Elämä on harvinaisen usein vain pelkkää arkea. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa, jos on saanut arkeensa upotettua mukavia ja mielekkäitä asioita, mutta silti joskus arjen kiire, yksitoikkoisuus ja velvollisuudet jurppivat varmasti ihan meitä kaikkia.
Pitäisi varmaan pystyä useammin ajattelemaan, että moni arkinen asia on kuitenkin se juttu, joka tuo elämään sisältöä. Ilman arkea vasta tylsää olisi! Eiväthän juhlat tunnu missään, jos niille ei ole vastapainoa. Lisäksi juuri ne kaikkein ennustamattomimmat, yllättävät pikkusattumukset ja ihmisten kohtaamiset voivat tuottaa sellaista iloa, mitä ei juhlista tai muista odotetuista tapahtumista yllättäen löydykään.
Minulle iloa arjessa tuottavat paitsi työnkuva, oppilaat ja työkaverit, myös tutut rutiinit, kiva syksyinen sää tai vaikka ajatus siitä, että tänään menen ajoissa nukkumaan. Yksi parhaita arjen tuntemuksia on tieto siitä, että viikkosiivous on tehty ja pyykkipäivä silittämisineen hetkeksi takana. Mukavan tavallinen hetki on myös paluu töistä, iloisten lasten näkeminen tarhan pihalla, Lyylin nouto tietäen, ettei enää tarvitse lähteä hänen kanssaan ulos, vaan saa yhdessä palata kotiin, päivällisen äärelle.
Toisaalta olen moderni tietokoneriippuvainen ihminen, ja päiväni vähintään kolmanneksi paras asia on avata kone töiden jälkeen ja viettää netissä tovi, joka yleensä venyy tunniksi, kahdeksikin, blogien, sähköpostien ja facebookin äärellä. Mielellään siinä on kuppi kahvia vierellä ja rahkaa kera mansikkahillon ja mantelirouheen. (Suosittelen muuten testaamaan tätä herkkua, jossa on myös hyviä protskuja ja rasvoja.)
Yhden työkaverini kanssa puhuimme tänään siitä, kuinka tietokonemaailmassa on oma vaaransa; kuinka sinne humpsahtaa kuin vahingossa, jumiutuu ja hukkuu. Koko ympäröivä todellisuus häviää, kun antaa itsensä vaipua tähän ruumiittomaan tilaan. Itseäni painaa asian suhteen huono omatunto, koska äidin siirtyessä omaan maailmaansa Lyyli jää täysin sivuun, leikkimään itsekseen tai paremmassa tapauksessa tietenkin isin kanssa puuhastelemaan. Lyyli onkin aina ollut oikeastaan enemmän isin tyttö.
Nykyään yritän pitää tietsikkaa kiinni päivisin ja iltamyöhään, ja vietän sen parissa vain välttämättömimmät blogilukemiset ja -kirjoittamiset heti kohta töiden jälkeen. Aika vaikeaa oli viikonloppuna (kun kokeiluni aloitin), mutta onneksi oli paljon muutakin tekemistä!
Sen kuitenkin tiedän, että jos haluan kunnolla rentoutua, en ota käteeni kirjaa, vaan mieluummin avaan koneen tai sen puutteessa luen lehtiä ja mainoksia. Valitettavasti olen yksi niistä, joille romaanin lukeminen on vaikeaa. Hassua, että silti (tai ehkä juuri sen takia?) olen suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja. Jos jotain siis omassa elämässäni tahtoisin nyt muuttaa, olisi se suhteeni kirjallisuuteen. Kunpa se(kin) olisi helpompi suhde! Kunpa se(kin) vaatisi vähemmän. Mutta ehkäpä se sitten antaisikin vastaavasti sitä vähemmän.
Jostain luin hauskan ajatuksen, en muista kenen: Missä kaksi ihmistä kohtaa, siellä on konfliktin vaara. Eikö sama päde arjen törmäämiseen muun todellisuuden kanssa: missä kirjallisuus ja arki kohtaavat, on vaara, että väsymys voittaa kirjan lukemisen, vaikka se ärsyttää. Missä kohtaavat arki ja juhla, voi olla, että juhlija ei jaksakaan arjen jälkeen enää tai että juhlat ryöstävät arkea liikaa, kuten joskus varsinkin näin maanantaisin voi tuntua. Tai missä kohtaavat arki ja ihmiset, arki aiheuttaa taas skismaa, vie voiton, ja ihmiset jäävät elämään itsekseen, yksin kukin oman arkensa pariin.
Ehkä ainut mahdollisuus on vain yhdistää nämä kaksi potentiaalista konfliktia, mahdollisimman vähän konfliktia ajatellen. Niin ainakin minä yritän nyt elää, sulassa yhteiselossa, molemmille osapuolille aikaa antaen. Arki saakoon siis osansa, mutta ei enempää.
