Ensimmäinen joululahja

Tartuin Misun innostamana kenkälaatikkoprojektiin, ja yhdessä sutkauksessa hoidin tällä viikolla monen muun puuhan keskellä muutamia pikkushoppailuja (kiitos myös Lyylin hoitajien). Näin syntyi mielestäni hauskan värinen ja varmasti hyödyllinen lahja jollekin Romanian 10–14-vuotiaalle köyhälle tytölle. Omaatuntoa soimasi ainoastaan se, etten esimerkkipakettiohjeen mukaan hankkinut laatikkoon laisinkaan pitkähihaista paitaa, värityskirjaa enkä valokennolaskinta tai dynamovaloa ja dumppasin mukaan itselleni hyödyttömän kaulakorun sekä kaamean väriset karamellisukkikset. Mutta eiköhän niistäkin voisi olla iloa siellä jossain materiaalitaivaan tuolla puolen?

Lisäksi sorruin verottamaan Lyylin varastoista yhden käyttämättä jääneen pehmoeläimen, mummin lahjoittaman Silja-norpan, sillä se oli sopivan pieni mahtuakseen mukaan – ja mukavan suomalainen eläin. Aluksi olin ajatellut ilostuttaa paketin saajaa Serla-oravalla, mutta kun Lyyli äkkäsi puuhani, hän sieppasi oravan ja leikki sillä koko päivän. Oravasta ei ollut enää lähtijäksi. Norpankin hän oli omia, mutta kun selitin, että kaikilla maailman lapsilla ei ole leluja, hän ymmärsi asian laidan ja jätti paketin sisällön rauhaan. Aivan mahtavaa, tokasin (mielessäni) ystäväni miehen sanoilla. 

Julistan joulunodotusaikani virallisesti alkaneeksi. Huomenna pääsen koulutuksen jälkeen toivon mukaan edes pikaisille joulusomisteostoksille. :) Tarvittaessa hankin vielä Romania-pakettiinkin paidan ja taskarin.

Sateenvarjoja, sateen varjoja

Huomaan usein miettiväni blogitekstejä esimerkiksi työmatkalla tai kotipuuhien lomassa. Silloin mieleen nousee monesti vain ylitsevuotavan arkisia otsikoita ja suorastaan tylsiä aiheita, kuten pyykinpesu tai joululahjaostokset. Tai uudet hankinnat. Viime aikoina olen kuitenkin tainnut viettää aikaa pikemminkin vähentämällä tavaraa kuin lisäämällä sitä, tai ainakin olen ollut hukata vaikka mitä. Viimeisin sattumus on eiliseltä:

Hoidin armasta välituntivalvontaa pitkänmallisen sateenvarjon kanssa. Kyllästyin kantelemaan sitä käsivarrellani tarpeettomana ja pystytin varjon koulun seinää vasten. Arvata saattaa, miten siinä kävi. Varjo unohtui saman tien mielestäni, kun olin saanut sen tukevasti pystyyn. Tänä aamuna taas muistin varjon, koska ulkona satoi. Ja sanoin vain: "Oi voih, taasko?" Mutta kun kävelin aamulla koululle, siellä se kökötti kuin maastoutuneena seinään. Muina naisina nappasin varjon mukaani. Ja naureskelin muka harkitulle liikkeelleni. Mitä sitä nyt turhaan hankalaa varjoa kuljettelisi ees taas mukanaan? Iltapäivällä se tietysti jäi taas koululle, tällä kertaa kuitenkin opehuoneen naulakkoon roikkumaan. 

 Kuva: Special

Iltaisin olemme olleet sadetta paossa sisällä, mitä nyt eilen kävimme "hölkkäämässä" puistossa. Lyyli kun tykkää juoksemisesta ja äitinsä on todellinen valmentajan alku. Ruohikkopätkä näkyvissä, äiti Lyylille: "Hei, pehmeää maastoa, nyt saat juosta. Juokse tyttö, juokse." Ja tyttöhän juoksee, kunnes kaatuu. Lopputulos: Mustat, märät polvet, samaa mutaa paitsi hanskoissa ja pipossa myös nenässä ja kaulahuivissa. Eipä siinä muuta kuin valmentaja taas pyykille. Mutta tulipahan sentään liikuttua; tämän päivän Hesarissa olikin sopivasti juttua jo nuorella iällä tapahtuvasta lapsien jakautumisesta liikkujiksi ja sohvaperunoiksi. 

