Räpsäytyksiä ja pikku pörinää

Lyylin puuhasteluja ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Niihin liittyy usein niin hauskaa pikku pölinää ja ajatusten helmiä, että vierestä seuraaja saa päiväänsä lukuisia hymyjä.

Joka päivä kuulen lauseen alun "Arvaa mitä äiti, näin sellasta unta, että..." – vähintään viisitoista kertaa. Unet ovat mitä moninaisimpia arkipäivään liittyviä hauskuuksia, kuten lampaan syömistä ja lentäviä otuksia.

Lyylin jutut liittyvätkin aika usein eläimiin, kuten pikkuisiin tahmaisiin muoviliskoihin Paapuuriin ja Tyyrpuuriin. Aina neiti muistaa huomauttaa, että niiden sukunimi on Liskotarha. Välillä ollaan apinoita, välillä leikitään varsaa. Äiti on kuulemma perusapina, Raili-kummitäti on keskiapina, ja "ukki on kai sitten se gorilla". Ja isi ja Tauno ja muutkin miehet ovat gorilloja, selviää pian. Sukupuolijaottelua eläinlajien mukaan, hmmm...

Koska ykköshommaa on askartelu, viikonloppuaamu saattaa alkaa sillä tavalla, että vielä puolihorteisen mamman patjan päälle tullaan leikkaamaan saksilla leikkauskirjojen tehtävät riks raks. Kyllä siihen silppuun pian herää! Illemmalla ryhdytään uuden värityskirjan pariin, majassa patjan takana. 

Kuulemma kynät kasvavat uudelleen, jos ne menevät poikki, ja kun huomautan asian oikean tolan, vastaus on: "En ole ikinä kuullut sellaista asiaa." Nopeasti on sivu jos toinenkin väritetty, ja sen jälkeen kynät jäävät pyörimään lattioille. Liukastumisvaara, kuten tyttö on itsekin saanut pari kertaa huomata vinhasti pikku jaloillaan liikkuessaan.

Yleistä juttelua on myös se, että kerrotaan kovaan ääneen, kun on pissahätä ja muistetaan puhua tarhakaveri Almasta (nimi muutettu) joka päivä: "Me olemme apinoita ja heti aamulla Alma näki minut...". Kuulemma kihertelevät ja saavat hepuleitakin tarhassa välillä, sellaista pikkutyttöjen touhua. :D 

Kun on iltamuumin aika, käsky käy: "Ja sinä sitten jumppaat." Näin tosiaan oli joskus... Nyt minut määrätään myös värittelemään ja leikkimään vaikkapa piilosta tai ohjastamisleikkiä, jossa pitää tietää oikea lähtökäsky, maiskautus, sekä pysäyttämismerkit, ptrruuuu sekä ohjista veto. (Tuleva heppatyttö?)

Äidin mielestä leikkejä on kivointa kuunnella vierestä, mutta yhdestä jutusta tykkää äitikin ihan aidosti: pehmoeläimen heittelystä. Tulee ihan koulun pesistunnit mieleen; vaikka pallopeli-ihminen äiti ei olekaan, tykkääpä hän pallon heittelystä ja räpsänkin käytöstä. Nyt jo mielessä siis siintää Lyylin kanssa kopittelu, vaikka riemua ehkä saa jopa enemmän irti nykyhetken pehmoeläinharhautusheitoista, jotka saivat tytön kikattamaan hulluna. 

Pienestä on ne elämän ilot tehty. Tepsii mielestäni myös aikuisiin.

Me hitaat

"Mie vielä pikkasen aikaa askartelen", tokaisee Lyyli, kun pitäisi lähteä jonnekin. Samanlaiseksi hitaaksi lähtijäksi osoittautunut kuin äitinsä! 

