Kallion kuulautta

Kantakaupungin vanhat, kunnostetut julkisivut ovat oikeaa säästeliään taidetta, sunnuntaikävelyn silmänruokaa ja yksi muistutus siitä, miksi kannattaa asua vähissä neliöissä kalliilla.

Tänään teimme nopean kävelyretken Kallion kirjastoon. Ilma oli hyisevän tuulinen, mutta muuten melko kaunis. Teki hyvää lähteä nautiskelemaan valohoitoa raikkaaseen ulkoilmaan sisällä vietetyn viikonlopun jälkeen.

Ensimmäisiä kertoja jaksoin myös ottaa kameran mukaan ja räpsiä muutamia otoksia. – Eilen innostuin opiskelemaan pitkästä aikaa islantia, jota olen yli kymmenen vuotta sitten lukenut yliopistolla. Tänään tajusin, että järkevämpää olisi satsata valokuvauskurssiin. – Taisin saada alun perin kipinän tähän Nooruskan esimerkistä. 

Tekniikka yhdistyy aina taiteeseen, kaipa sillekin siis on annettava aikaansa. Toistaiseksi mieheni saa kuitenkin fiksata kameraani säädöt. Suuri edistysaskel on jo se, että olen siirtynyt iPhotosta Photoshop Elementsiin editoimaan näpsäyksiäni, eikä Veikko enää joudu editoimaan 5/6 kuvistani... 

Synkeitä mietteitä

Mistä näitä väsymyksen täyttämiä itsesäälin päiviä oikein putoaa päälleni? 

Viikko on kulunut vähällä unella – tai jos olenkin nukkunut, olen tehnyt sen huonosti. Töissä teen kaiken vähän liiankin tarkasti, ja väsyn entisestään. Toisaalta olen täynnä energiaa, koska olen keksinyt hauskoja tuntisuunnitelmia. Kotona kyllästyn arkeen, sen tyhjään toistoon, ainaisiin siivoamisen ja pyykkäämisen vaatimuksiin.

Ja aina jossain välissä keksin, kuinka muilla ihmisillä asiat ovat niin paljon paremmin: vauvauutisia, onnellisia tulevia morsiamia, ulkomaanmatkoja, uusia asuntoja. Itse tunnen polkevani paikoillaan. Ei siinä oma kunnonkohotus auta, jos maailma ei muutu ympärilläni. Eikä se näemmä tunne halua muutokseen.

Olen aina ajatellut, ettei ihmisen sovi syyttää ympäristöään siitä, jos oma elämä ei maistu. Niinpä olen nytkin antanut itselleni luvan tehdä radikaalejakin muutoksia elämääni, jos päivät toisensa jälkeen jatkavat tällaista vanuttunutta polkuaan, jossa aina muutaman askeleen jälkeen itkettää ja voimat ovat vähissä. Ajatus siitä, että ei ole iäksi suljettu omaan nykyisyyteensä, voi puhdistaa. 

Mutta aina nopeat käänteet, harkitut tai harkitsemattomat, eivät osoittaudu oikeiksi. Entä jos oma elämä vain ei ole muutettavissa? Sen hyväksyminen voi olla juuri se suurin suru, jonka ihminen löytää silloin, kun kuulee ja näkee ympärillään mahdollisuuksia, jotka itsekin haluaisi kohdalleen.

Toisen iloa ei halua pilata, ja monesti silloin kun oikeastaan olisi tarpeen tavata ystävää, onkin helpointa astua sisälle toisenlaiseen todellisuuteen: kirjojen, elokuvien, internetin tai vaikkapa sitten hikiliikunnan maailmaan. Huomaan, kuinka viimeisten harmaiden vuosien ajan olen järjestelmällisesti lakannut soittamasta ja kirjoittamasta ystävilleni. Toisaalta taustalla on myös töihin lähteminen pitkän opiskeluputken ja äitiysloman jälkeen. Enää ei ole samalla tavalla aikaa tai energiaa nähdä ketään työpäivän jälkeen. Huomaan myös, että kodista on tullut entistä tärkeämpi pakopaikka maailman vilskeeltä. Siellä välttyy näkemästä asioita, joita ei halua nähdä.