Kuva: K2D2vaca

Muuten olemme kiitettävästi sohvautuneet, vaikka emme sohvaa omistakaan. Viime viikonlopun ulkoilut: pyöreä nolla. Aiai. Tulevaa viikonloppua kohden täytyy ajastaa ulkoilukellot uuteen aikaan, satoi tai paistoi.

Kuva: 2493TM

Kaapit avautuvat

Innostuin sunnuntaina siivoamaan kaappeja: pyyhin ja järjestin kattilakaapin ja sen perään "samalla hiellä" jääkaapin. Urakan päälle kuvasin säihkyvät sisällöt, lähinnä Kaitaliinan hauskan postauksen ja kehotuksen ansiosta. En voi nimittäin sanoa, että kaappiemme sisällöt olisivat mitenkään erityisen houkuttelevia juuri nyt, kun kaupassa ei ole käyty kunnolla vähään aikaan. Toisaalta ne kuvaavat aika hyvin tilannetta tiistain–keskiviikon vaiheilla, kun viikonloppusatsit ovat jo alkaneet huveta.

Mies tykkää ostella erikoisia tuotteita ja tehdä niistä kaikenlaisia kokeiluja. Usein hyllyt siis notkuvat. Viime viikon kiireen keskellä käytimme hyväksemme ruoka.net-palvelua jälleen kerran, ja jo tutuksi tullut lähetti toi meille torstai-iltana kiloittain ruokaa. Laskelmieni mukaan kävimme viime viikolla kaupassa yhden ainokaisen kerran. Yleensä kertoja kertyy kahdesta seitsemään. Itse pyrin siihen, että viikonloppuna käytäisiin yhdessä kunnon kauppareissulla auton avustuksella ja viikolla täydennettäisiin varastoja tuoretuottein vain yhden kerran. Mutta mies tykkää ruokashoppailusta ja kiertelee joskus Kallion erikoisliikkeitä tehden löytöjä esim. Punnitse ja säästä -putiikista tai jostain seudun etnisestä aarreaitasta, tietääkseni lähinnä Dabin Oriental Foodista tai Bangkok Centeristä. Kannattaa uskaltautua kokeilemaan, sanoo ihminen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään seudun erikoisruokaliikkeistä!

Meillä on jääkaapissamme aina jogurttia miestä varten, usein joitain helppoja juotavia pikkuisia ja rahkaa sekä mansikkahilloa minua varten. Tällä kertaa olin vahingossa ostanut vadelmahilloa! Sekin käy, mutta ei ole niin hyvää. Hilloa kuluu vähintään kilo kuussa... Rahkaan sekoitan myös mantelirouhetta, namskista!

Käytän aina Oivariinia leivän päällä ja usein jotain 17 %:n perusjuustoa. Lyylikin on alkanut kovasti tykätä  "ustoista", joita hän syö mielellään ilman leipää tai ennen leipää, kuorien siis ensin parhaat palat leivän päältä suuhun. Pienissä posliinikulhoissa säilytämme yksittäisiä jäljellejääneitä annoksia tai muita kokkauksia. Tällä kertaa yhdessä näistä kulhoista taitaa olla herkullista mieheni jouluista testausta, omena-inkivääri-chutneytä. Se on taivaallista! Odotan oikein, että saan maistaa sitä joulukinkun kanssa. Reseptinkin voin täällä kenties paljastaa, jos mies antaa luvan.

Kananmunia meillä on melkein aina kaapissa (yleensä jääkaapissa, koska päivämäärät pakkaavat ohittumaan parillakin viikolla ennen käyttöä). Niistä teen minä "bravuurini", sipulimunakkaan. Se on yksi niistä noin kahdesta ruokalajista, jotka osaan tehdä ilman ohjetta. Toinen on perunamuusi. Kaikkiin muihin tarvitsen erittäin tarkkaa perehtymistä ja hiljaisuutta sekä rauhallisen mielentilan.

