Luotaamista

Meillä on lukupiiri nimeltään kirjallisuusryhmä Luotaajat. Kirjojen lukeminen ei ole ehkä lempiharrastukseni, mutta niiden luotaaminen yksi rakkaimpia kulttuuripuuhiani. Sosiaalista ja sivistävää, jotenkin täydellisen pysäyttävää, jopa zeniläistä. Jotenkin yhdistän luotaamisen uuteen liikuntalajiini, vielä melko pinnallisesti löytämääni astangajoogaan.

Tänään tapasimme Katriinan kirjan parissa. Esikoiskirjailija oli tietenkin paikalla kertomassa romaaninsa taustasta ja avaamassa meille ajatuksiaan, joita liitti luomiinsa hahmoihin ja heidän kehitystarinoihinsa. Keskustelua olisi voinut jatkaa vaikka myöhään yöhön, mutta valitettavasti aika loppui kesken, kun Lyyli kävi yöpuulle ja isäntä ja emäntä korjaamaan astioita pöydästä. Edelleen pari tuntia lukupiirin loppumisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, kuin maanantai olisi jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Luotaajat on siitä ihana ryhmä, että koska emme ole (ainakaan kaikki) sukua toisillemme tai muutenkaan toistemme parhaita kavereita, keskustelut ovat joskus hyvin erityisiä: eksymme harvemmin niille reiteille, joille hyvien ystävien kanssa eksytään eli arkipäiväisyyksiin ja käytännön asioihin. Tällaisetkin keskustelut ovat toki tärkeitä, elintärkeitä, mutta joskus on hyvin puhdistavaa puhua intellektuellimmin, jopa pinnistellä keskustellessaan. Ja kyllähän luodattaessa kirjallisuutta havainnoidaan myös omaa elämää ja ihan sitä kaikkein arkisinta menoa – kirjallisuuden, sen herättämien havaintojen ja ajatusten läpi.

En myöskään väitä, etteikö syvällisiin keskusteluihin ajauduta myös parhaiden ystävien kanssa. Joskus siinäkin voi olla taustalla joku yhteinen kirjallinen tai kulttuurinen kokemus. Ehkä ystäväni, kaverini, luet seuraavaksi jonkun syksyn lukulistani kirjoista, joko sattumalta tai tarkoituksella?

Ajattelin viimeistään joululomalla kahlata läpi seuraavan pinon:

Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Vinkit näiden kirjojen hyvyydestä löysin INAhduksesta, jonka kevyt vinkahtelu sopii minunkaltaiselleni nytkähtelevälle, lyhyttempoista elämää viettävälle periaatteessa kirjoista pitävälle, mutta käytännössä niiden tärkeyttä uhmaavalle henkilölle. Pelottaakin hiukan tuo Calvino, josko saatan saattaa sen loppuun, kun en edellisestä Calvinosta, Paronista puussa, saanut kunnolla otetta, ehkäpä juuri keskittymiskyvyn puutteesta johtuen. Hmmm. 

Pinon haaste on kuitenkin otettu vastaan!

Hyvää kekriä!

Mielestäni on harmillista, että halloween on levinnyt Suomeen sellaisella kaupallisella krääsällä ja amerikkalaisella kauhuelokuvakuvastolla, kuin se on tehnyt. Koulussamme muutamat luokat juhlivat eilen tätä alunperin vainajien juhlaa, ja aloin sen myötä miettiä, löytyisikö tällaiselle juhlinnalle suomalaisempaa vaihtoehtoa. Juuri tähän lokakuun loppuun, alkavaan pimeään kauteen nimittäin sopii erittäin hyvin joku mieltä hieman piristävä ja arkirytmiä rikkova juhla – sikäli ymmärrän hyvin oppilaita, jotka haluavat halloweeninsa ja opettajia, jotka jaksavat nähdä vaivaa sen järjestämiseksi. 

