Tavallinen viikonloppuaamu

Tänään lauantaina heräsimme kahdeksalta kellonsoittoon: kymmenen tuntia on mielestäni maksimi, jonka voi yöllä nukkua. Tosin taisin herätä jo reilusti ennen kellon soittoa, ja sen alkaessa häiriköidä siirsin herätysajan yhdeksään. Kun viiden minuutin lekottelun jälkeen tuntui kuitenkin virkeältä, hipsin ylös, ja koska Lyyli ja Veikkokin havahtuivat, aloin vaihtaa lakanoita. – Siis melko tyypillinen viikonloppuaamun aloitus, mitä nyt ennemminkin rupean pyykki- tai tiskisouviin tai usein vain pelkkää aamupalaa tekemään.

Suurin laiskuuteni viikonloppuisin on se, etten millään jaksaisi lähteä Lyylin kanssa ylös. Lauantaisin minulla kun on viikon paras tanssitunti, joka viime aikoina on jäänyt myös ainoaksi. Jos jotain huonoa Kallio–Sörnäinen-akselissa löydän, on se vehreyden ja kunnon takapihojen puute. Olisi ihanaa, jos lapsen voisi laittaa leikkimään omalle pihalle, mutta eipä se taida oikein missään täällä kaupunkialueella olla mahdollista tai turvallistakaan. Lapsen pitäisi tietysti olla myös vähän vanhempi. ;)

Aamupäivä kuluu myös lehtiä lukiessa, ehkä nettiä selaillessa. Yleensä pyrin aamuisin välttämään viihdettä ja keskittymään asiaan, mutta se välillä vähän lipsuu. Iltapäivällä aikaa kuluu puuhasteluun, ja illalla yleensä on joku pieni suunniteltu meno, jos päivä on kulunut sisällä. (Myös ulosmenoon valmistautuminen on kohdallani todellinen parin tunnin projekti.) Jos taas on ollut päivällä menoa, ilta on väistämättä pakko viettää kotona; vanhentumisen huomaa siitä, ettei enää jaksa eikä halua koko päivää viilettää. 

Ja vaikka kotityöt painavat tässä menemisten ja kotoilun vaa'assa vain jonkun verran, joskus tuntuu aivan mahtavalta, kun on todellakin aikaa silittämiseen tai vaikka kaappien järjestelyyn. Nautin todellakin siitä, että näen työni tulokset konkreettisesti ja tiedän, että vähään aikaan ei tarvitse kyseisiä hommia enää tehdä!

Tänä iltana tiedossa on teatterireissu työporukan kanssa. Suunnitelmissani on vain käväistä katsomassa Vadelmavenepakolainen, sillä ensi viikollakin on sen verran paljon menoa, että täytyy muistaa myös levätä varastoon. Lisäksi olen päättänyt vakaasti, että on pakko ruveta nukkumaan taas vaihteeksi enemmän. Yritän siis pitää rytmiä yllä myös viikonloppuisin, ainakin toisinaan. Hulluutta?

Seuraavaksi lähden pyykkejä pesutuvasta noutamaan. Liikun maailman tyylikkäimmässä asussa, yöpuvun t-paidassa, joka on kuorrutettu järkyttävillä sinisillä collegehousuilla ja kulahtaneella hupparilla. Neitiä yritän aina "matkalle" mukaan, mutta hän heittelee tuossa palloa seinään, eikä suostu vielä riisumaan yöpukuaan. Pieni kotikissan pentu: "Minä en halua lähteä ulos."

Ekstemporee

"Siivoaminen kannattaa aina", totesin Veikolle viime perjantaina. Herran sinisen Palaset-lehtikotelon pohjalta oli nimittäin löytynyt pienen putsauksen yhteydessä kolme Diners Clubin ravintolaseteliä. Niitä oli tilailtu pitkin mennyttä vuotta, ja sinne olivat jääneet lepäämään. Setelit olivat vanhenemassa kuun viimeinen päivä. Eipä siinä muuta kuin ravintolapöytää varaamaan!

