Tuulenvireitä

Jos ei ole vielä käynyt ilmi, niin kerrottakoon se nyt: minä tyttö se rakastan pyykkiaiheisia kuvia. Ja niiden ottamista. Jokin niissä tuulen tahtiin lepattavissa olennoissa, puhtaissa hentoisissa viehättää nimenomaan visuaalisesti. 

Niinpä kauniin tuulenvireen sattuessa, ilman ollessa erityisen näköinen tai muuten vain koppaan kameran käsiini. Muutenhan en ole mikään kamera-aina-mukanani-tyyppi, vaan kannan teknistä vempainta vain välttämättöminä hetkinä mukanani kodin ulkopuolella ja useimmiten otan kuvia siitä syystä, että saisin tänne jotain muutakin kuin tätä eniten rakastamaani: tekstiä.

Yllättäen pyykkitouhut ovat myös lempikotipuuhiani, vaikkakaan ravaamista pesutuvassa en suinkaan rakasta. Onneksi se touhu on pian ohi, kun olohuoneen lattiaa somistaa tällä hetkellä uuden kodin pesuhuoneeseen hulppeasti mahtuva iso pesukone. Kerroinko jo, että uudessa kylpyhuoneessa on kokonainen likapyykkikaappi ja että sen kattoon mahtuu kunnolliset pyykkinarut? Mitä autuutta. Vai ihanko paluu normaaliuteen? Näin meillä täällä kotikotona on aina ollut; pyykkituvat ja ankeat kuivaustelineet ovat niitä kaupunkilaisen ahtauden ilmentymiä. (Vain ulkonarut uudesta asunnosta uupuvat, ja se on sääli. Vaan kukapa sitä haluaisi kaappiinsa Sörnäisiltä tuoksuvia lakanoita.)

Enpä olisi kuitenkaan tutustunut puoliinkaan naapureistani ilman pyykkitupaa, joten ei muistella pahalla. Ja on niissä telineissäkin viehätyksensä. Ainakin niiden päälle voi yöksi unohtaa asioita, jotka löytää aamulla kosteina. Ja niiden alla voi leikkiä piilosta. Ehkä jään vain kaiholla muistelemaan niitäkin.

Jotta ei vaivuttaisi jälleen sentimentaalisuuden helppoon pehmeyteen, kerrottakoon lopuksi, kuinka käsipyykkiä täytyy jaksaa, kun pyöräilee päivittäin 25 kilometriä. Ei niitä toimitsijapaitoja sentään annettu joka päivälle omaansa. Olen siis jaksanut kuntoilla matkani jatseille ja takaisin niin aamutunteina kuin iltojen jo hämärtyessä. Paidat ovat heiluneet naruilla, kuivuneet sillä aikaa, kun olen saman tuulenvireen tuntuessa ihollani antanut sen kuivattaa hikeä tai viilentää itseäni jopa liikaa. 

On ollut ihanaa tuntea se sama vapauden tunne, ilmavuus, jonka pyykkikin voi tuntea narullaan. Tai leija taivaalla. Miten mahtavaa pyöräillä keskellä kesäistä loistoa, vihreitä peltoja, sinistä taivasta, valkoisia, puhtaanvärisiä pilviä. Suomen kesän kauneus ja puhtaan ilman tuoksu. Tuuli tuo nenääni jostain maan hajua. Ah, tämä on kauneutta. 

Harmittavaisesti en pysty tai aio sitä vangita kameraani. En malta pysähtyä, enkä pysty jakamaan maiseman, puhumattakaan pyöräilemisen monimuotoista olemusta kuvin. Siispä nauttikaa te pyykkikuvista, sillä niistähän tänne tulin kertomaan. Onhan niissä sitä samaa kuin maiseman läpi pyöräilyssä: tuulenvirettä ja tunnetta pysähtymättömyydestä. Jokin pitää lakanan liikkeellä, ja sekin on kaunista.

Viltiltä katsoen

Yön jazz-asu

Todetaan nyt heti alkuun, että vaatekaupassa on vielä ennen jazz-jammailuja käytävä. Minä kun tulin tänne maalle kaksi viikkoa sitten sillä mielellä, että ennen jatseja käydään vielä stadissa tankkaamassa julkiseen oleskeluun sopivia vaatteita. Mutta kun ei käyty, on selvittävä kolmella college-paidalla, lukuisilla rönttöisillä t-paidoilla ja kivoilla narutopeilla sekä muutamilla farkuilla. Ja sitten niillä paikallisilla kirppariostoksilla, jotka eilen olivat koekäytössä. Muuten kiva, mutta keskellä yötä narutopissa... 

