoa katsomassa, koenukkusin 14:ssä tai käyttäisin homekoiria 7:ssä. Se, mitä voin toivoa, on, että löytyy neljä–viisi hintaluokaltaan sopivaa asuntoa, joista jonkun kohdalla natsaa. Muutamaa voi testailla esim. homekoirin, mutta siinä kaikki. 

Tänään päätin pysäyttää myös katumiseni. Mitä väliä on rahanmenolla tai huonoilla valinnoilla. Toimin kuten silloin parhaaksi näin, on aivan turha nyt itkeä niitä rahoja tai sitä remonttia, jonka teetin. Kaikki tehtiin parhaassa uskossa parhaan sisäilman saamiseksi. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Vauva iltajumppaa masussa; asia joka ilahduttaa tänään kovasti. Toinen ilonaihe olivat iltaiset keskustelut Lyylin kanssa: päätimme joka ilta sanoa päivän kolme kivointa juttua. Minun taisivat sillä hetkellä olla päätös muuttaa ajatusmaailmaani, puhelinkeskustelu ystävän kanssa ja hyvän kirjan saaminen kirjaston varauslistalta. 

Nytpä siirryn suihkun kautta sen pariin. Hyvää yötä ja vieläkin parempaa huomista, meillä se sujuu juhlien. 

Uuvahdus

Kiinteistövälittäjä kävi. Puolitoista tuntia vierähti, kuin terapiassa ikään. Päädyimme vielä odottamaan tovin ratkaisuani: myydäkö heti vaiko hetken päästä. Huomaan taas soutavani ja huopaavani, sillä molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. 

Tappiota tulee joka tapauksessa yli 20 000 euroa. Mutta sitäkin suurempi kysymys on, mistä löytää tämän parempi asunto näillä voimavaroilla ja tällä aikajanalla, etenkin kun säästöt on nyt syöty, eikä uusiin isoihin remontteihin ole mahdollisuutta. 

En osaa päättää. Olo on uupunut. En ole jaksanut tehdä oikein mitään koko viikonloppuna, olen vain levännyt ja miettinyt asiaa juurta jaksain. Äskettäin aloin kuitenkin lukea, vaikka ajatus harhaileekin vähän väliä. Bo Carpelanin Kesän varjot ei myöskään sovi juuri tällaiseen mielentilaan, mutta en sen sopivampaakaan luettavaa löytänyt kotihyllystäni. 

Kirjahyllyn yläkerta näyttää nykyään tältä. Uusimmat kirjahankinnat sijoittuvat sinne, kun eivät muualle enää mahdu. Tuoreimpien joukossa juuri aloitettu Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Mia Couton Plumeriaveranta. Syksyllä luin Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen sekä Katriina Ranteen Miten valo putoaa-teoksen. 

Perjantaina kävin ihotautilääkärillä: jännä tapahtuma. Ensin lääkäri tuijotti mahaani minuuttitolkulla ja puhui asiansa ikäänkuin sille. Sitten juttelin hänelle kaiken tästä ongelmasta ja vähän muistakin murheista, ja lopulta hän ei suostunut veloittamaan käynnistä mitään, koska kuulemma maailmassa täytyy olla hyvyyttäkin! Varsin merkillistä ja tietenkin onnellistuttavaa. 

Hyvää oli myös se, että sain kutinaan nyt vähän täsmällisempiä lääkkeitä: kortisonivoidetta ja mentolisalvaa, jota en vielä ole saanut hankittua, sillä se pitää käydä hakemassa Yliopiston Apteekista. Tekevät sen siellä, ja muiden apteekkien kautta kestäisi kuulemma useamman viikon saada tuote minulle. En kuitenkaan jaksanut tarpoa perjantain lakkokävelyjen huipennukseksi pidemmälle kuin Hakaniemeen apteekkiin, ja nyt olen nukkunut pelkän kortisonivoiteen avulla. Sekin ehkä auttoi, tosin ehdin olla kaksi yötä evakossa (lakon takia), ja kotona olen ollut vasta yhden yön. Voi olla, että ensi yönä taas raavitaan. 

Ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Vähän lisää Bo Carpelania alle, niin ehkä se unikin sieltä tulee, kirjallisuuden ja kortisonivoiteen avulla. :)

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Asioilla on tapana lutviutua

On tässä taas käyty niin aallonpohjalla kuin noustu kevyen aallon harjallekin. 

Hirveät allergiat vaivaavat edelleen, ja aina viikonloppuisin on vaikeampaa, kun tulee oltua kotona enemmän. Olohuone syyhyttää, aivastuttaa ja vaikuttaa ääneen. Kyllä siellä jotain ilmanlaatua huonontavaa siis on. 

Viime viikonloppuna olin aivan maissa, sillä nukuin kolmesta viikonlopun yöstä kaksi aivan surkeasti itseäni raapien. Koko keho oli kuin tulessa. Maanantaina oli pakko jäädä lepäämään, sillä olin kuin puulla päähän lyöty muutaman nukutun tunnin jälkeen. Pikkuhiljaa allergiakohtaus alkoi rauhoittua, kun keksin siirtyä keittiöön oleskelemaan ja nukkumaan yöni. Näin mennään nyt ainakin vähän aikaa, sillä keittiön ilma on melko normaalia ja täällä saa ikkunan auki, toisin kuin olohuone-makuuhuoneessani, jossa ei oikein tohdi vielä tuulettaa. Parvekkeella kun haisee edelleen maali ja uudet eristevillat ja tuulensuojalevyt. Minusta on tullut superherkkä, kun haistan ne aina heti voimakkaina avatessani parvekkeen oven. Kuinkahan monta vuotta menee, jotta käryt ovat kokonaan minunkin mielestäni kaikonneet?

Maanantaina tein sitten seuraavan siirron, ja tilasin tänne uudet homekoirat, tosin vasta helmikuun lopulle. Tarkoitus on varmistaa, että ensimmäiset homekoirat eivät jättäneet mitään löytämättä ja myös tsekata, josko niiden tekemät löydöt ovat edelleen aktiivisia. Olohuoneessahan koirat merkkasivat yhden nurkassa olevan putkiviennin, mutta se tilkittiin remontissa niin hyvin kuin remonttifirma vain osasi. On silti sangen mahdollista, että putkiviennistä nousee edelleen homeitiöitä ilmaan, etenkin jos putkista kerrosten välillä kondensoituu jatkuvasti kosteutta. Voi olla, että kohtaa ei koskaan saada kokonaan korjattua; näin ainakin sanoivat homekoirafirmasta. En sitten tiedä, voisiko putket jotenkin kapseloida tai muutoin eristää huoneilmasta. Näin jonkun homeremonttifirman sivuilla maininnan tällaisesta. 

On vaikea kuvitella, että täällä mitenkään valtavasti hometta ilmassa kuitenkaan liikkuisi. Voisin varmasti vieläkin huonommin, jos näin olisi: kuumeilisin ja olisin useammin flunssassa. Nythän en pariin vuoteen ole pahemmin flunssia sairastellut tai jos olenkin, ne ovat menneet nopeasti ohitse. Kesällä olin viikon verran kuumeessa, mutta kyseessä taisi olla ylirasitustila, sillä kuume alkoi heti, kun alkukesän vimmainen suorittaminen loppui. 

Tämän jatkuvan ja oikeastaan alati pahenevan oireilun syynä voi olla muuten vain huono sisäilma ja ilman sisältämät kemikaalit, mutta toki myös jokin yksittäinen home-esiintymä, jota ensimmäiset koirat eivät jostain syystä vain bonganneet. Itse en kuitenkaan missään nurkassa tai lattianrajassa ylipäätään haista mitään epäilyttävää; yleensä löydän itsekin homekohdat, jos oikein saan nuuskia nurkkia. Ehkä ilmanvaihdon tahi joidenkin rajapintojen kautta kantautuu asuntoon rappukäytävän tai toisten asuntojen huonoa ilmaa.

