Nauran auringolle

Tiedättehän tunteen, kun yliväsyneenä, suhteellisen rentoutuneessa tilassa, yleensä yömyöhään, kenties ajan paineista vapautuneena alkaa kihertää, keksiä hulluja juttuja: kirjoittaa tai höpöttää jotain omituista, jonka perään vielä naureskelee itsekseen, ääneen. Minusta tuntuu, että olen juuri nyt niin väsynyt, että voisin heittää kaiken pieneksi nauruksi, pitkähkön työpäivän jälkeen, kahvikupposen rentouttamana. 

Voisin nauraa monellekin vanhalle hassulle asialle: sille, että ostin kerran mielestäni kivan 80-lukulaisen paidan, josta sain kuulla, että onkos se vähän pieni sulle tai sille, kuinka joku yhtä innokas pieni siivooja kuin minä ryhtyi auttamaan opea openpöydän raivaamisessa. Sille, että kerran myöhästyin, kerran kompastuin, kerran unohdin... Kerran tai kaksi.

Jälkikäteen kannattaisi varmaan aina nauraa sellaisille jutuille, jotka eivät tapahtumahetkellä juurikaan hymyilyttäneet: Vara-avaimet hukassa, eikä ketään kotona. Eksyt Länsiväylällä (se on mahdollista!) ja joudut soittamaan koululle ja myöntämään, että olet ihan pihalla siitä, missä auton kanssa sompailet. Siitä, että kyydität autossasi tyyppiä, joka kertoo pelkäävänsä autoilua, koska on juuri loukannut selkänsä ja samalla peruutat toisen auton kylkeen.

 Kuva: jmtimages'

Ehkä se nauru lopulta antaa luvan epäonnistua tai hyväksyä sen, että kaikki ei aina suju nappiin. Mielestäni meidän aikuistenkin pitäisi harjoitella ja sietää enemmän arkipäiväisiä epäonnistumisia, sillä ne kuuluvat elämään ja parhaassa tapauksessa eivät suinkaan pilaa mitään, vaan tarjoavat, jälleen kerran, kunnon naurut – toisinaan mokat myös keventävät ilmapiiriä ja pudottavat stressitasoa. Vähintään ne tarjoavat hyviä tarinoita. (Vaikka harmi kyllä aiheuttavat usein myös ylimääräistä rahanmenoa...)

Monet omista hauskoista pienistä sattumuksistani liittyvät töihin, enkä harmikseni voi niitä täällä juurikaan julkaista, siksipä yritän repiä hassuutta tai vähintään iloa ihan niistä pienimmistä arjen jutuista, jotka eivät useinkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Esimerkiksi tälle talvelle on mitä mainiointa nauraa: lunta, valoa, pakkasen raikas henkäys. Päivän ainoalla välitunnilla nautiskelin tänään kirkkaasta ulkoilmasta, mutta samalla harmittelin sitä, että olen hukannut aurinkolinssini jälleen kerran; tiedän nimittäin valon aiheuttavan päänsärkyä ainakin näinä lumisina ja valoisina kevättalven päivinä. Päivän painuessa kohti iltaa huomaan sitten voittaneeni arvonnassa ihan oikeat aurinkolasit! Mahtavaa! Naurua riittää!

Tänään olen hymyillyt myös sille, että kun sain pienen kivan ystävänpäivälahjan, tajusin noin neljä tuntia sen saamisen jälkeen, miksi sen sain. Ystävänpäivä! Todellakin, keskellä arkea jotain vaaleanpunaista. En ollut ajatellut asiaa, vaikka toki olin askarrellut kortin työpaikan korttivaihtoon. Koko päivä oli siis yhtä hymyä! Miten voi tuollainen hauska korttisalaisuuksien puuhastelu luoda päivään, tai jopa päiviin, iloa.

Ystävänpäivä on siis kohdallani osunut ja uponnut, vailla sen kummempia kommervenkkejä luonut  ainakin minulle mahdollisuuden tuntea itseni tärkeäksi. Kiitos ystävät, työkaverit, bloggaajat! Loppuun aurinkoruno, joka välillä aina kalkattaa mielessäni. Näin juuri, nauretaan kuin lapset, unohdetaan turhat viisaudet! Aurinkoisia talvipäiviä kaikille sekä rentoa ystävänpäivän iltaa!

 Kuva: Gambafrolla

MINÄ NAURAN AURINGOLLE 

Minä nauran auringolle.