Hätäratkaisu löytyi tällä kertaa ensin äidin vaatekaapista: hassu villaliivi, joka on vähän liian iso. Kaveri lainasi terassiajaksi villatakkiaan, mutta liivi päällä oli sitten pakko selvitä loppuaika. Onneksi olin piilottanut pyöräilykypärän sisään ruman urheilutakkini, lukinnut kypärän pyörään kiinni ja toivonut parasta. Ja kyllähän se sitten klo 2.40 minua odotti siellä, minne sen olin jättänytkin. 

Kuvan vaatteet päällä (ja se takki!) poljin 15 kilometriä keskellä sumua takaisin kotiin, kylmissäni. Oli lohdutukseksi silmiä hivelevän kaunista, eikä ristinsielua näkynyt, joten kukapa minun jazz-vaatteiden erikoisuuttani olisikaan silloin ihmetellyt. Mutta ensi torstaina voi tilanne olla toinen, kun olisi tarkoitus seilata konsertteja ja selvitä kaverin kotiin yöksi. Ja muutenkin. Harmittaa hiukan, kun oman kodin vaatekaapista löytyisi yksi jos toinenkin musta pitkähihainen. 

Mitä tästä opimme? Kun lähtee maalle pelkästään kotioleiluvaatteissa tarkoituksena eristäytyä, tapahtuu jotain aivan toista. Jos olisin varustautunut kivoilla vaatteilla, en varmaan olisi ikinä eksynyt jazz-kadun huumaan, kun sellaista ei yleensä kohdallani niin helpolla tapahdu.

Var på jazz-gatan med kompisar igår. Lite problem med kläderna: alla mina lämpliga kläder, frånsett kirppis-fynd, är hemma i Helsingfors, och jag var tvungen att leka med mammas gamla väst. Men nu har jag gett mig lov att köpa en tröja, för jag inte kan upprepa hela stilen nästa torsdag, när jag kommer att delta flera konserter. Annars är det staff-kläder som gäller under festivalen, men då man är på fritid ska man ha något lite ekstra fint på. Eller hur? Dels är festivaler fängslande på grund av klädstilar som man ser omkring sig.

Rytmiä elämään

Pori Jatsien rytmit koeajettiin tänään eteläisessä Porissa, kun jazzkatu avasi porttinsa ja meikäläinen palasi kolmentoista vuoden tauon jälkeen toimitsijatehtäviin. Eilen istuin koulutuksessa paistateltuani ensin pari tuntia päivää kauniissa Raatihuoneen puistossa. Tänään otin eilisestä mallia, mutta saavuin paikalle jo kello kahdeksan aamulla! 

Syy rytminmuutokseen ei kuitenkaan ollut työvuoro, vaan se, että eilen Helsingistä matkahuollon mukana Poriin matkanneen pyöräni molemmat kumit olivat puhki ja halusin työntää pyörän huollettavaksi heti pyöräliikkeen avauduttua. Yön pyörä odotti uskollisesti pyöräliikkeen edustalla. Onnistuin onneksi saamaan kyydin Noormarkun kylästä Porin keskustaan aamulla anivarhain. Ihan itte pyöräilin sitten sieltä illansuussa pois; vasta nyt tuli korkattua vuoden ekat ulkopyöräilykilsat. Ohhoh. Satoi muuten koko matkan ja kastuin läpimäräksi. Kesää sekin. Onneksi oli niin lämmintä, ettei sade muuta kuin kastellut. :)

Lyyli viettää viikon verran kesää mummulassa ja mökillä, ja meikäläinen valmistautuu tänä viikonloppuna ensi viikon koitokseen eli "ympäripyöreisiin" toimitsijapäiviin lepäämällä ja näkemällä kavereita. Tosin näyttää kyllä leppoisalta nuo "työ"vuorotkin, enkä oikeastaan yhtään huoli huomisesta. Ainoa ärsytys tällä hetkellä ovat tukkoon menneet hartiat sekä se, että en oikein tiedä, mitä iltapuhteeksi tekisin, kun Mad Menin nelostuotantokausi tuli pari yötä sitten katsottua loppuun. 

Ehkä onkin aika hankkia vähän rytmiä elämään: lukea Rytmi-lehti huolella ja painua parin tunnin sisällä nukkumaan. Huomenna taitaa olla uusi kesäpäivä.

Kuva: filmvanalledag

Det är jazz på stan igen. Lyssna, du kan nästan höra de första melodier, som ljuder ut ur jazzgatans högtalare. 