Hassua on tuo Lyylin oma murre: mie tai pikemminkin miä on tytön itsensä keksimä puhekielinen muoto sanasta minä. Tarhassa jo eräs Itä-Suomesta kotoisin oleva äiti luuli tyttösen olevan myöskin sieltä päin kotoisin. :)

Taustalla se tavallinen kaaos (plus patjani, nukun nykyään yöni keittiön lattialla)... Minä olen liikaa tässä sopassa, emme enää mahdu Veikon asuntoon. Olen tosiaankin ykkösmalli hitaasta lähdöstä! ;)

Hetken helpotuksia

Välttääkseni totaalista sekoamista kodinetsinnän ja kaaoksen, surullisuuden, pysähtyneisyyden, toivottomuuden ja pettymyksen keskellä olen joutunut turvautumaan niihin kahteen hetken helpotukseen, joita ei kannata sivuvaikutusten takia käyttää toistuvasti kuin hädän hetkellä. 

Shoppailu ja herkuttelu; jos ne eivät auta, ei auta mikään. 

Syönyt olen karkkia, jäätelöä ja mitä makeaa ikinä käsiini olen vain löytänyt. On toivoton tehtävä pysytellä edes yhtä päivää erossa kaikesta tuosta moskasta. Shoppailua en noin vain voi harrastaa, sillä on säästettävä rahaa tulevaa varten, mitä ikinä se onkaan. 

Jotain pientä voi kuitenkin hankkia, ja se pieni oli tällä kertaa koru. Samalla tuin suomalaista käsityöläisyyttä. Ansa-kaupan värikäs ja tarpeeksi häijy käsikoru tuntui sopivan tilanteeseen – ja punaiseen huppariini!

Myös jotain tarpeellista voi hankkia, jos pystyy perustelemaan tarpeensa. Se tarpeellinen oli tällä kertaa kuuden mukin setti, joka oli halvennuksessa Hulluilla päivillä. Ei tehnyt terää ahtautua lastenrattaiden kanssa sisälle maanisten lisää tavaraa hamuavien henkilöiden joukkoon, mutta koska ryhdyin itsekin jälleen sellaiseksi, oli vain sulauduttava massaan, odotettava hissiä se neljännestunti ja tultava rappuja rattaiden kanssa alas, kun huomasi kaiken vaivan jälkeen saapuneensa kerrosta liian ylös. 

Mutta sain haluamani. Tosin setti voi joutua odottamaan kaapissa turhankin pitkän tovin. Uusi koti antaa näemmä odottaa itseään, mitään potentiaalista ei ole ollut ilmassa moneen aikaan. Olen aivan maassa, menettämässä toivoani. Mitä enemmän asuntoja näen, sitä selkeämmin tajuan tilanteeni: ehkä en löydä yhtäkään, joka olisi sellaisenaan valmis kodikseni, vaan joudun teettämään remonttia, poistattamaan hometta, ties mitä kallista ja aikaavievää. 

Huoh.

Jotain on ollut päälläkin

Kaikesta huolimatta olen silloin tällöin kulkenut ihan kivoissa vaatteissa. Mieleni piristykseksi sain kaverilta ylijäämävaatteita jos jonkinlaisia, tosi kivoja. Esimerkiksi tämän räpsäyksen raitamekon:

60-luvun hengessä oltiin elokuisilla synttäreillä. Jakku on äitini ylioppilaspuvun yläosa. :)

Nyt alan silityspuuhiin, illaksi vähän mielenpiristystä tiedossa, huomenna taas asuntonäyttöihin. Mitään lupaavaa ei ole tiedossa, kuolaan yhtä kohdetta, joka on minulle mahdoton (liian kallis, putket tekemättä, kattoremppa alkamassa), mutta saahan sitä unelmoida. Katsokaapa!

Kenkähaaveiluja

Vaikka homekoirat olisivatkin syöneet rahani, en voi välttyä kenkähaaveilta. Mutta ehkä ne jäävät tänä syksynä vain haaveiksi, ja sitä paremmalla syyllä siirrän ne tänne mielikuvamaailmaan. 