Lauantaina nautimme sitten neljän ruokalajin illallisen Ravintola Töölönrannassa. Oli mitä tunnelmallisinta, mutta sopivan rentoa. Alkuruoaksi söin sopivasti maustettua talon omaa salaattia höystettynä herkullisella Peltolan Bluella, vähän lohta pääpalaksi ja pisteenä i:n päälle ranskalaisia juustoja sekä suklaatryffelikakkua. Onnistuneita olivat eritoten jälkiruoat – mies taas hehkutti niin juustoja kuin alkuruokaansa ostereitakin. Juomaksi olisimme tosin voineet tilata ennemmin kuin pullon ihan hyvää Cellar selection Pinot Grisiä juotavaa laseittain ja lopuksi jälkiruokaviiniä, mutta nyt hörpimme kautta illallisen tätä samaa kivennäistä valkoviiniä. Ei ihan sopinut jälkiruokiin...

Pienenä yllätyksenä myös itselleni sain ravintolailtaa varten väännettyä hiukset vähän tyylikkäämmiksi kuin yleensä. Aikaa tähän meni viisi minuuttia! Se oli lähes ihme. Vaatetukseltani olin aika tyttömäinen ja värikäs. Sopii minulle tällainen tyyli, vaikkei ole mikään suosikkini, vai mitä sanotte? Laukkuun kun löytäisi vielä samanväriset kengät. 

 Laukku: Ril's

Mekko: ? (Lappu poistettu)

Kengät: Ecco

Illan kivoista pienistä keskusteluista jäi mieleen yksi komediallinen kohtaus, jonka sain miehen luvalla julkaista. ;) Sen myötä iloisia siivoushetkiä ja mukavia ravintolailtoja kaikille! Meikä lähtee tästä, yllätys, siivoamaan! Viikonlopuksi ei kuitenkaan liene tiedossa valmiiksi maksettuja illallisia.

Sylvi (ohimennen): Niin, haluaisitko lisää lapsia?

Veikko (katselee hölmistyneenä ja hieman hajamielisenä ympärilleen, ei selkeästi ole kuullut kunnolla kysymystä; vastaa kuitenkin): Ei kiitos. 

Sylvi: Hahahah. Mitä mä kysyin?

Veikko: Haluaisitko lisää leipää?

Pöksyt

Kääks. Luulin ostaneeni vaaleanruskeat paksut sukkahousut. Suunnittelin jo asukokonaisuuden, johon tarvitsisin niitä. Olin sangen tyytyväinen sen väreihin, kunnes avasin paketin. 

Pyöräilyhousut! En ole edes nähnyt sellaisia sitten 90-luvun, jollei polviin ulottuvia jumppahousuja lasketa. Hirveäksi nämä tekee vielä tämä väri. Ensin se tuntui hienolta, sopivan romanttisen ruskealta, vaaleanpunasävyiseen kukkapaitaani mätsäävältä. Totuuden paljastuessa myös väri muuttui kuin silmissä. Olisivat edes mustat, niin niitä voisi harkita pitävänsä jonkun hameen alla. 

Nyt ihmettelen vain, milloin nämä voisi pujauttaa päällensä vai pitäisikö myydä kirpputorilla. Ehkä niistä muutaman sentin voisi saada.... Tarvitsisinko näitä kuitenkin välikauden lämmikkeeksi?  Ei viitsisi heittää kolmeatoista euroa kankkulan kaivoon. 

Ehdottomasti pökät jäävät sellaiseksi salaisuudeksi, josta ei voi hiiskua kenellekään. En voi myöntää omistavani jotain näin mautonta. Miksi tällaisia edes myydään? Aiheuttamaan hämmennyksen sekaista hulvatonta naurua? Siinä tapauksessa ne kyllä ovat lunastaneet paikkansa elämässäni.

Lyylin jutut

Pikkuneiti rykäisee nykyään lähes joka päivä jonkun hauskan jutun – useimmiten tietysti tiedostamatta sen hauskuutta. Viime viikolla kun ollaan oltu ulkona, syöty tomaattikeittoa, lauleskeltu ja juteltu äidin töistä, ollaan saatu kuulla hyvällä itsetunnolla varustetun tytön kommentteja: 

Äiti: Onpa kova tuuli!
Lyyli: Ei ole. On tuulinen päivä.
Äiti: Se tarkoittaa samaa.
Lyyli (tomerasti): Ei tarkoita!
Äiti: No, kyllä mä nyt tiedän, oon suomen kielen ope...
Lyyli: Niin minäkin.

Lyyli syö tomaattikeittoa ja pudottaa sitä vahingossa Hello Kitty -paidalleen.

Isi: Oioi, nyt meni paidalle.