Sekin nauraa.

On tyhmää nauraa auringolle.

Isä ja äiti ja eno ja täti

eivät koskaan naura sille.

Sillä he ovat isoja ihmisiä.

Ja isot ihmiset ovat viisaita.

Ja viisaat eivät näe mitään.

Viisaat eivät ymmärrä mitään.

Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä

ja nauran auringolle.

Minä melkein luulen, aurinko,

että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

(Uuno Kailas) 
 

Kirjahylly laihduttaa

Tartun jälleen haasteeseen, koska muilla näyttää olevan paljon enemmän hyviä ideoita kuin itselläni! Nooruska toivoi pari viikkoa sitten väen esittelevän kirjahyllyjään, alunperin Heidin innostamana.  Oma hyllymme oli silloin siisti, mutta todella täynnä tavaraa. En siis aivan täysillä innostunut kuvaamaan sen heiluvia kirjapinoja. 

Tähän väliin sattui sopivasti työkaverini, joka maanantaiaamun bussissa oli peippostakin pirteämpi. Hän kertoi roudanneensa kasoittain kamaa kirppikselle, mm. kirjoja ja dvd:itä. Innostuin ajatuksesta. Ehkä se nostaisi myös vähän kevätfiiliksiä pintaan. 

Maanantaina saavuin töistä poikkeuksellisesti suoraan kotiin, sillä olin kovin flunssainen. Ensimmäisenä ilmoitin, että "mulla on varmaan kuumetta", mittasin sen, mutta totesin olevani alilämpöinen. No, siitä intoutuneena päätin ryhtyä karsimaan hyllyn anteja. 30–40 kirjaa lähti joko töihin, autoon odottamaan siirtoa kirppikselle tai divariin sekä myytäväksi yliopistolle, muutamia kappaleita mahdollisesti vielä mökillekin. 

Nyt on puhdistunut olo. Kirjahyllyyn mahtuu taas vähän uusiakin ja ennen kaikkea sieltä löytää ja saa helpommin otettua kirjoja. Ehdottomasti mukavinta on kuitenkin ajatella, että kokoelma on taas kokonaisuudessaan himpun verran laadukkaampi, kun vähemmän mieleiset teokset sekä halpiskirjat ja vanhat tenttiopukset on karsittu pois.

Kelpaa tässä esitellä siistiä hyllyään siis. Etualalla ylhäällä loistavat alani kirjat, suomen kielen perusteokset, ylimmässä lasiovellisessa kaapissa on taustalla romaaneja, lähinnä Veikon Terry Pratchettejä, etualalla cd-levymme ja runoteokset sekä joitain sekalaisia muistokirjoja ja valokuvakansioita. Keskimmäisessä kaapissa lepäävät isot kirjat, jotka ovat lähinnä tietokirjoja ja sarjakuvia, alahyllyllä sijaitsee  pääasiassa valokuvakansioita. Alimmaisessa kaapissa on sekalaisia tietokirjoja sekä joitain valokuvakansioita, vanhoja kortteja ja tärkeitä papereita. Sivulaatikoissa on paperikamaa, kyniä, kortteja, askartelumatskua, työkaluja ja -tarvikkeita, karttoja yms. Avohyllyissä ovat tyrkyllä dvd:mme ja  stereosysteemimme, hyllyn päällä etualalla lukemattomat kirjani sekä taustalla suosikkiromaanini. – Täytyyhän nyt joku systeemi tässä kaaoksessa olla!

Kirjojen hävittämisen palkinnoksi ostin itselleni – mitäpäs muuta kuin – uuden kirjan! Siitä enemmän myöhemmin, kuten ehkä kirjahyllyn muustakin sisällöstä, kun tässä postauksessa keskityin näemmä sen järjestyksen setvimiseen. Seuraavaksi jään kuitenkin odottamaan puhelinsoittoa äidiltäni: "Miten sä voit hävittää kirjoja? Saanko mä ne?" Kyllä voit saada, ehdin tosin hätäpäissäni leikkaamaan jo kaikki muistokirjoitukset niistä talteen!

Blogini vuonna 2001

Bisquits heitti hauskan haasteen: kerro, millainen blogisi olisi ollut, jos olisit kirjoittanut sitä yli kymmenen vuotta sitten. Tartun siihen, koska naureskelin jo ääneen ajatuksiani parikymppisen minäni seikkailuista blogistaniassa vuonna 2001. 