Haluaisin toisen parin herrainkenkiä. A) Ne ovat ihanan sirot ja sopivat lähes asuun kuin asuun: farkkujen, hameenkin, suorien housujen seuraan. B) Ne ovat melko hyvät jalkaan, eivät aivan huiput, mutta venyvät käytössä leveäänkin lestiin sopiviksi. C) Ne ovat kuulemma muotia, etenkin hopeaisina, kiitos Malian Pariisin muotiviikkojen (?) havaintojen.

Esimerkiksi hiekanvärisinä:

Kuva: Vagabond

Vanhat talvikenkäni ovat osittain päivittämisen tarpeessa, siksipä haaveilen uusista, erilaisista. Esimerkiksi Wondersin hiukan ronskimmista, mutta korollisista ja vaihteen vuoksi keskiruskeista. Yleensähän tykkään eniten mustista talvimaihareista, tosin yllättävän monet toisenväriset talvikengätkin varastoistani löytyvät. 

Zio myy Wondersia. Tässä olis mulle: 

Kuva: Wonders

Ihmeellistä, mutta en löytänyt Elle Accessorista mitään kenkäkuolattavaa... Ehkä nämä kaksi paria siis riittävät. Alan oppia uusille säästäväisille tavoilleni jopa kuolaamisen määrässä. :)

Väsymys

Kaikkialla ihon alla. Viiteentoista vuoteen en ole jättänyt liikuntaharrastustani. Nyt olen. 

Nyt vain lepään parvella ja tuijotan asuntotietoja, Kiinteistökuningatar Kaisaa tai Diiliä. Syön karkkia joka toinen päivä ja joka päivä yhden jäätelön. Vähintään. 

En lue juuri mitään, lehtiä, blogeja, kirjoista puhumattakaan. 

Mitä sitten teen? Mietin, mietin, mietin; järjestelen rikki mennyttä elämääni uudelleen. Käyn läpi kohtauksia elämästäni, mietin niiden merkityksiä, tunnetiloja. Kaipaan sitä ilon tilaa, mikä hetkeksi jo syntyi, kun muutimme Lintulahteen. Kaipaan kodin ajatusta, mutta joka kerta kun edes vilkuilen sisustuskatalogeja tai kauniita kuvia kodeista, alan itkeä.

Kuva: aftab.

Välillä saan toiveen, hetken ajatuksen, että kaikki muuttuu hyväksi, tavalliseksi, pian. Mutta kun tiedän, kuinka monta mutkaa olen sitä varten jo kiertänyt, vaivun uudelleen epätoivoon. Kuinka vaikeaa onkaan löytää asuntoa ehdoillani! Olen jo kiertänyt lähes viisikymmentä kohdetta, viimeiset kolmekymmentä ovat olleet myytäviä asuntoja. Olen kalunnut ne kolmekymmentä kuukauden sisällä, ajatuksella, vähintään puoli tuntia asunnossa kuin asunnossa fiilistellen.

Tämän lisäksi olen roudannut kamani viime viikolla Pelikaanivarastoon; olen siis pakannut ja lastannut, järjestellyt, sopinut, auttanut siskoakin muutossa sieltä hirveästä paikasta, olen tehnyt töitä, mutta mitään muuta en ole jaksanut.

Nyt en enää jaksa töitäkään. Pahinta on, että olen tällä hetkellä niin pahasti herkistynyt, että voin jo työpaikallakin pahoin. Hurjimmassa visiossa olen pian paitsi koditon myös työtön ja työkyvytön.

Onneksi en vielä kaikkea tätä. Ja onneksi ajattelen, että pystyn palaamaan töihin, kunhan saan allergiani tasaantumaan, ja mahdollisesti sitten jossain vaiheessa pystyn vaihtamaan koulua. Pääongelmani on nyt vain edelleen sama: asunnottomuus.