Pori Jazz festival betyder mycket för min föredetta hemstad; det betyder människor, huller och buller, musik... och jobb, pengar, stadens varjeåriga 15 minuter på publicitet. För min del betyder det frivilligt arbete och lite kompisgrejer: pratande, några konserter och tid att bara sitta ute på parken i det vackra delen av Björneborgs stad.

Det var femton år sen, när jag för första gång jobbade frivilligt på festivalen. Nu fick jag tillfället att offra en vecka för det roliga igen. Dessutom har jag redan tittat alla Mad Men igenom (snyft!). Lyyli är på "mummula" och stugan, så att det är verkligen tid att göra något annat än vara uppe till tre på natten eller ensam någonstans att tänka på livet. Nu är det dags att agera! Fast jag antar att det kommer att bli ganska lungt och även lite långtråkigt. 

Jag försöker se kompisar under helgen innan festivalen börjar på riktigt. Meningen är också att cykla till Björneborg och tillbaks varje dag under festivalen. Undrar hur min rumpa och lår kommer att tåla det! Idag känndes det åtminstone bara uppfräschande. Om det berodde på regnet, vet jag inte, men det var konstigt: det regnade samtidigt som solen sken och luften var så varm. 

Sommaren, jag tror att jag gillar dig!

Tyynytouhuja

Parhaat tyynyt syntyvät itse tekemällä. Tarvitset vain lakanakangasta ja superlonrouhetta sekä tietysti ompelukoneen lankoineen. Rouhetyynyt ovat mitä mainioimpia niskasärkyisille: ne ovat tarpeeksi mukautuvia, mutta samalla tukevia. Suosittelen ompeluhetkiä kaikille niille, joita huonot kaupan tyynyt ovat vaivanneet!

 Lyyli ratsastaa superlonrouhepussilla.

Minun kohdallani tyynyrakkaus tarkoitti tänä kesänä muun muassa kahta autoreissua Poriin ja takaisin: ensin kilo superlonia Etolasta ja 1,2 metriä kangasta Eurokankaasta, näistä kolme tyynyä maanantaina. Tiistaina uusi kierros: neljä kiloa superlonia (minun juna, sanoi Lyyli, sillä rouhepussilla oli kiva ratsastaa) ja metri lakanaa. Lopputulos keskiviikkona: valmiina yhteensä viisi tyynyä, jotka ovat muhkeita ja, sittenkin, täydellisen kokoisia. Nyt kelpaa paitsi itse nukkua, myös vieraiden yöpyä. 

 Lyyli täyttää tyynyjä.

Mutta ai niin, ensin muutto ja muut. Kovasti paljon nämä kesäpäivät pakkaavat kulumaan muuttoa suunnitellessa. Onneksi tuli edes tällainen pieni tyynyrumba väliin, niin sai energiaa purettua johonkin hyödyllisempään kuin ihanien sisustuskuvien katseluun tai verkkosisustusliikkeissä roikkumiseen.

Rouhetta oli kaikkialla. Tarkoitan: kaikkialla.

Huomenna on edessä tyynyjen pesua, sillä tuoksuvat vahvasti teknokemiallisille aineille. Etolan tuoksu, sanoi äitini. 

Mitäs sitten ompelis?

Bästa kuddar syr man själv. Det är bara att köpa lakantyg och superlon i små bitar. Oj, vad det stökar till, men vem bryr, när man får kuddar som är både mjuka och ergonomiska samtidigt. Kom och besöka oss, så får du pröva på!

Men vad ska jag syssla med sen? Mina tankar kretsar kring flyttandet, även om det är så många veckor tills detta. Jag kan inte heller låta bli att drömma om nya inredningsgrejer. Min mamma även beställde mig Avotakka, så jag får fortsätta med drömmarna året runt. 

Nu ska jag gå och börja med handarbetet, som har varit på hyllan för fem månader. Så länge med syarbetet, det är faktist inte alls min grej. Därför är jag mycket stolt över att jag lyckades föda fem fina kuddar utan större katastrofer. Vad som helst kunde ha hänt...

Sadepäivän pieniä

Kaikenlaista pientä sisähommaa täytyy keksiä, kun ilmat ovat sateisia. Ja kaikenlaista sitä tulee vastaan, kun Lyyli värittää päiviä. Esimerkiksi aamulla, kun palaat noin puolen tunnin aamupalatuokion jälkeen petaamaan sänkyä, löydät sieltä pienenpienet nukenhousut ilman omistajaansa. Ja leikkijän, ilman vaatteita. 

Toisinaan saattaa käydä niin, että Lyyli itkee suuria kyyneleitä, koska, äidin arvelun mukaan, on niin jäässä aamukylvyn jälkeen. Omasta mielestään hän itkee, koska kuulemma "jossakin asiassa on virhe". Niin, maailmassa on virhe, perfektionistille kova paikka.