Kuva: Thiophene_Guy

Suomessa juhlittiin joskus kauan kauan sitten sadonkorjuun kunniaksi kekriä, joka oli sen ajan suurin juhla: maalaisyhteisössä joulua tärkeämpi, silloinen uuden vuoden aloittava juhla. Kekriin liittyi monenlaista taikuutta, ennustamisia ja tapoja. Esimerkiksi uuni lämmitettiin aikaisin aamulla ja päivän aikana syötiin useita kertoja, jotta seuraavasta vuodesta tulisi antoisa. Pöydät notkuivat herkuista aamusta iltaan, eikä viinankaan tarjoamisessa pihistelty; humaltuminen tosin oli kiellettyä, jottei vilja menisi lakoon. Myös karjan hoitamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Illalla poltettiin kekrivalkeaa ja tietysti tanssittiin sekä leikittiin. Myös kiertolaiset osallistuivat juhlintaan; he kiersivät talosta taloon ja  vaativat vatsan täytettä uhkaamalla purkaa talon uunin, jollei heitä kestittäisi. Kekrillä tuntui mielestäni olevan koko kansan juhlan luonne, vaikka se kenties kosketti eniten palvelusväkeä, sillä silloin alkoi myös heidän vuosittainen vapaaviikkonsa.

Olisikohan tästä kekristä millään muotoa halloweenin syrjäyttäjäksi? Epäilen hiukan, sillä millaisia olisivat kekriin liittyvät hahmot: taljoihin pukeutuneita kekripukkeja tai runsauden haltiattaria monine nänneineen? Toisaalta myös kekriin liittyi uskomus vainajien, haltioiden ja pyhien miesten liikkumisesta; heitä varten lämmitettiin saunaa ja jätettiin ruokaa esimerkiksi pöydälle koko yöksi. Sikäli halloweenin vainajamaista muumio-, luuranko- ja jopa noitapuvustoa voisi muokata myös kekrin tarpeisiin. 

Toisaalta kekristä näyttää luonnollisesti uupuneen sellainen eroottinen sävy, mitä halloweeniin populäärikulttuurin vampyyri- ja kauhuelokuvien naishahmojen mukana on tullut. Kuvastosta, joka piirtyy meidän kaikkien hiukankaan populaarikulttuuria seuraavien verkkokalvoille, on vaikea siirtyä kekripukkipukeutumiseen, jota ei ole onnistuttu ainakaan vielä popularisoimaan – sievistämään, ehkä sukupuolittamaankaan. Tietenkään meillä ei ole amerikkalaista elokuvakoneista tätä tekemään, enkä osaa sanoa, olisiko kekrin kaupallistaminen edes mikään ratkaisu. 

Olisi kuitenkin tähdellistä jakaa lapsille vanhoja kulttuuriperinteitä, sillä suomalaisuus on mielestäni hiipumassa maapalloistumisen myötä – vanhat maalatalousyhteiskunnan tavat, perinteet ja jopa perusteet ovat unohtumassa niin lasten kuin aikuisempienkin mielistä, koska emme varsinaisesti tarvitse sellaisia tietoja tai taitoja. Mutta onko se hyvä syy lakata opettamasta niitä täysin? Peruskoulun opetussuunnitelmaan ja käytänteihin kuuluu kyllä tiiviisti hyvinkin monen juhlapäivän huomioiminen, mutta kekri on ainakin toistaiseksi ollut vähemmän esillä. 

 Kuva: .Andi.

Ehkä voisin itsekin liittää opetukseeni kulttuuritietoutta nykyistä runsaammin. Esimerkiksi vanhojen suomalaisten uskomusten kuten tonttuperinteiden jakaminen olisi mielenkiintoista. Niissä on myös se hyvä puoli, että ne ovat kristinuskottomia ja sopivat sikäli myös maahanmuuttajaopetukseen. Tähän liittyen ostinkin eilen kirjamessuilta Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan, jonka muistan lapsuudenkodin kirjahyllyillä nähneeni ja sitä selailleeni. Tietääkseni en kuitenkaan ole sitä juuri koskaan lueskellut, joten nyt tulee minunkin heikohkoon yleissivistykseeni pieni lisäys. 

Tonttujutut tuntuvat sopivan parhaiten joulunalusaikaan, vaikka entisaikaan tontut  liikkuivatkin kaikkina vuodenaikoina. Onneksi joulu siis kolkuttelee lähistöllä: taidan päästä aika pian kirjan tarinoiden kimppuun! Oma kekrini taas on kulunut kotioloissa mm. lehtiä lukien, nukkuen, mietiskellen. Kekriruokana toimi katkarapupitsa, jälkkärinä valkosuklaatikkarit, jotka kesällä naimisiin menneet ystävät kävivät hääkuvien ja -kahvin ohella meille illalla tuomassa. Kävipäs siis kekrikiertolaisia! Eivät kyllä uhanneet millään uunin rikkomisella, vaikka emme heitä kestinneetkään. ;) Tosin meillä ei edes ole uunia, mutta oishan se mikro ehkä ajanut saman asian... Perinteet muuttukoot, mutta älkäämme ihan kaikkia perusteita unohtako!