Kaiken katkaisi ehkä eilinen. Löysin jo niin ihanan asunnon, mutta kaikessa mutkikkuudessaan siitä ei ollut minun kämpäkseni. Ei homeen takia, vaan siihen liittyvien tutkimusten. Ensi kertaa eilen tajusin, että apua, mikä taakka homekoiratutkimusehtoni onkaan: jos jotain löytyy, myyjä on velvollinen korjaamaan tai vähintään kertomaan löytyneestä ongelmasta seuraavalle ostajalle. Kannattaako myyjän siis suostua koko tutkimukseen?

Kuva: Eric Eckel

Ehkä itsekin alan kyllästyä hankkimaan koiria, koska niiden saaminen ja tutkimusten aikatauluttaminen on yhtä sillisalaattia. Ehkä pyydän myyjiä sitä vastoin antamaan minun nukkua yhden yön asunnossaan. Sillä tavoin kyllä selvitän tässä herkkyystilassani, onko asunnossa mitään mahdollisuuksia kodikseni. 

Joten siirränpä katseeni sellaisiin kohteisiin, joissa on jotain vikaa: esteettistä, ehkä hintapyyntö yläkanttiin. Sellaisilla myyjillä ei nimittäin ehkä ole varaa valita ostokandidaateistaan, toisin kuin hienoilla kohteilla. Tai sitten on, Kallion seudun omistusasunnot vaihtavat hallitsijaansa hurjalla tahdilla, lamahuhuista huolimatta.

Viime viikolla 30–35-neliöisiä kohteita tuli myyntiin päivittäin. Nyt on hiljentynyt, toivottavasti vain hetkeksi. Arvioisin, että itse käytän päivässä aikaa kolmesta viiteen tuntiin asuntoa etsien. Turhuutta suorastaan, sillä hommasta selviäisi 15 minuutissa. Mutta minkäs teen itselleni? Kunhan nyt jotenkin selviän tästä, niin väliäkö tuolla, mihin aikani tuhlaan. 

Nyt välillä Diiliä kehiin!

Inte något särskilt nytt att berätta. Det är bara att tänka på sitt liv, gå igenom de händelser, som väckar känslor. Det gäller att gråta så mycket som det behövs. Så är det bara. Det bästa medicin, som finns för tillfället.

Koiralamppu

Olen tainnut herätä jonkin sortin koomasta, kun haaveilen taas sisusteluista. (Tosin asuntoasia ei ole edennyt suorastaan mihinkään, mikä kyllä stressaa. Yritän silti vaieta siitä, ei olisi kuin masentavaa luettavaa.) 

Muistatteko Lyylin linnunpöntön? Keltaisen metallivalaisimen, joka ehti hetken kaunistaa Lintulahden kotimme makuuhuonetta?

Lueskelin vihdoin tänä viikonloppuna syyskuun Avotakkaa, ja bongasin sieltä Habitare-messujen Protoshop-näyttelyn kaunottaret. Ihastuin tietysti heti metallivalaisimeen, tällä kertaa koiranmuotoiseen pöytä/lattialamppuun. Miten kaunis, yksinkertainen ja varmasti myös funktionaalinen. Sopisi linnunpönttö-sarjaan.

 

Kuva: ProtoShop – Anim Series

Vai olisiko jo vähän liikaa?

Valaisin on 27-vuotiaan Simo Serpolan valaisinsarjasta Anim Series, johon kuuluu ihastukseni mustan valaisimen lisäksi punainen pienempi "otus". Ideana sarjassa on ollut käytettävyys: lamput soveltuvat niin pöytä- kuin lattiavalaisimiksi. "Eläimen päätä" kääntämällä lampun saa valaisemaan vaihtoehtoisesti ylös tai alas.

Harmi vaan, että lamput eivät taida olla tuotannossa ainakaan vielä. Myöskään linkki Serpolan sivuille (www.simose.fi) ei toimi...

Toivotaan toivotaan, että näitä vielä joskus jostain saa!