Lyyli: Hello Kitty ei tykkää tomaattikeitosta.

Äiti lauleskelee. Isi alkaa laulaa tai pikimminkin vihellellä äidin laulamaa lastenlaulua. 

Lyyli: Isi, älä laula! 

Äiti: Eikö isi saa laulaa?

Lyyli: Isi älä laula, ole tavallinen ihminen!

Äiti on vienyt Lyylin tarhaan. Ollaan riisuttu ulkovaatteet ja mennään laittamaan tossuja jalkaan. Lyyli harjoittelee niiden pukemista itse.

Lyyli: Minä osaan laittaa tossut jalkaan. Minä olen opettanut sinun oppilaille, miten tossut menee jalkaan.

Äiti: What?

Hauskoja juttuja maailmaamme mahtuu, niistä monet vain unohtuvat pian ilmoille päästyään. Harmi. Ehkä pitäisi kehitellä Lyyli-generaattori, josta pulppuaisi kaikkia neidin hyväntuulisia juttuja, kun maailma murjoo.

Kasvisliemitähtiä

Koska aloin vihata säilöntäaineita, ryhdyin toimenpiteisiin. Intouduin keittämään kasvislientä, jotta en kävisi enää Knorrin rasialla. Vaikeaa se ei ollut, eikä vienyt liikaa aikaakaan. Se vaati vain sen, että muisti lisätä keitokseen välillä vettä ja yritti olla unohtamatta hellaa koko yöksi päälle. 

Nakkasin kattilaan kasvisten jämiä, inspiraatio-ohjettani noudattamatta, sellaisia, joita satuin jääkaapista löytämään: parsakaalia, porkkanaa, keltasipulia, kevätkeltasipulia, valkosipulia, tomaattia, salaattia:

 

Keittelin illan, annoin tekeytyä lämpimässä yön, keitin vielä vähän lisää ja siivilöin:

Tuloksena oli kolme täyttä jääpalarasiallista pakastettavia kasvisliemikuutioita tai -tähtiä: 

Hyvin tuntuivat toimivan: tein nimittäin kokkausintoni vallitessa muutaman kasvisliemikuution vaativaa tomaattikeittoa, joka onnistui oman makuni mukaan oivallisesti. Tähtiä Sylvin keittiössä!

Tällaistakin voi tapahtua, kun muu perhe jättää äidin vähäksi aikaa kotiin lepäämään.

Kunnon ruokaa tarjoo koulun väki?

Kouluruokaa on niin parjattu kuin ylistetty viimeisten vuosikymmenien mittaan. Viime aikoina pinnalle ovat nousseet lisäaine- ja eineskeskustelut: onko kouluruoka tosiaan sellainen kemikaalicocktail, jota pitäisi välttää vai onko se yksi opiskelutulosten menestystekijä: lämmin ja monipuolinen ateria, joka sisältää niin proteiineja, vitamiineja kuin erilaisia makuja, joihin lapsien tulee tottua.

Huolestuttavaa kouluruoassa mielestäni lisäaineiden ohella on se, miten ruokaa muunnellaan ja käsitellään. Perusraaka-aineetkin saatetaan esikypsentää aivan toisessa rakennuksessa, kuljettaa ja pikaisesti lämmittää uudelleen. Sellaisesta ruoasta ei kyllä tule hyvä mieli. Hyvä on, jos esimerkiksi tällaisen kananmunan tunnistaa itsekseen. Valittaa ei kuitenkaan sovi liikaa, sillä kyllähän keittäjä yrittää parhaansa sillä minimaalisella summalla, joka jokaista oppilasta varten on budjetoitu. Lisäksi koulujen keittoloita vaivaa mahdoton kiire, melu sekä se, että usein ruokaa pitää toimittaa vielä jonnekin toisaallekin, kuten alueen päiväkotiin.

Kouluruoka suunnitellaan ilmeisen huolella: ravintosisällöt on laskettu, ja jokaiselta aterialta pitää näin ollen löytyä esimerkiksi tarpeeksi proteiineja ja hivenaineita. Itse huomaan kuitenkin usein harmittelevani proteiinien vähyyttä – tänään niitä löytyi pelkästään juuston ja cashewpähkinöiden muodossa salaatista – ja sitä, miten vähintään kerran viikossa salaatti korvataan hedelmällä, usein puoliraa'alla banaanilla. Kaipa tässä takana on myös lapsien ruokailutottumusten myötäileminen: on väitetty, että noin 30 prosenttia lapsista ei syö enää laisinkaan koulussa lounasta. Onko syy ruoan maussa vai siihen liittymättömissä tekijöissä, kuten laihduttamishalussa tai siinä, että nälkä ei vielä puoli yhdentoista maissa ole hiipinyt pari tuntia aikaisemmin aamupalansa syöneeseen lapseen?