Tasan kymmenen vuotta sitten asuin kolmen ystäväni kanssa yhteiskämpässä Uumajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olin siellä yhteensä neljä vuotta (1998–2002) opiskelemassa humanistisia aineita yliopistolla, aina vähän erilaisissa asunnoissa ja eri kämppisten kanssa asuen.

Kuva Ålidhemistä, minulle rakkaasta uumajalaisesta lähiöstä: jacobchristensen

Blogin kirjoittaminen olisi ollut haastavaa, sillä

– En omistanut tietokonetta. Yhdellä kämppiksistäni oli kone, jota lainasin silloin tällöin. Maksoimme netin käytöstä yhteisesti, mutta yleensä teimme kaikki hommat yliopiston "datalabeissa".

– Kamera minulla oli, mutten olisi taatusti vielä nykyistäkin lyhytpinnaisempana jaksanut alkaa siirtää kuvia skannerin kautta koneelle. Silloin en edes tiennyt, mikä oikeastaan on Mac-tietokone tai varsinkaan sitä, miten sellaista outoutta käytetään. Sähköpostia olin käyttänyt säännöllisesti vasta vuodesta 1998 lähtien, korppu-levykkeen avulla.

– Teknisten vaikeuksien yllättäessä en olisi voinut kääntyä Veikon puoleen, sillä en tuntenut häntä vielä silloin. Tapasimme vuonna 2005 – turvallisesti Suomen kamaralla. :D 

Blogini olisi ollut "nuori ja hullu", sillä

– Minulla ei ollut sitoumuksia. Blogin nimi ei olisi voinut luonnollisestikaan silloin olla Lyylin vierestä. Haaveilin poikalapsesta, jonka nimi olisi ollut Oskari. Isäehdokasta ei ollut, mutten antanut sen estää haaveilujani. Ehkä blogin nimeksi olisi tullut Oskarin oksalla, jos olisi ollut jotain sutinaa jossain päin. Ei ollut. (Ehkä parempi niin.)

– Lähinnä olin angstinen ja yksinäinen elämänsuunta hukassa oleva nuori ongelmainen nainen. Jee! Mutta ehkä blogitekstit olisivat kuitenkin olleet luettavia, sillä mietiskelin paljon kaikkea tulevaisuuteen liittyvää ja olin sen suhteen optimistinen. Tuntuu, että nykyään olen jo paljon kyynisempi.

 Kuva Myrorna-kirppikseltä: Jon Åslund

– Tekstejä olisi varmaan sadellut blogiini säännöllisesti, sillä silloin oli paljon aikaa kirjoittaa esimerkiksi sähköpostia, kun ei viitsinyt soitella liian usein Suomeen. Meillä oli kämpässämme ihan aito lankapuhelin, mutta kännykkää en silloin vielä omistanut. 

– Blogissani olisi ollut jonkin verran biletyskuvia, mm. naamiaisten toogapukuisia miehiä sekä sutturaisia ympäripäissään olevia suomalaisia miehiä fiksusti pukeutuneiden hiprakassa olevien ruotsalaisten herrojen keskuudessa. (Ei minulla mitään suomalaista miestä vastaan ollut silloinkaan.)

– Itse olisin seikkaillut mahdollisissa satunnaisissa kuvissa aika hirveissä rytkyissä. Pahinta olisivat olleet etuhiukseni... Olin silloin myös tosi laiha, vähän liiankin.

– Kävin jo silloin ahkerasti kirppiksillä. Eräs vieläkin käytössä olevista humanistitakeistani löytyi paikalliselta Myrorna-kirppikseltä hintaan 15 kruunua! Olisin siis voinut esitellä blogissa (sanallisesti) löytöjäni. Uumajassa, kuten Ruotsissa kuulemma muutenkin, oli ja varmaan on vieläkin aivan mahtavia kirpputoreja. Sellaisia takkiaarteita en ole sittemmin Suomen kirppiksiltä bongannut. 

 Kuva Myrorna-kirppikseltä: brandsvig

Tekstien sisältö olisi voinut olla jotain ihan muuta, tai sitten ei, sillä

– Eläminen Ruotsissa oli usein melko yksinäistä. Ehkä olisin keskittynyt kuvaamaan toisessa maassa elämisen vaikeutta ja haikeutta, mutta myös sen hyviä puolia, kuten loistavia ruotsalaisia tv-ohjelmia, jotka löysin ihmeellisen myöhään, syksyn 2001 puolella, tai paikallisten ihmisten pukeutumistyylejä.