Bloggaaminen on ollut kuitenkin ilopilkku elämässäni. Jotain aivan muuta, kevyttä ja kaunista. Tuntuu sikäli tyhmältä ja sopimattomalta kirjoittaa tänne näin ikävästi. Blogini on kuitenkin tarkoitus olla eräänlainen päiväkirja, jonne aion vastaisuudessakin purkaa itseäni, sen tarkemmin kuitenkaan erittelemättä surujeni tai ilojeni taustoja, syitä tai seuraamuksia: mitään "Vuosi nuoruudestani" -paljastuksia ei siis tänne ilmesty, älkää pelätkö.

Mielestäni joskus tekee kuitenkin hyvää kertoa jotain siitä surullisemmasta puolesta, joka varmasti jossain muodossa on meissä jokaisessa – lukeahan surusta nyt toki saa harva se päivä, jos sanomalehtensä tarkkaan lukee. Eikä se kaunokirjallisuudenkaan maailma useinkaan kovin ruusuinen ole. Sekö on oma syyni siirtyä sieltä tänne kauniiden kuvien ja raikkauden blogistaniaan?

Toisaalta kaikessa piilee ristiriita. Kestänkö onnellisia ja nauravia kasvoja, valkoisten mekkojen hulmuamista, herkullisten kotien kuvia edes täällä? Päänsä työstämiseltä ei pääse eroon, vaikka lukittautuisi huoneistoonsa piirtämään kukankuvia valkoiselle paperille. Todellisuus on kohdattava sellaisena kuin se on, mutta ehkä sen karuudesta löytyy kuitenkin muutama valonsäde, joka valaisee omaakin polkua. 

Omat silmäni vain taitavat olla turhan usein surusta liian sumeita nähdäkseen polun päässä heijastelevaa valoa. En kuitenkaan ole laisinkaan menettänyt toivoani nähdä sitä selkeämmin, mutta uskon, että auringonpaisteisen niityn luokse on vielä melko lailla matkaa.

Nyt ehkä on vain aika odottaa sumeuden hälvenemistä.

Kookospallolumiukko

Mieheni "Veikko" teki lumisen talven kunniaksi muutama viikko sitten hiukan lumipalloilta näyttäviä kookospalloja. Namskista! Makean himoon sopivaa ja samalla hauskannäköistä. 

Resepti sopii erityisen hyvin a) laiskalle, b) uunittomalle taloudelle, c) gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota noudattavalle, d) kookosta rakastavalle, mutta suklaata karttavalle. Terveysruokaa tämä ei tietenkään ole... 

Resepti on alun perin bongattu Herkku ja koukku -ruokablogista. Mieheni on tyylilleen uskollisesti muunnellut reseptiä hiukan. ;)

Ei muuta kuin kookospalloja karkkipäiväksi. Huomenna se taas koittaa: viikon paras hetki herkkujen äärellä. :D

Veikon kookospallot

2 munanvalkuaista
2 dl tomusokeria
200 g kookoshiutaleita

Sekoita ensin kuiva-aineet keskenään. Lisää munanvalkuaiset. Jätä neljäsosa kookoshiutaleista pinnan koristeluun. Pyörittele kosteiden käsien välissä taikinasta palloja ja kierittele ne lopuksi jäljellejätetyissä kookoshiutaleissa. Jäähdytä jääkaapissa muutaman tunnin ajan. Kokoa lumiukko.

Lyylin rautainen tahto

Lyylin mielestä leivän päälle kuuluu sentin kerros voita. Äidin mielestä ei. Tästä seuraa vähintään krokotiilinkyyneleitä. Selkeästi draaman tajua tälläkin neidillä. 

Muutenkin on ilmennyt, että Lyylillä on luja oma tahto, mielipide asiaan kuin asiaan. Mikäpäs siinä. Pieni politiikonalku. :) Tässäpä siis teillekin maistiaisia viime aikojen "lyyleistä":

(Ollaan juuri tultu tarhasta.)

Äiti: Otettaisko noi sun kengät pois, kun ollaan kuitenkin sisällä. 

Lyyli (painokkaasti): Ne pysyy jalassa.

(Lyyli on vielä yöpuvussa, vaikka ollaan jo iltapäivän puolella. Äiti on hakenut päivävaatteet sängylle, mutta Lyyli leikkii vain lintua.)

Äiti: Puetaas sit.

Lyyli: Linnut ei pue.