Kuva: cassandra204

Lähteeni ja lisää kekristä: SKS:n vuotuisjuhlasivut kekristä ja Wikipedian kekrisivu sekä Uussuomalaisten pakanoiden kekri-info.

Tyylilyyleilyä, eh?

Joskus blogeja lukiessa tulee sellainen tunne, että kylläpä ihmiset elävät yltäkylläisessä maailmassa, jossa tavara on aina uutta, ainutlaatuista, muodinmukaista ja paitsi tyylikästä myös kantajansa näköistä. Blogistaniassa hengatessani olen saanut monta kertaa vastustamattoman yllytyksen hankkia itsellekin jotain uutta, jota en välttämättä muuten olisi huomannut tarvitsevani laisinkaan. 

Kuten Jenni osuvasti vähän aikaa sitten kirjoitti blogeissa mainostamisesta, onhan blogien tarkoitus myös jakaa tavaratietoutta ja olla ajan hermolla. Ja miten muuten olla lifestyle- tai muotiblogissa ajan hermolla kuin tarttumalla johonkin konkreettiseen? Toisaalta lienee syytä muistaa, että todellisuus on monesti toisenlaista kuin blogeissa näkyy, onhan blogi vain yksi siivu bloggaajansa arkea. Tuskin kukaan viettää koti-iltojaan samoissa kuteissa kuin kuvissaan näyttäytyy. 

Lyylistäkin on saattanut tämän blogin perusteella joskus tulla esiin astetta hienompi kuva, kuin mitä todellisuus on. Äitinsä kyllä pitää laadukkaista ja freeseistä lastenvaatteista, mutta kotona vietämme mieluiten aikaa ihan kotikuteissa. Itselläni on omienkin vaatteiden suhteen sellainen filosofia, että heti kotiin tultuani vaihdan vaatteet arkisiin, sellaisiin, joiden kulumista ei tarvitse varoa, ja pesen meikit välittömästi pois. Mies raukka, ei saa juuri koskaan nähdä minua muuta kuin kauhtuneena ja tavallisena. ;( Tällä tavoin säästän vaatteitani myös liiallisilta pesukierroksilta. Onko muuten kukaan teistä muista sellainen, että varoo käyttämästä juuri ostamiaan vaatteita, koska haluaa pitää kaapissa varastoa "pahan päivän" tai "tositilanteen" varalle? Minä saatan jemmata esimerkiksi tuoreita sukkia käyttämättöminä kuukausitolkulla ns. fiinejä päiviä varten. Viime aikoina olen tosin kärsinyt hienostelutuntemuksista harva se päivä, ja haluan koko ajan olla huoliteltu. 

Loppujen lopuksi en tiedä, sopiiko hienostelu luonteelleni, joten taidan olla vähän helpottunut, että huomenna aion pukea halloween-hengessä vähän arkisemman asun, mustaa, ehkä vähän kulahtanutta, mutta pehmoista ja tuttua. Viime päivät olen kulkenut koulun käytäviä tätimäisissä siisteissä sinisen sävyissä. Lyyli taas on viettänyt tänään kukkamekkopäivää tarhakuvauksen takia. 

Vastapainoksi kaikelle tyylilyyleilylle esittelen tässä bloggauksessa kuvia aivan tavallisilta arkipäiviltä. Karkeasti arvioiden Lyylin vaatteista noin puolet on kierrätettyjä, käytettyinä ostettuja tai saatuja, ja niitä kyllä käytetään, vaikkei aina muisteta mainostaa.  Mainostamisen arvoisia ovat myös paikat, joista niitä saa, kuten Vallilan kirpputori tai Huuto.net.  Tosin kyllähän vähintään kaikki bloggaajat nämä muodin ja tyylinkin herkkuaitat tietävät; melkein kaikki heistä myös käyttävät kirpputoreja hyväkseen, tosin kutsumalla niitä second handeiksi. :) Vaikka ei se nimi tuotetta paranna, luo se sille jotain imagoarvoa hiukkasen enemmän. 