– Opiskelin kulttuurihallintoa, ja opintoihin kuului myös elokuvaa sivuavia luentoja. Olisin siis todennäköisesti kirjoitellut leffoista monipuolisesti ja useammin kuin nykyään, sillä harrastin silloin ahkerasti leffailtoja, myös yksin. Varmasti olisin kuvaillut rakkauttani ruotsin kieleen sekä kirjannut ylös kielellisiä havaintojani.

– Olisin voinut kirjoittaa säännöllisesti liikuntapäiväkirjaa, aivan kuten nytkin, sillä liikuin silloin vähintään yhtä ahkerasti. Lajit olivat vain vähän toisenlaisia: body pumpia, body combatia, spinningiä, aerobikkia, ohjattua jumppaa, kävelemistä, uimista.

– Siihen aikaan tein vielä ruokaa itse. Olisin siis kenties postaillut joitain helppoja ja halpoja opiskelijaruokakokkailuitani. En ollut varmaan kuullutkaan sanaa gourmet, joten reseptini eivät välttämättä olisi olleet kovin inspiroivia.

Kommentteja olisi tullut kolmelta tutulta, sillä

– Blogini lukijakunta olisi koostunut muutamasta tietokoneen ja nettiyhteyden omistavasta ihmisestä: äitini, vanhin sisareni sekä yksi hyvä ystäväni olisivat sitä kenties satunnaisesti lukeneet. 

– Lopulta blogin pitäminen olisi ehkä kaatunut siihen, kun olisin saanut oman koneen, tottunut sen helppouteen, ja sitten kone olisi lauennut juuri kesken kaiken jotain kirjoitussessiota. Näin kävi lopputyötä tehdessäni vuonna 2002. Onneksi olin ottanut useita varmuuskopioita! 

 Kuva Uumajan yliopiston alueelta: jacobchristensen

Olipa hauska muistella vanhoja! Kunpa olisinkin silloin kirjoittanut enemmän elämästäni ylös...

Hiljaista on, sekavaa on, jossain keitetään teetä

Pitkittynyt flunssa vaivaa edelleen, eivätkä aivonikaan ole siten oikein vireessä. Kirjoitusideat ovat poukkoilleet päässäni sekavana vyyhtinä, enkä ole jaksanut alkaa niitä selvittää. Sen sijaan olen tarttunut lankakerään: aloin pitkästä aikaa uuden kunnon käsityön, villatakin neulomisen. Nyt kun ei oikein urheillakaan jaksa, vaikka sitä lähes joka toinen päivä kokeilen. Flunssani on ihmeellisen aaltoilevaa tyyppiä.

Välillä olo tuntuu jo melko normaalilta, seuraavana päivänä olenkin taas ihan puolikuollut. Lämpimikseni olen sitten virkeämpinä päivinä puuhastellut jotain pientä, kuten raivannut olohuoneen kirjahyllyn turhista opuksista, toiminut hiihtokisatoimitsijana räntäsateessa juosten, pyykännyt oikein olan takaa ja muuta hyödyllistä. Aivan töötteinä päivinä olen vastapainoksi nukkunut ja hereillä ollessani hörppinyt perinteiden vaalimana portviiniä. Suosikkiani Taylorsia meiltä ei nyt viinahyllystä löydy, joten korvikkeena on saanut toimia niin Nieportin makeahko Ruby sekä Kopken kymmenvuotias tujumpi viinas. Pidän enemmän Nieportista, joskin Kopken pullo on tyylikkäämpi, klassisen yksinkertainen hyllynkomistus. 

Teetäkin on talven mittaan alkanut kulua. Kirjamessujen yhteydessä olevilta Viini, ruoka ja hyvä elämä -messuilta löysin mitä mainioimmat teesihdit ystäväni suosituksesta sekä tarjouksesta Forsmanin erilaisia irtoteitä. Niitä aloin hörppiä, kun vatsa päätti painaa en tykkää -nappulaa päivän neljänsien kahvikupposten kohdalla. Talveni makuja ovat olleet niin Russia Samovar Blend kuin Mate - kuuma tanssikin. Kauppojen teehyllyiltä olen metsästänyt kuitenkin ihan eri merkin teetä, johon rakastuin näytepaketin myötä: Twiningsin Voyage Russian Taiga kuitenkin vain loistaa poissaolollaan.

Kertokaa flunssaiselle, jos löydätte tätä venäläistä taikaa jostain. From Russia, with love.