 

Vihanneslaatikoissa on yleensä porkkanoita, joita tykkään rouskutella, ja kurkkua, jota kuluu joskus yksi tai kaksikin päivässä, jos onneton sattuvat jäämään esille lämpimään. Muuten ne kyllä helposti hautautuvat jääkaapin alakerran pimeyteen. Tällä kertaa laatikoissa on hieman kummallisia tuotteita, kuten perunoita. Niitä kun meillä ei juuri käytetä. Ovat varmaan olleetkin uumenissa kuukausia.

Ovessa on usein neljä–viisikin litraa maitoa, jota käytämme mm. aamupuuroon. Mehuja emme paljoa juo, ja työkaverin tekemä erinomainen kuningatarmehu on tainnut olla kaapissa keväästä asti. Viiniä juodaan melkein joka viikonloppu, mutta kohtuudella. Nyt pelkään kuvassakin näyttäytyvän punaisen olevan pilaantumaan päin, koska se on odottanut juojaansa jo viikon verran. Ehkä pitää ottaa tälle päivälle vielä pienet hömpsyt. 

Käytämme parhaamme mukaan luomumaitoa, sillä kauhistuneena luin joskus siitä, kuinka tavalliset lehmät eivät ehkä koskaan elinkaarensa aikana pääse haistamaan niityn vihreyttä tai katselemaan taivaan lintuja. Täydennämme sitten omia D-vitamiinivarastojamme purkista, sillä luomumaitoonhan ei D-vitamiinia ole luonnollisestikaan voitu lisätä. Muistakaa muutkin käydä purkilla, sillä näin pimeään aikaan saisi juoda maitoa aikalaiset määrät, jos mielisi ilman tabuja saada tarpeeksi elintärkeää aivo- ja luuvitamiinia!

Loppuun vielä kattilakaapin aarteita. Hiukanko on hyvä mieli, kun sai sieltä vähintään vuoden liat pois!

Kokonaista kolme

Lisäsin hetken mielijohteesta lukijat-palkin tuonne oikealle. Poistin sen aikoinaan blogin ollessa parin päivän ikäinen, koska oli kurjaa, kun lukijoita oli vain yksi. Nytkään virallisia blogini seuraajia ei ole kolmea enempää, ehkä johtuen siitä, että palkki on ollut piilossa.  On ollut kuitenkin mahtavaa huomata, että sinne on löytänyt tiensä teknisesti taitavia lukijoita, jotka ovat kaivaneet jostain lukijaksikirjautumispaikan, vaikka se on ollut niin piilossa, etten ole itsekään sen olemassaolosta tiennyt. ;)

Tarkoitus olisi siis hiukan houkutella väkeä tänne virallisemmin, silläkin uhalla, ettei heitä ilmesty. Itsensä lisääminen lukijaksi on  yksinkertaista, jos on kirjautuneena bloggeriin. Ja muutenhan se ei kai toimi laisinkaan, joten yksinkertaista monella tapaa. ;) (Olenpas tosi hyvä helpdesk.) Bloggeriin kirjaudutaan Googlen tilin kautta; sen voi tehdä täällä. Sen pidemmälle en osaa neuvoa, koska en onnistunut luomaan itselleni tuplatunnuksia. Mutta koska minä onnistuin silloin joskus luomaan blogin ilman todellista helpdeskiä, miestäni, onnistutte tekin tunnusten luomisessa. Ja mikäpä estäisi juuri sinua alkamasta kirjoittaa blogiakin, jollet jo sitä tee?

Kokonaista kolme naista – ei se määrä, vaan laatu! Lukijoita ilahduttaakseni olen lähtenyt monen muun blogin tielle arpomaan lahjoja uskollisille lukijoille, ja niinpä aion tehdä nytkin. Ilmoita itsesi ja keksi minulle hyvä joulupuuha, joka luo joulumieltä äidille ja lapselle ja on helppo laiskankin toteuttaa, niin voit voittaa kutomani villasukat, jotka tosin ovat suunnilleen kokoa 36. Kommentoi siis puuha/kulttuuri/joulumieli-ideallasi tätä postausta ja jätä yhteystietosi, kuten s-postiosoitteesi. Arvonta tapahtukoon isänpäiväsunnuntaina 14.11. klo 21. 