Eli ei muuta kuin pukemaan Lyyliä second hand -yökkäriin! Itselleni taidan varustaa huomista varten asun, jossa 20 % prossaa on kirppistä ja 10 % designiä. Joskus olen päätynyt myös 90 % kirppisvaatteisiin, mutta harvoin enää. Jotain se työelämä ja muotiblogien lukeminen ihmisessä kuitenkin muuttaa.

Sieltä se punainen hiipii...

Joulu tulee joka vuosi aikaisemmin. Ensin Tiimarin mainokset opehuoneen pöydillä, sitten lelukatalogit postiluukusta. Piparintuoksuisia keksejä houkuttelemassa keksilakkoisia laihduttajia unohtamaan syksyn alussa annetut terveyslupaukset. Joku puhui jo joulukonserteistakin. Mainoksia, pikkujouluvaatteita kauppojen hyllyillä. Katselet niitä kuin salaa, ja seuraavaksi huomaat törmääväsi eräänlaiseen glögitorniin pienen lähimarketin käytävällä. Huoh. On sentään vasta lokakuu. 

Toisaalta joulu hiipii jo syyskuussa mieleeni: suunnittelen hiukan, millaisia koristeita tuon luokkaan ja mitä jätän kotiin. Meillä ei tosin ole mitenkään kasoittain joulurihkamaa, koska emme ole koskaan olleet joulua kotona ja siksi kaikki on pysynyt minimaalisissa mitoissa – tai ehkä muutenkin, laiskuuttani. Haluaisin silti omistaa kauniita joulukuusenpalloja, olen sen ikäinen. Joka vuosi suunnittelen ostavani niitä joulunjälkeisistä alennusmyynneistä Stockmannilta, mutta en ole enää silloin fiiliksissä. Viime talvena ostin Tiimarista tammikuussa tähden. Se ehkä pääsee olohuoneen verhotankoon. 

Suunnittelen hiukan myös jo joululahjoja: mitä jos ostaisin kaikille Toisenlaiset lahjat, se olisi jotain hyödyllistä. Haluaisin itsekin rauhoittaa itseni pois kaupallisesta joulusta, koska olen näemmä viettänyt puolet syksystä asioita ostellen. On kuitenkin mukava saada jotain pientä, ja parasta on, jos se on jotain hyödyllistä ja käyttökelpoista. Ostan aina myös itselleni jonkun pienen asian, jota olen kauan halunnut, mutten ole raaskinut hankkia. Haluaisin ostaa kaikille muillekin jotain arvokasta, mutta olen tajunnut, että se on mahdotonta. Siksi aion tänä vuonna ostaa kaksi arvokasta tai vähintään tunnepitoista lahjaa, ja muita ilahdutan pienemmillä ajatuksilla.

Joulu saa mielestäni tullakin näin: pikkuhiljaa ja aikaisin, kunhan se ei valloita minua sellaisella markkinatalousraivolla, mitä kaupalliset tahot tahtoisivat. Kunpa edes joulun voisin rauhoittaa materialistiselta minältäni. Tuleehan sitä nimittäin pian ihan joka tuutista, kun jotkut bloggaajatkin alkavat lokakuun lopulla kirjoittaa joulufiiliksiään. Yritetään silti nauttia joulun tulosta, viehän se ajatukset pois pimeästä. Ja pian on jo marraskuu, silloin voi oikeasti alkaa ääneen miettiä, millaisen joulukalenterin hankkisi tänä vuonna.

Sininen hetki

Eilisessä Hesarissa oli hauska kevyt artikkeli arjesta. Siinä todettiin, että "vain täällä Pohjolassa arki on ymmärretty kohottaa juhlan yläpuolelle" ja ehdotettiin, että arjesta voitaisiin tehdä Suomen seuraava menestyvä vientituote. Yhdyn ajatukseen, sillä arkea elämässä riittää; miksei siis tehdä siitä niin mukavaa kuin mahdollista? Lisäksi kun blogini on niin arkikeskittynyt, aihealue olisi minulle jo tuttu ja voisin päästä konsultiksi isoon firmaan ajamaan Suomen etua. ;)

Meidän arkemme on joskus tosin tällaista: vaunut täynnä tavaraa, ulkona sysipimeää, koska ollaan lähdetty aivan liian myöhään liikenteeseen, äidillä kauhea vessahätä, tyttö huutaa vaunuissa, koska haluaisi kävellä, ulkona sataa (uudet nahkahanskat menevät pilalle!) ja univelkaa on hatussa niin paljon, että tekee mieli vain hokea ääneen: tänään menen puoli kymmeneltä nukkumaan, tänään menen... 