Ihqut apinanpäät

Olipa kerran alennusmyynti. Sieltä sai puoleen hintaan Paul Frank -kyniä, -kumeja, -terottimia, -penaaleita... Niinpä omistan nyt kaikki olennaiset koululaisen välineet apinanpäiden koristamina. Siellä ne open pöydällä paistattelevat päivää loisteputkien alla kera Marimekko-mukien. 

Jotain suomalaista, jotain jenkkiläisen kulutusideologian tuottamaa pikkukivaa. "Sopu sijaa antaa" ja "kyllä meille mahtuu" ovatkin suomen kielen opettajalle hyviä (poliittisia) sloganeita. Tosin joukosta puuttuvat tietenkin ne afrikkalaiset kulhot, patsaat ja tingatanga-kuvioidut mukit, joita olemme tottuneet aitoina maailmankansalaisina hankkimaan kehitysmaapuodeista.

Myönnetääköön siis, että olen Paul Frankin apinanpäähän hullaantunut, joskaan en vielä, tai ehkä koskaan, ole hankkimassa sentään minkäänlaista apinahupparia. Se taitaisi olla vähän liikaa... Apinahuppareihin törmää silloin tällöin muutenkin töissä, alakoulussa kun on. Ikään kuin muoti olisi kuitenkin hälventymässä. Onko Juliuksen tapittava katse sittenkin liikaa?

Ehkä voisin itsekin siirtää kotini Afrikan aarteista osan töihin näyttääkseni, etten ole pelkästään kulutushysteerikko tai muodin perässä hiihtäjä, mitä en välttämättä oikeastikaan ole.

Myös Lyyli on saanut apinoista osansa, tosin hän omistaa myös aitoja afrikkalaisia vaatteita. Iljettävän intiimiä tai ei, esittelen nyt teille Lyylin viikonpäiväalushousut. Maailman näppärimpiä alushousuja lapsille, jotka eivät itse pysty pitämään lukua siitä, milloin viimeksi on tullut kiskottua alkkarit pyykkiin. Ja niin ihquja, että molemmat tykkävät. (Viikonpäiväpikkuhousuja löytyy myös aikuisille naisille, tosin huomattavasti tylsemmillä kuvilla.)

 

Maanantai, taas jaksan sut vastaanottaa! Sä alat iloisella vihreällä pohjalla.

Kyllä värejä maailmaan mahtuu!

Maanantait ovat aina minun iltojani: suuntaan töistä kahville kaupungille ja sieltä joogaan. Eräänä maanantaina jaksoin ennen joogatuntia lähteä koluamaan Hämeentien UFF:n tarjontaa; shoppailu tunnetusti lisää mielihyvähormoneja, ja tarvitsin viikon alkuun jotain piristysruisketta.

Aluksi olin sortua johonkin aletankojen viimeiseen kappaleeseen kantakaupassani Hakaniemen Sokoksessa, mutta maltoin sitten kuitenkin pitää säästölupaukseni. Ja se kannatti varmaan muutenkin. Tein värilöytöjä. Herkullisen kirkkaat värit, jopa neonsävyt ovatkin taasen muotia, ja minäkin päätin nyt lisätä värejä valikoimiini, jotka eivät entuudestaankaan aivan värittömiä sentään ole.

En ole osannut viihtyä keltaisissa vaatteissa koskaan: ihoni taittaa kellertävään, ja minulle sopivat siten paremmin vaaleanpunaisen sävyt kuin keltaisen. Tällä kertaa tämä sitruunankeltainen neule kuitenkin valloitti sydämeni, olihan se melko hyvin säilynyt tapaus ja vieläpä merkkivaate. Johan sitä keväänkin kunniaksi voi toisinaan leikkiä hiukan ampiaista:

 

Neule: Ralph Lauren (2nd hand)

Housut: Esprit

Saapikkaat: Aventura

Jos tarkkoja ollaan, niin enhän lainkaan muistuta tuossa puvussa mitään pörriäistä: vaate ei ole raidallinen, eikä minulla valitettavasti ole ampiaisvyötäröä. Mutta mielikuva tunkeutui päähäni heti vaatteen päälle puettuani, enkä ole päässyt siitä eroon. 