Arvonnan kohteena siis vasemmalla puolella olevat karamellisukat. Pienemmät sukat löysivät omistajan jo useita vuosia sitten.

Rakas liikuntapäiväkirjani: jooga

Viime aikoina en ole puhunut paljoakaan liikunnasta lukuun ottamatta joogaa. Siihenkään en ole täysin hurahtanut, mutta alttiina joogiutumiseen kyllä olen, koska olen kerta kerralta innostuneempi lajista ja sen tuomasta rauhan tunteesta. Alkeiskurssia tosin on takana vasta viisi kertaa; kuudennella kerrallani kävin ns. alkeismysore-tunnilla, joka osoittautui liian vaikeaksi, sillä siellä piti muistaakin jotain sarjoista, tunti kun rakentui omaehtoisen joogaamisen varaan. En muistanut, ainakaan järjestyksessä. Tällä hetkellä hallitsen aivoillani ja kehollani kunnolla vasta lämmittelyliikkeet. 

kuva: lululemon athletica

Huomasin täten, miten vaikeaa uuden liikuntalajin aloittaminen on, koska siinä tarvitsee myös henkistä kapasiteettia: kykyä ja tahtoa muistella ja harjoitella perusteet hitaasti, hikeentymättä. Se on varsinkin tässä iässä välillä kovin turhauttavaa, koska kiireisenä liikkujana haluaisi vain painella menemään, saada tehot irti niistä harvoista liikuntahetkistä, jotka enää ehtii arjen pyörityksessä tehdä. Joogassakin koen haasteenani ennemminkin keskittymisen ja liikkeiden järjestyksen ja tekniikan hallitsemisen kuin voimani tai kestävyyteni, mutta kunhan tekniikkani kehittyy, pääsen varmaan mittelemään voimienikin kanssa.

 kuva: lululemon athletica

Jooga on mielestäni liikuntalaji, jossa helposti jämähtää yhteen liikkeeseen, jos on kovin ajatuksissaan, kuten minä usein olen. Näin tapahtui alkeismysoressa. Ohjaaja tuli koputtelemaan olalle, että kyllähän sinä nyt varmaan olet jo viidesti hengittänyt. Viiden hengityksen rytmi on nimittäin astangassa tavallisin: tarpeeksi venyttävä, mutta liikkeen ylläpitävä. – Kummallista, että joogatunnilla ajautuu ihan muuhun maailmaan väärällä tavalla; osittainhan joogan tarkoitus on päästä tästä maailmasta toiseen, ajatuksettomaan tilaan, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

kuva: lululemon athletica

Mitään joogafilosofiaa en ajatellut täällä julistaa, sillä en ole aiheen asiantuntija, enkä edes aio sellaiseksi tulla. Olen päättänyt olla lukematta yhtään joogaan liittyvää kirjaa, ja aion vain opetella joogaa sellaisenaan, kehon kautta, jolloin pääsen edes hetkeksi jatkuvan ja loputtoman tietotulvan ja lukemattomien lukemattomien tarinoiden maailmasta tekemiseen, yksinkertaiseen ja muuttumattomaan. Se jos jokin minua nyt puhuttelee. Muulla tasolla ei minusta joogiksi ole.

kuva: lululemon athletica

Viime viikkojen liikuntani:

vko 43: tiistaina alkeisjoogatunti, perjantaina noin puolitoista tuntia kävelemistä, lauantaina reggaetón-tunti

vko 44: maanantaina ChiFlow-tunti, tiistaina alkeisjoogaa, torstaina alkeismysorejoogaa, huomenna yritän jaksaa kotijumpata, sillä reggaeton-tunti oli peruutettu.

Identiteettipohdintaa

Oho, menipä viikko nopeasti. En ole ehtinyt edes tänne kovin useasti, koska olen toipumassa shoppailuaddiktiostani ja vaipumassa joogaamisen ihmeelliseen maailmaan sekä pimeyden sallimiin herkutteluiltoihin. Totta puhuen tuntuu siltä, kuin olisin viime aikoina ollut raapimassa pintoja sieltä sun täältä. Mitään ei ehdi kunnolla, mutta väliäkös sillä? Vai voisinko sittenkin jakaa paneutumista sekä kirjoittamiseen että joogaamiseen että töihin että vaikkapa ystäväiltoihin? Vai miten olisi Lyylin kanssa oleminen? 