Olen itse yleensä nälkäinen kellon lähennellessä yhtätoista; syön kiltisti koulun tarjoaman aterian, joskin viime aikojen terveysinnostukseni lävistämänä suunnittelen tuovani tästä lähtien mukaan pientä proteiini- tai rasvalisää esimerkiksi pähkinöiden muodossa. Eniten pidän sellaisista ruokalajeista, joista huomaa, mistä ruoka on tehty: kalaa ja perunoita, vihreää salaattia – siinä kenties suosikkini. Juuri nämä seikalapäivät taitavat lapsien näkökulmasta olla kuitenkin yksiä niitä vähiten mieluisia. 

Toiveruokapäivän menu on kuukaudesta toiseen sama: tortilloja jauhelihalla, juustolla sekä perussalaatilla. Hyvää minustakin. Ehkä kalaakin kannattaisi ensi kerralla syöttää samalla tyylillä? Kouluruoka kun tuntuu usein olevan kaavoihinsa kangistunutta: makuja ei juuri varioida, vaan luotetaan pehmeään mauttomuuteen. Mutta kun se ei uppoa, jotain uutta on keksittävä. Itse en usko siihen, että jättämällä yksi lisäaine, natriumglutamaatti, pois päästään edes lähtöviivaa pidemmällä, mutta jostakin muutos on aloitettava. 

Mielenkiintoista ajatella, millaista kouluruokaa syön kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä – jos syön.

Kesä, tulisit jo!

Siirryin astetta kesäisempiin kuteisiin. Myös värit vaihtuivat luonnonvalkoiseen ja laivastonsiniseen sekä tyyli merihenkisempään. – Lisäksi uskalsin jättää kalsongit, öhöm, siis välihousut vihdoin pois. Ja tarkenin!

Joulun alla Lumin puodista löytämäni yksittäiskappalelaukku pääsi maanantaina ensimmäistä kertaa käsivarrelle keikkumaan. Ostaessani laukkua mietin, miten ahne olen, kun törsään johonkin, jota en välttämättä tarvitse, varsinkaan kun olen päivää aiemmin ostanut sen himoitsemani nahkalaukun. Nyt olen unohtanut rahanmenon, koska tämä raikas kangaslaukku(kin) on sanoinkuvaamattoman i-h-a-n-a. Tosin laukkunen on hieman epäkäytännöllinen, koska sitä täytyy ison takin kanssa roikottaa kädessä ja matalalla roikkuessaan se tuntuu melkein laahaavan kuraisia katuja.

Toinen Lumi väistyä sai, vaikka vannoin jo sille ikuista rakkautta. Sorry, mutta nahka ei sovi tähän tyyliin! Palasin vanhan maripussukan pariin: se löytyi pitkällisen kaivamisen jäljiltä yhdestä kesäisestä kangaspussista.

Hukkaan menneitä aurinkoklipsuja en ole vieläkään löytänyt. Ehkä kesä kuluu uusissa upeissa aurinkolaseissa, kun ryhdyn piilarien käyttäjäksi. Huom. Kun-muoto. Aion reipastua – kesällä, lomalla! Onhan siihen vielä aikaa, mutta haaveileminen ei ole pahitteeksi. Enkä sentään vielä luule ilmaa niin lämpimäksi, että lähtisin islanninvillatakkini kanssa liikenteeseen. Ehei, päälläni on pomppinut paksuin karvapomppa, jonka kanssa on kyllä ollut vähän kummallinen lumiukko-olo. Ehkä kevät on sen verran pitkällä, että siitä olisi syytä luopua... Ongelmana vain on se, ettei minulta löydy mitään kangaslaukkuuni sopivaa välikausitakkia ennen kevättakki-ilmoja.

Siispä kuljetaan paahtuen. Ei lämpö luita riko! – Tosin huomenna aion valjastaa päälleni lyhythihaisen merineuleen... Raikasta viikon jatkoa kaikille!