Toinen Uffin tangoilta löytynyt Iloa elämään -paita osui ja upposi värileikissään, vaikka tiesin heti, että paita teettää puoliksi purkautuneiden saumojen takia kovasti töitä. Jotenkin jaksan kyllä noita korjausompeluksiakin tehdä, kun niistä seuraa aina kunnon palkka: uusi tai uusittu ja siten käyttökelpoinen vaate. Käsitöiden tekeminen taas on kokonaan jäänyt muiden intohimojeni alle, vaikka köyhäilykuukausiin sopisi kutominenkin mitä mainioimmin.

 

Sukat: Itsekudotut (vuonna keihäs ja miekka)

Farkkuhame: Object (2nd hand)

Poolopaita: merkitön (2nd hand)

Viini: juotavaa

Hiukset: kampaaja-aikaa odotellessa

Eipä tässä muuta kuin pörriäis- tai raitapuvussa hiukan hulluttelemaan; myös Eduard Uspenskin pörriäiskohtaus sopii fiiliksiini kuin nappi neuleeseen:

"Ja sitten kävi näin. Kerran Fedja-setä, kissa ja Musti menivät metsään sieniä poimimaan. Kotiin jäi siis vain naakka. Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia heikottaa. Hän oli aivan näännyksissään. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kun Fedja-Setä, Matroskin ja Musti tulevat metsästä, he ällistyivät. Portailla istuu posteljooni ja toistelee yhtä ja samaa."

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974, suom. Martti Anhava

Rakas liikuntapäiväkirjani: HeiaHeia

Olen koukussa, liikuntaloukussa. (Kuulostaa eräältä aapiselta suorastaan.) Olen siis onnistunut lisäämään liikuntahetkiäni, joskin samalla ajanvähyyden tunne on lisääntynyt. No, ihmekö tuo, mutta tiedättekös mitä, olen myöskin alkanut painua pehkuihin ihmisten aikaan eli yleensä jo puoli yhdentoista maissa. 

Nyt on hyvä kehua itseään, kun viettää laiskotteluiltoja puolikuntoisena. Flunssa ei taaskaan tiedä, pitäisikö sen hyökätä vai ei, ja puolustusrintama päättää odottaa rauhassa. Ihana ajan tunne! Rakastan tätä. Mieluiten olisin harrastamatta mitään lisäliikuntaa hyötyliikuntaa lukuunottamatta, mutta enpä taitaisi sillä sittenkään mitään voittaa. 

 Kuva: Loca Luna

Joten usein vain pakotan itseni pienen kilpailuhenkisyyden voimalla tietokoneen ääreltä kuntopyörälle: HeiaHeia kun saattaa hyvinkin kertoa jo viikon alkupuolella, että kaveri X on liikkunut useita tunteja, kun itsellä vasta on liikuntatunnit yhdessä. Palvelu on koukuttava siksi, että siellä saa luvalla vaklata kavereiden liikuntatottumuksia, ja siksi, että sinne voi helposti merkata kaiken liikkumisensa hauskoilla kuvilla, kun sen muuten suttaisi lyhenteellä johonkin minikalenteriin. Samalla voi kertoa fiiliksistään, kirjata keskisykkeen ja kalorien kulutuksen, vaikken kyllä oikeastaan tiedä, mitä noilla tiedoilla myöhemmin teen. 

Ja ryhdyinpä niin kevätinnokkaaksi, että aloin tehdä HeiaHeiaan myös painokäyrää itsestäni. En yritä laihduttaa, mutta haluan pysyä tämänkokoisena. Väittävät, että ihmiset, jotka eivät omista vaakaa, lihoavat helpommin. No, tiedä heitä, eikös se kuvastin kerro paremmin totuuden, joka on joka tapauksessa suhteellinen. Mutta kirjausfriikki kun olen, kaikkea on kokeiltava. 

Kivointa on nyt se, kun voi punaisella ristillä merkata, että tänään sairastan. Tai siis kurkkuni on hiukan kipeä ja olen tosi väsynyt. Tämä "iso veli" ei valvo niin tarkkaan, että vaatisi sairaslomastani joitain tositteita. ;D

Kuva: ecstaticist

Tammikuun liikuntoja:

vko 3:

ma 17.1. astangajoogaa 1h, ke 19.1. kuntopyöräilyä 1h,  to 20.1. astangajoogaa 40 min, pe 21.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 20 min, la 22.1. reggaeton-tanssia 1h

vko 4:

ma 24.1. astangajoogaa 1h, ke 26.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 30 min, to 27.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 30 min, pe 28.1. dancehall-tanssia 1h, su 30.1. astangajoogaa 40 min.