Ihmissuhteisiinkin täytyy paneutua ja käyttää aikaa, jos haluaa pitää niitä yllä. Valitettavasti töiden ohella se ei enää ole niin luontevaa ja mahdollistakaan kuin opiskeluaikoina, ja olen usein kertakaikkisen sosiaalisesti uupunut työpäivän jälkeen. Silloin ei ole rentouttavaa nähdä kavereita vaan ennemminkin sitä latautuu sen sijaan vaikka tanssitunnilla. Tilda postasi aiheeseen liittyen alkusyksyllä, ja en voinut olla kommentoimatta sitä aika jyrkästi; sorry kaveri! 

Tietokonehommat väsyttävät nekin, varmaan monella tapaa paljon enemmän kuin open työ, esimerkiksi älyllisesti, mutta sosiaalisesti en voi kuvitella, että koneen äärellä vietetty päivä veisi sosiaalista energiaa samalla tapaa kuin viiden tunnin tauoton "ihmisputki", vaikka tietokonepäivä sisältäisikin palavereja. Mutta kuten sanottu, jokainen työ uuvuttaa, tavalla tai toisella ja usein monellakin eri tavalla. Itse olen lähinnä iloinen ammatinvalinnastani, ja usein mietin tyytyväisenä myös sitä, minkä palveluksen olen tehnyt ongelmahartioilleni ja -selälleni, kun en ole valinnut tietokoneammattia, vaikka tietokoneen äärellä istumista rakastankin! (Avokonttoreista sanon vain sen, että ne ovat syvältä. Miettikääpä oppilaita: he istuvat koko päivän eräänlaisessa avokonttorissa.)

Joskus mietin sitä, kannattiko opiskella yli kymmenen vuotta. Usein nyökkään itselleni: kyllä. Elämä on niin lyhyt, miksi käyttää siitä yli 40 vuotta työelämässä? Toisaalta välillä tämän ikäisenä, 32-vuotiaana, toivoisi, että olisi jo kokeneempi alallaan ja viisaampi näkemään olennaisuuksia ja reippaampi tarttumaan asioihin. Mietin ajoittain myös paikkaani työyhteisössä: onko aineenopettajalla aivan liian helppoa alaluokilla luokanopettajien hoitaessa "luokanvalvojan" työt vai olenko todella koulutukseni arvoinen? Ajattelen, että yläluokkien aineenopettajamaailmassa olisin tasa-arvoisempi niin hyvässä kuin pahassa muiden opettajien kanssa, mutta toisaalta nautin kyllä alakoulumaailmasta ja sen luomista mahdollisuuksista, ja vakuuttelen itselleni, että minuakin tarvitaan. 

Huomaan myös, että olen melko tyypillinen aineenopettaja: en ehkä niin reipas ja oma-alotteinen kuin normiluokanopettaja, mutta asioihini paneutuva, vähän omiin maailmoihini vaipuva kuin vain (stereotyyppisesti) äidinkielen opettaja voi olla. En voisi kuvitella olevani luokanopettaja: en pystyisi repeämään milloin liikuntatunnille, milloin kuvataiteen saloihin. Liian haastavaa! Toisaalta välillä voi puutua opettamaan pelkkää suomeakin, ja sen estämiseksi tarvitaan mielikuvitusta. Onneksi on ideapankkeja ja hyviä materiaaleja. 

Tänään postilaatikosta oli kolahtanut Suomi toisena kielenä -opettajien ihkaensimmäinen jäsenlehti Sutina. Kaikenlainen vinkkaaminen ja ideoiden jakaminen sekä rohkaiseminen onkin tarpeen, kun ajatukset alkavat karata suuntaan "Olenkohan löytänyt paikkani elämässä?". Kieltämättä sitä miettii harva se viikko: "Olenko tarpeeksi hyvä? Innostava, strukturoitunut, selkeä, havainnollistava, yhteistyökykyinen, mukava tai vaikkapa tarpeeksi aktiivinen?" Muistan nostaneeni työhaastattelussa esille sen, etten ole ihan sieltä reippaammasta päästä. Kaikilla kuitenkin vikansa. Eikös ole pääasia, että ne tunnistaa, yrittää tehdä asialle jotain, mutta hyväksyy myös sen, jos ja kun itseään ei voi muuttaa.