Raejuustoa syödessä kuuluu kommentti "Voi että teitä!" kun raejuustoja tippuu syliin. Mansikkalautasen äärellä kyynelehditään, koska niissä on jotain vikaa eli se olemattoman kokoinen vihreä kannanpalan jämä, jota ei saa kuin veitsellä irti, leikkaamalla samalla äidin mielestä aivan liian ison osan mansikkaa hukkaan. Äiti ei siis suostu veitseilemään, joten Lyyli ratkaisee asian omalla tavallaan: jättämällä vihreät osat ympäristöineen syömättä. 

Hama-helmien parissa kuluu poikkeuksellisen pitkien päiväunien jälkeen iltapäivällä vähintään tunti. Lyyli haluaa täyttää äidille pienen sydämen, koska "äiti on minulle niin rakas". Sydäntä voitelevia sanoja. Aiemmin päivällä hän on luetellut pitkän listan ihmisiä, joita hänellä on ikävä. Yleensä, siis lähes aina, luettelo alkaa isillä ja mummulla sekä ukilla, toisinaan myös Angu-tädillä, mutta tänään hän yhtäkkiä kesken hiljaisuutta hihkaisee auton takapenkiltä: "Minulla on ikävä Aadaa" (tarhakaveria, nimi muutettu). Hassua!

Angu-tädille Lyylillä on myöskin ehdotus: Muumi-tyynyliinan nähdessään tyttö on sitä mieltä, että hän voisi nukkua samalla tyynyllä Angun kanssa. Niin, äiti kun ei tällaiseen suostu. Mutta samalla Lyyli toteaa, että hän haluaa uuteen asuntoon ison sängyn, koska hän on "pieni iso tyttö". Mummin kanssa palapeliä tehdessään neiti osaakin isojen tyttöjen lailla pomottamisen taidon: "Minä lepään tässä. Sinä voisit tehdä." 

Äidin sadepäivää on täyttänyt tyynyjen teko. Siitä enemmän ensi kerralla! (Tyynyistäkin muuten taisi tulla liian pieniä.)

Kynsien sopiva pituus?

Blogeissa käydään keskustelua niin kulmakarvojen väristä kuin irtoripsien tiheydestä, joten miksipä siis ei kynsien pituudesta. 

 Liian pitkät

Minä kun kärsin sellaisesta syndroomasta, etten voi kestää pitkiä kynsiä. Heti kun kynnet alkavat lähestyä sormenpään tasaa, olen kaivamassa esille kynsisaksia. Ja nimenomaan saksia, sillä leikkaan ensin saksilla ja sitten vasta viilaan. Tiedän, ettei se tee kynsille hyvää, mutten välitä. Ovat kuitenkin pysyneet ihan koossa, ja minä huomattavasti vähemmän ärsyyntyneenä kynsien lyhentämiseen. 

Sakset ja viila kulkevat aina mukana

Poikkeuksena pituudesta ovat peukalonkynteni: Ne tuntuvat kasvavan nopeammin ja ovat siksi aina melko pitkät. Ne myös kestävät kulutusta pitkinäkin, ovat aivan kuin eri kaliiperia muiden kynsien kanssa. Joskus jotkut oppilaani ovat kummeksuneet peukunkynsiäni; eräänkin mielestä ne olisi ehdottomasti pitänyt leikata, koska ne olivat hänestä niin noitamaiset. Niinpä. Mutta kun en voi sietää niitä lyhyinä, tuntuu kuin jotain puuttuisi ja toimintakykyni kärsisi. 

 Sopivat

Kynsisaksien ja mineraaliviilan lisäksi tärkeä, aina mukana kulkeva kynsien hoitoon liittyvä kapistus on kynsinauhaöljykynä. Yritän muistaa käyttää sitä joka päivä, mutta kesällä kun monet rutiinit puuttuvat, myös öljykynä jää usein vain kesäkassin kesäpussin pohjalle. Onneksi talvi-ilmaa kosteampi kesäilma pitää ihon ilman rasvojakin paremmassa kunnossa. Eiköhän ne kynsinauhatkin siis pärjäile lomakauden yli ilman erityishuomiota. Kunhan vain lakkaisin nypräämästä niitä...

 Kynsinauhaöljy

Ps. Ihailen muitten pitkiä ja hoidettuja kynsiä, paitsi tietenkin miesten. Lyhyemmätkin kynnet miehellä ällöttävät, jos ne ovat likaiset ja hoitamattomat. Mutta pitkät miesten kynnet ovat kyllä pahinta...