 Eräitä kauppaostoksia. Kuvassa näkyy myös talon isäntää, ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa.

Todellisuus paljastuu aivan liian myöhään: kassaneiti, -rouva, -herra, -mies, kuka hyvänsä, on TAAS laskuttanut Luomu-maidoista väärin. Ikään kuin ne eivät jo muutenkin olisi tarpeeksi kalliita. Arki on joskus siis ihan muuta kuin juhlan päällä leijumista, ja siihen kuuluu tämä pieniin asioihin takertuminen.

Mutta tänään, tänään on uusi ilta ja menen viimeistään puoli yhdeltätoista nukkumaan! Olen arkeni voittaja, juhlan yläpuolella, leijun, lennän, koska Lyyli nukkuu ja minulla on kädessäni uusi Elle! Tänään olen myös nauranut Lyylin kanssa, seikkaillut hänen kanssaan parvella, Lyyli on tehnyt äidille kampauksia, kikattanut niitä, lukenut äidille satua, äiti on torkkunut vieressä, ollaan testailtu uusia vaatteita... Vähemmän sysimustaa ja sateista tänään kuin niin monena kiireisenä iltana. Syy siihen: liika väsymys, tietokoneen pitäminen kiinni. :)

Lyylin puppumisasennot, osa n.

Talvikenkäkokoelmani

Talvi tuli, ja havahduin lankkaamaan kenkäkokoelmaani loskasäitä ja tiesuoloja varten. Koska kokoelmani sai eilen kahden parin verran täydennyksiä, päätin esitellä sen teille nyt kokonaisuudessaan, koska ihan vähään aikaan siihen ei ole tulossa minkäänlaisia lisäyksiä. ;)

Ensimmäisinä luottosaapikkaani, Eccon kaksiväriset matalakorkoiset perussaappaat. Ovat käytössä jo viidettä vuotta, kun olen jaksanut fiksauttaa niitä suutarilla. Mm. korkojen "julkisivut" on vaihdettu. Nyt kengät kyllä ikävästi päästävät aavistuksen kosteutta jostain lävitseen. Ajatelkaa, että ostin nämä aikoinaan 45 eurolla alennusmyynneistä! Tuntuu, ettei nykyään saa edes varaston viimeisiä pareja niin halvalla! Ihan kuin viimeisen viiden vuoden aikana niin kenkien kuin vaatteiden hinnat olisivat nousseet huomattavasti, vai olenko jo tullut niin vanhaksi, että kaunistelen vanhoja hyviä aikoja?

Toisina uudet italialaiset täysnahkaiset Nic Dean -merkkiset puoleen hintaan löytämäni saappaat eiliseltä. Ajattelin, että nämä voisivat sopia uuteen puna-mustaan tyyliini tai mahdollisesti ruskean tyylini luottosaappaiksi, kun Eccoista jättää aika. Haaveilen hankkivani näiden seuraksi (parin vuoden aikana) mustan villakangastakin, jollaista en vielä omista sekä vaaleanruskean laukun.

Kolmantena Ten Pointsin saapikkaat vuodelta 2001. Kahdeksan sentin korko on taannut sen, että saappaat viettävät suurimman osan ajasta varaston hyllyllä. Vaikka saapikkaiden korko ei ole ehkä kuuminta hottia juuri nyt, jalkineet ovat mielestäni sen verran klassiset, että tulevat kuulumaan kenkäkokoelmiini ehkä ikuisesti, jos vain kestävät. Juuri tällä hetkellä en tosin osaa kuvitella niille juurikaan käyttöä.

Neljäs pari, Kenneth Colen  mokkanahkaiset saappaat, on ostettu New Yorkin -lomallamme 2006, mieheni 30-vuotispäivänä tehdyllä kreisillä shoppailureissulla Woodbury Commons -outleteissä. Saapikkaat ovat kalleimmat tähän asti ostamani kengät: ne maksoivat noin 150 euroa ja ovat hintaansa nähden olleet käytössä hävettävän vähän. Arastelen hiukan niiden piikkikorkoja ja -kärkiä, ja murrettu ruskea värikin asettaa joitain haasteita. Suurin syy näiden käytön vähäisyyteen saattaa kuitenkin olla se, etten omista kuin yhdet pillilahkeiset farkut enkä yhtään paria jeggingsejä.