Tämä bloggaus loppukoon tähän. Kukaan ei jaksa enempää itsetuntovuodatusta. Jos jaksoit tähän asti, saat papukaijamerkin – tai tarran. (Saat itse valita, millaisen. Mutta valitettavasti vain yhden. Ai otit jo kaksi. No, ensi kerralla otat yhden. Tai annapas se minulle takaisin. Ai liimasit? Repesi, voi ei. No, ota uusi. Ai mutta, sinullahan oli jo toinenkin. Olkoon. Välitunnille!)

Kirjamessukuvia ja alkuviikon fiiliksiä

Viikonloppu kirjamessuilla ja kirpparilla. Molemmat onnistuneita ja piristyttäviä kokemuksia. Kirjamessuista kerrottakoon näillä kuvilla, näillä tunnelmilla:

 

Minä ja nuorin sisareni "Angu" Lyyli sylissään

 

Messukäsilaukku mahtui sopivasti rattaiden "kuomutaskuun"

Kiipeilyllä

 

Ristin kirjamessuilla käyttämäni keltaisen Onnela Design -käsilaukun messukäsilaukuksi, sillä ystäväni kommentoi sitä: "Sulla oli tuo kassi viime vuonnakin kirjamessuilla." Juu, silloin se oli uusi ja erityinen. Mutta sen jälkeen en ole sitä juuri käyttänyt, koska se on mielestäni vähän liiankin erikoinen ja tarvitsee siksi seurakseen aika simppelit vaatteet. Tällä viikolla tosin ihastuin siihen uudelleen, ehkä juuri siksi, että se poikkeaa peruslaukuista ja sopii värittömäksi ja synkäksi muuttuneeseen syksyyn. Olen jaksanut käyttää sitä jopa töissä, vaikka se onkin työlaukuksi liian pieni, ja sen ohella täytyy kantaa pussukoita, joita inhoan.

Ja kun käyttää pussukoita, voi käydä näin: istut metrossa ajatuksissasi, lähdet sieltä yhä syvemmälle ajatuksiisi uppoutuneena. Jätät pussukan metroon. – Tällä kertaa pussukassani ei onneksi ollut mitään  erityisen arvokasta (tai arkaluonteista), mutta eihän käyttökelpoisten tarvetavaroiden hukkaaminen koskaan ihan ilmaista ole. Löytötavaratoimistoon ei ainakaan vielä tänään ollut saapunut epämääräistä nysväkkääni. Mietinkin vain, että ketä kiinnostaa nyysiä toisen hikiset jumppatrikoot ja kuivahko kieliopas, lapsen kuraisia hanskoja ja kirjaston elämää nähnyt nuortenkirja. Ehkä vielä on toivoa saada tavarani takaisin!

Onneksi sunnuntaiaamupäivän Valtteri-löydöt ovat pelastaneet huonosti alkaneen viikon: ihana Objectin farkkuhame, toinenkin ihan kelpo farkkis, pellavahousut ja Filippa K:n pusakka sekä tuliaisvillasukkia ja Lyylillekin yhdet uudet sukat. Valtteri on muuten oiva paikka hankkia käsintehtyjä villasukkia edullisesti! Vinkvink, kun joulukin jo hiipii...

Tänään suunnitelmissani on lyhentää kirppislöytöhousut sekä eilen joogaan ostamani harmaat collarit. Minähän nimittäin olin niin järkevä, että en jaksanut käydä töiden jälkeen kodin kautta, vaan kävin urheilukaupassa, jotta sain itselleni jotain sopivampaa päällepantavaa astangan ajaksi kuin sukkahousut ja poolopaidan. Mikä älynväläys, kun koti kuitenkin sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päässä astangasta ja aikaa töiden ja joogatunnin välillä oli yli kaksi tuntia! Mutta joskus oma aika kälyn ja tällä kertaa myös mummun hoitaessa Lyyliä on arvaamattoman arvokasta. Kerrankin jaksoin istua kahvilassa tekemättä mitään, maailman menoa tarkastellen, hetken huilahtaen.

Kirjailija kahviseurana

Lyyli otti kuvan iskästä