On myös ilmennyt, että neidillä on selkeitä suosikkeja esimerkiksi värien joukossa. Harva se päivä saamme kuulla, että "mä tykkään pinkistä ja punasesta". Ja keltainen ei kuulemma ole lainkaan kaunis. Siihen liittyen äitikin sai kuulla totuuden sanoja hampaistaan. – Ei, keltainen ei ole äidinkään suosikki varsinkaan hammaskiilteeseen liittyen. 

Äiti: Onks äitin hampaat vähän rumat?

Lyyli: Keltaset.

Äiti: Höh, mä kyllä tarkotin, että ne ois vinot.

Mitä tästä opimme? Ihan kaikkea ei kannata kysyä. 

Ilmeisesti silmälasit eivät kuitenkaan näyttäydy Lyylin silmissä kasvojen rumentajina. Ennen joulua käytiin piirtämisen yhteydessä seuraavanlainen keskustelu:

Lyyli (piirtää omaa kuvaa): Simmä, simmälasit...

Äiti: Onks sulla silmälasit?

Lyyli: Haluun simmälasit. – Joulupukilta hankitaan simmälasit.

On tämä maailma niin ihmeellinen, kun päivän voi pelastaa esimerkiksi vierailu parvella, jossa voi tehdä palapelejä ja köllötellä nalletaljan päällä. Tai kun päivän mälsin asia on se, että kuivaajamörkö nappaa tytön kylvyn jälkeen ja kuivaa. Lopulta sekin harmi taisi päättyä kuivaajamörön kutittamistautiin ja Lyylin kikatuskohtaukseen.

Kauden takkikuningatar

Ostin viime kevään alennusmyynneistä Urban Soulin takin merkin myymälästä Kaisaniemen metroasemalta. Siinä oli sitä jotain pirteyttä, jota kaipasin, vaikka omistinkin jo riittävästi talvitakkeja. Sitäpaitsi olisin jo silloin tarvinnut mustaa perusvillakangastakkia, jota en vieläkään omista. Ehkä Stockan talvitakkialesta sitten keväällä...

Aluksi takki tuntui istuvan huonosti sen raskaan kauluksen takia. Ison huivin avulla kauluksen saa kuitenkin napakoitumaan. Vierastin myös takin löysyyttä edestä. Enkä ole löytänyt takkiin sopivaa lämmintä myssyäkään vielä. 

Kaikesta tästä huolimatta takista on kuoriutunut yksi suosikeistani, joka kerää kyllä kehuja muiltakin. Samalla pidän takkia jotenkin hupsuna ja suhtaudun siihen liiankin välinpitämättömästi. Uskallan jopa pukea sen matkalle tanssitunnille, jonne en koskaan ota mukaan mitään arvokasta, koska tanssikoulun tiloissa on käynyt merkkivaatteita rakastavia varkaita. :( Pukuhuoneissa kun ei ole lukittavia kaappeja eikä kaikkea viitsi raahata tanssisalin nurkkiin tilaa viemään. 

Takkini on kuningatar myös siinä mielessä, että sillä on vaatelias vetoketju: se tarvitsee asettelua ja useita sulkemisyrityksiä lähteäkseen vihdoin menemään kiinni, ja pukeutuminen vie siten yllättävästi aikaa. Mutta kyllähän sitä nyt sen verran kuningatarta jaksaa mielistellä ja taipua sen tahtoon, jos saa päiväänsä lopulta palkinnoksi väriä – ja sopivasti silloin tällöin niitä vaatekehujakin.

Pitäisi itsekin oppia antamaan enemmän positiivista vaatepalautetta, sillä kehut piristävät aina pienen ihmisen päivää, etenkin jos hän itse on huomannut jälleen olevansa jotenkin ryysyinen: tätä kuvausta varten en esimerkiksi ole näemmä huomannut kiskaista takkia sitä yhtä tarvittavaa kertaa alas sen jälkeen kun olen "pukenut" laukun ylleni. Suokaatte siis anteeksi jälleen hieman "pussittava" olemukseni. :D

Takki: Urban Soul

Farkut: Mexx

Talvisaappaat: Aventura

Laukku: Tiger of Sweden

Hankintojen harkitsemista

Vaikka säästökautta elelenkin, mielessä pyörivät hankinnat. Ero edellisiin hulluihin shoppailukuukauksiin on tietysti se, että nyt hankintoja täytyy harkita usean viikon ajan, pohtia, mikä olisi todella tarpeellista, mikä ei.