Huonon sisäilman voi toki aiheuttaa se, ettei asunnossani ole tuloilmaventtiilejä ja lisäksi täällä on pelkästään painovoimainen, surkeasti toimiva ilmanvaihto. Seisahtaneen ilman huomaa esimerkiksi siitä, että tytön huoneessa olleiden ilmapallojen haju leijui huoneilmassa voimakkaasti, vaikka pallot olivat ikuisuuden ikäisiä. (Lopulta hermostuin hajuun ja puhkaisin mokomat hajuhaitat.) Oikeastaan mikä tahansa asuntoon tuotu haju jää tänne pitkiksi ajoiksi leijumaan; teepä ruokaa, niin haistat sen voimakkaasti vielä seuraavanakin päivänä. Tai erehdypä polttamaan jotain pohjaan...

Kauhean vaikea ymmärtää niitä 60-luvun neropatteja, jotka suunnittelivat tällaisia hengittämättömiä koppeja: talo on tehty elementeistä, jotka ovat melkein kiveäkin kovempia. Iskuporakoneella ei täällä paljon mitään tee, vaan pitää olla järeämmät vehkeet, jos aikoo saada jotain porattua seinään. (Ei ihme, että taulut on edelleen osin ripustamatta.) Hengittämättömän perusrakenteen lisäksi on sitten päätetty jättää tuuletusventtiilit tekemättä. Kokonaan. Idioottimaista. Kas kun avattavat ikkunat sentään löytyvät. ;)

Ensi kerralla asuntoa ostaessa kriteerilistani on entistä pidempi, sillä hännänhuippuna seisoo: Tuloilmaventtiilit löydyttävä jokaisesta huoneesta! Muut kriteerit: Ei omakotitaloa tai rivitaloa. Ei kerrostalon alinta eikä ylintä kerrosta. Ei päätyasuntoa. Putkien täytyy olla tehty perinteisin menetelmin 2000-luvun puolella ja vessan täytyy olla kunnostettu nykystandardin mukaisin vesieristein. Asunto ei voi olla 60-lukua nuorempia, koska 70-luvulta alkaen ovat rakentaneet niin höttöistä jälkeä, että huhhuh. (Tosin enpä tiedä, ovatko nämä 60-luvun elementtikököt sen terveellisempiä kenellekään yliherkistyneelle. Ideaali olisi vanhempi, hengittävä, hyvin pidetty ja oikein remontoitu kerrostalo. Edellinen 1958-60 paikallaanmuurattu rakennus oli ihanne; hyvin voin myös 1913 rakennetussa jugendlinnassa. Sellaiseen vain ei enää ole varaa; reilut kymmenen vuotta sitten olisi varmaan irronnut minullekin.) Ei vanhoja vesivuotoja, muovimatot sun muut härpäkkeet revittävä lattioista. 

En tiedä, miten käy seuraavassa asunnonvaihdossa, koska on aina kovin kiire löytää uusi koti myydyn asunnon tilalle. Suorastaan paniikinomainen kiire. Oikeastaan tarvitsisin etsimiseen yli vuoden, mutta aikaahan ei vaihdossa ole kuin pari hassua kuukautta, jos sitäkään. Ei kai kukaan ostaja nyt jää odottamaan, että meikäläinen pääsee alta pois sitten joskus, kun se onnistuu. Pidentyneen kriteerilistan ja vähentyneen rahavaraston kanssa muutto tulee olemaan yhtä herkkua eli ei. Siksikin tilasin vielä kertaalleen homekoirat, sillä en aivan kokonaan ole lopettanut taistelua tämän asunnon edestä, vaikka aika mahdottomalta tuntuu ajatus siitä, että tätä enää tämän parempaan kuntoon saisi. 

Hullulta, huvittavalta ja samaan aikaan surulliselta tuntuu se, että kelle tahansa normaalikuntoiselle ihmiselle asuntoni tuskin tuottaisi minkäänlaisia oireita. Monet ovat sanoneet, että raikas tuoksu ja hyvä ilmahan täällä on. Nykyään kun astun kotiin ulko-ovesta, minustakin tuntuu, ettei täällä mikään sen ihmeempi paha haise, kuten syksyllä vielä oli asioiden laita. Siksikin ihmettelen oireitani. Tänään onneksi pienten itkuntirsausten jälkeen olen ollut hiukan positiivisempi. Täällä keittiössä on oikein raikasta makoilla patjalla, ja mietin jopa sellaista, että luopuako kokonaan sängystään ja ryhtyä patja-asukiksi. Sänkyni on nimittäin hiukan huono: viettää voimakkaasti keskelle ja vie himskatisti tilaa. Jospa olisi hyvä patja, jonka sitten vain aina päiväksi kääräisisi vaatehuoneeseen, niin näinkin voisi elää. Sitäpaitsi sänkyni patja on lateksia eli luonnonkumia. Mitäs jos olenkin tullut sille allergiseksi?