Viides pari on pitkällisen metsästämisen tulos, Hakaniemen Sokoksesta eilen bongattu perussaapikas, joka sopii mustaan tyyliini. Merkki on Aventura, jota olen tähän asti karsastanut, koska olen pitänyt sitä halpismerkkinä. Hintaa saappailla oli kuitenkin sen verran, että ne ehkä kertovat jotain laadusta. Opin myös uutta ketjujen omista merkeistä: myyjä kertoi, että ainakin Sokoksen Aventura-merkin tuotteet suunnitellaan Suomessa ja vain teetetään halvemmissa maissa. Sarjassa on sekä edullisia että hintavampia tuotteita.

Kuudes saapikaspari, Ten Pointsin karvakengät, on alennuslöytö viime vuodelta samaisesta laadukkaasta kenkäkaupasta kuin Nic Deanit, Hakaniemessä sijaitsevasta pienestä Kenkäkauppa Derbystä. Viime talven pakkasisssa kengät olivat kovassa käytössä. Niihin ei tosin mahdu villasukkia tai paksuja talvipohjallisia, mikä tekee niistä ulkonäöstään huolimatta pitkällisiin seisoskeluihin huonot talvikengät. Muuten ne ovat helpot ja sopivat hyvin nahkaiseen talvipoppaani. Ihanaa on myös se, että on edes muutamat hyvin matalakorkoiset kengät. Oikeastaan tarvitsisin niitä enemmän kuin mitä omistan. Kahdeksasta talvikenkäparistani kuudet ovat korollisia, mitä jalkani aika usein talvisin protestoivat.

Seuraavassa kuvassa kaikki tänään Wax & Shinellä käsittelemäni kengät: mukana siis edellä esiteltyjen saapikkaiden lisäksi kahdet nilkkurini: mustat Tamariksen erittäin perusmalliset nilkkakengät sekä alelaarista lempiliikkeestäni Hakaniemen Sokoksesta kaivamani rypytetyt ruskeat Gaborit. – Harjasin, lankkasin ja sumuttelin. Siellä ne nyt kuulaassa syysilmassa kiiltelevät.

Olen onnellinen kengistäni, mieleni on saanut rauhan. Ehkä kengät ovat tärkeä osa jokaisen naisen elämää, vaikka kaikki me emme kenkäfriikeiksi julistaudukaan. Tänään minusta kuitenkin tuntuu siltä kuin materiaalirakkauksistani suurin olisi rakkaus... kenkiin, kuten Nelliina sen osuvasti esittelytekstissään sanoo.

Intoa kenkien huoltoon (ja hankkimiseen) muillekin! Hyviä jalkineidenhoitovinkkejä löytyy mm. Strictly Style -blogista täältä ja täältä sekä vielä täältä ja täältäkin, kiitos Charin vinkin, sekä mistäpä muualta kuin Martoilta.

Viikon pikakelaus

Lauantai! Ou jeah! Tätä on kaivattu. Lyylin viikko on ehkä ollut hiukan vähemmän hektinen kuin äitinsä, koska tähän iski shoppailumania, ja töiden, liikuntaharrastusten ja kakun kirsikoina toimivien kulttuuririentojen jälkeen aika on ollut kortilla, kun on pitänyt ravata harva se päivä kaupungilla. Siitä kertoo nyt sekä korkea että leveä pyykkipino.

Lyylin viikkoon on kuulunut mm. palaverissa M-tädin kanssa käynti, satutunti Kallion kirjastossa, "Angu"-tädin kanssa leikkimistä, ostosreissu ja ihan sitä kaikkein rakkainta kotiarkea. Yllätyspyllätys, että arkeen on kuulunut esimerkiksi peittelyleikkejä ja raitavaatepäiviä. Ihmettelen vaan, miten nuo nukkuvat pehmolelukaverit saavat tuolta vällyjensä alta happea, kun ovat noin yltäpäältä peiteltyjä. Neiti itse ei voi sietää peittoa, vaan potkii sen jo nukuttamisvaiheessa pois. 

Kuvassa näkyy myös Lyylin koru- ja meikkiboksina toimiva Tupperware-rasia, kunniapaikalta tyynyn päältä tietenkin!