Lueskellessani tuoreinta Oliviaa innostuin sen pue nyt -sivujen ideoista: värillinen vyö, sen tahdon. Ja tarvitsen? Nykyinen lempivyöni on sekin värillinen: ihanan persoonallisen punainen, violettiin taittuva, fuksianpunainenko tuo? Rakastan vyötä sen kepeyden: ohuuden, kapeuden ja taipuvuuden vuoksi. Mutta väri on toisinaan haastava, ja haaveilen myöskin vähän näyttävämmästä päälle puettavasta värivyöstä. Tämä kun on sellainen vaatteiden alle soljahtava yksilö.

Kirkkaan vyön pariksi voisi hankkia jotain harmaata: kauden "uutena" värinä tuntuu esiintyvän hopea, miksei siis myös harmaan haaleus näyttäisi juuri nyt hyvältä. Tätä mieltä on myös Olivian stylisti Anna Komonen: hänen tekstinsä kehottaa rauhoittamaan elämää pukeutumalla harmaan eri sävyihin. Lehden henkarilta poimisin mieluiten Arelalizzan neulemekon (nro 2) tai Selected Femmen nahkamekon (nro 3). Mexxin paitamekon  (nro 4) kaltainen ihanuus kaapistani jo löytyykin – tuskin maltan odottaa kevään henkäyksiä, jotta pääsen sitä myös käyttämään. Se on väriltään ehkä hivenen nudempi, mutta lähellä juuri tätä kiviharmoniaa, joka miellyttää silmiäni nyt kovasti. (Kimmo Lehtosen / Kuvasataman lehtikuvasta otettua sitaattikuvaa saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Oikeasti tarvitsisin lämpimämpiä neuleita ja paitoja lisää. Vaatekaappini on kovin kesäpainotteinen, ja nyt kun luokkahuoneeni lämpötila on radikaalisti laskenut pätsistä jääkaapiksi, kaipaan enemmän nimenomaan hyvännäköisiä lämpimiä vaatteita. Onhan noita monenlaisia huppareita ja villapaitoja minulla toki yllin kyllin, mutta... 

Hiihtolomaan on onneksi enää kuukausi! Silloin annan itselleni luvan pitää pienen paussin säästöilyssä ja ostaa muutaman tarpeellisen vaatteen. Perinteisesti olenkin juuri hiihtolomalla tehnyt löytöjä. Silloin kun on aikaa kierrellä myös secondhandeja ja kirppareita. 

Säästäminen on oikeastaan ihan mukavaa, sillä se vapauttaa aikaa haaveilemiseen kaiken säntäilemisen ja kulutustohinan sijaan. 

Polvipusseja

Yritin kovasti saada aikaiseksi hameviikkoa. En onnistunut. En, koska olen farkkutyttö. Tämän kunniaksi huviksenne pari viikon farkkuasua, joista en voinut kuvat nähtyäni todeta kuin että mitkä polvipussit! Miksi ne hiipivät vain pari vuotta vanhoihin? Mitä niille on tehtävissä? 

Ilmeisesti ei mitään, mutta polvipussien tuloa voi sitä vastoin ehkäistä aivan kuten monien muidenkin pussien, tosin ei millään kurkkusiivuilla tai silmänympärysvoiteilla, vaan yksinkertaisella toimintamallilla: aina kun istut, nykäise farkkujasi polvien yläpuolelta hivenen ylöspäin, jotta polven kohdalla oleva kangas ei joudu venymään. Jepjep. En selvästikään ole koskaan hokannut tällaista neuvoa olevan tai sitten vain olen normaalia isopolvisempi. Katsokaa vaikka:

 

Taas kasvaa kirpparikassi... Lisäksi täytyy vastedes tsekata, ettei astetta tummempi aluspaita vilku aavistuksen liian lyhyen päällipaidan alta. Onneksi oli uusi "turvakoru" päällä: Youcompleteme:n nahkainen sulkakaulakoru on ihana hipelöitävä turvake, joka kylläkin hajoaa helpolla: nahkasulat irtoavat kiinnikkeistään, mutta onneksi ne saa myös korjattua lähes yhtä nopeasti: tarvitset vain lankaa vetääksesi sulan takaisin metallikiinnikkeen sisälle.

Käteni eivät näköjään saaneet sulkakorupäivänä rauhaa. Lieneekö vaikutusta myös Lyylin lintuleikeillä: "Kato äiti, mää olen pieni linnunpoika!" (Heiluttaa käsiään ja laukkaa.)