Nopeisiin päätöksiin ei ole nyt syytä, ja tuskin sängystä luovun, mutta kaikenlaisia ideoita on hauska kehitellä. Ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, ja sisimmissäni tiedän, että asiat lutviutuvat jollain tapaa, jollain aikajänteellä. Niin on aina ennenkin käynyt, vaikka aika kompleksisissa tilanteissa onkin tullut käytyä. Ja sitten kun koittaa helpotus, se maistuu todella makealta. 

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D

Päivitin kännyn ja käsineet

Olin alunperin älykännykkävastainen, mutta tyttären siirryttyä kännykän käyttäjäksi muutama vuosi sitten minäkin sorruin ostamaan itselleni halvan älyvempaimen. Näin säästettiin puhelinlaskuissa: WhatsAppilla viesteily ja soittaminen on ilmaista, ja tyttären puhelinlasku pysyy sen ansiosta noin viidessä eurossa. 

Kaksi ja puoli vuotta jaksoin taistella halvan älykännykän kanssa, kunnes joulun alla sen uuvahdettua entistä hitaammaksi päätin päivittää laitteen. Muutaman kerran vielä käväisi mielessä, josko sittenkin hankkisin vain ihan perusluurin ilman älykkyyttä, mutta päätin kuitenkin seurata aikaani. 

Ja kun kerran älykännykän hankkii, kannattaa hankkia kerralla hyvä. 74 euron luurista siirryin reilun neljänsadan vehkeeseen, ja olen tyytyväinen. Minullahan ei ole pädiä; kodin ainoa medialaite on tällä hetkellä kahdeksan ja puoli vuotta vanha läppäri, joten kunnollinen kännykkä on tarpeen. Siihen saa tarvittavat apit ja pystyy näin työmatkalla lukemaan lehtiä, s-postia, wilmaa ja tietenkin somea. Jospa kotona ruutuaika näin vähenisi... Lisäksi halusin hyvän aina mukana kulkevan kameran, sillä viime kännyn aikana instagrammaaminen lähes hävisi kännyn huonon kameran takia. 

Kaikkea tuota ilmankin selviää, mutta kun yksin viettää suuren osan ajastaan, nykyälytekniikka lievittää yksinäisyydentunnetta – oikein käytettynä. 

Toinen, lähes yhtä tärkeä hankinta oli uudet nahkahanskat. En löytänyt aivan mieleisintä väriä, sillä kaikki murretut punaiset tai violetit olivat Sakari Sausolla vain silkkivuorisia, ja tarvitsen ympärivuotiseen käyttöön sopivat hansikkaat. Kasvissyönnistäni huolimatta olen vannoitunut nahkahanskojen (ja muidenkin aitojen materiaalien) ystävä, enkä oikeastaan koskaan lähde ilman niitä minnekään. (Kesällä kenties, mutten aina silloinkaan!)

Edelliset nahkahanskani, Minna Parikan hauskat sydänkoristeiset punaisenvioletit olivat muuten juuri ihanteelliset: villavuoriset ja väriltään erittäin passelit takkeihini ja huiveihini, mutta niiden sydänhihna oli hyvin kireä, ja hanskat oli vaikea saada pujotettua käsiin ja käsistä pois. Samaisesta syystä vuori kestikin vain muutaman vuoden repeämättä. Tai sitten vain kulutin sen ahkerassa käytössä muuten puhki. 

Uusien hanskojeni väri on vähän tylsä, mutta peittää paremmin likaa. Ja näitä hanskoja aion hoitaa, jotta saavuttaisivat aikanaan korkeamman iän kuin Parikat nyt alle kolmevuotiaina jo ns. hiekkalaatikkokäyttöön siirtyessään.