Loppis!

Infona teille lapselliset, lapsenmieliset ja kaikki lapsien ystävät: loppis eli suomeksi kirppis Vantaalla la 30.10:

"KIERRÄTYS ON PO.P!
Järjestämme suuren suosion saaneen osto-/myyntitapahtuman jo kuudetta kertaa asiakkaillemme. Tule ostamaan tai myymään käytettyjä Polarn O. Pyretin vaatteita muiden merkkiin ihastuneiden kesken ja laita hyvä kiertämään.

PO.P SECOND HAND MARKET
La 30.10. kello 10-14 Viihdekeskus Flamingossa (Kauppakeskus Jumbon vieressä)

Jos haluat myyjäksi tapahtumaan, toimi näin:
Kerää käytetyt Polarn O. Pyretin vaatteesi, joista olet valmis luopumaan ja tule myymään ne vaivatta hyvään hintaan. Ilmoittaudu 28.10. mennessä pääkaupunkiseudun myymäläämme Flamingoon (09-755 3535), Selloon (09-898 088) tai Kamppiin (09-3233 023) tai sähköpostilla: info@polarnopyret.fi.
 

Myyntipaikkoja on rajoitetusti eli toimi nopeasti! Myyjänä saavuthan paikalle kello 9 mennessä. Pääset ennen ovien virallista avaamista järjestämään oman myyntipaikkasi sekä ostamaan suosittuja mallikappaleitamme ennen muita. Tarjoamme käyttöösi rekkitilaa, henkareita sekä muovipusseja.

Maksuvälineenä käy vain KÄTEINEN koko tapahtumassa, ostat sitten käytettyjä vaatteita tai mallikappaleitamme. Myyjänä varauduthan omalla vaihtokassallasi.

Myymme tapahtumassa myös syksyn 2010 mallikappaleita -50% ovh:sta. Tapahtuma on aiemmilla kerroilla saavuttanut niin suuren suosion, että tilanpuutteen vuoksi emme suosittele lastenvaunujen tuontia tapahtumaan. Lämpimästi tervetuloa ja voit vapaasti kutsua tapahtumaan myös ystäviäsi!"

terveisin Polarn o. Pyret ja Sylvi, Po.P-vaatteiden ystävä

Polarn o. Pyret -henkiset nuken vaatteet: cascade_lily

Kuvista ja kuvia

Blogini kuvat ovat olleet pääsääntöisesti mieheni ottamia, lainattuja tai joskus itse näpsäisemiäni, mieheni kameralla kuitenkin. Mieheni editoi kaikki ottamansa kuvat kunnolla, itse heitän kuvat iPhoton kautta ja teen raakaeditoinnin. Usein otokseni ovatkin ali-, yli- tai sekovalottuneita, ja niiden korjailu ei pelkässä iPhotossa oikein onnistu, ainakaan omasta mielestäni, mutta en välttämättä osaa editoinnin kaikkia hienouksia – vielä.  Varmaan olette huomanneet postauksieni kuvista, mitkä ovat kunnolla käsiteltyjä, mitkä hutaisten tekstin sekaan heitettyjä. Periaatteenani kuitenkin on välttää surkeita kuvia, mutta joskus on aiheen vuoksi pakko taipua.

 Kuva: Kat...

Luonnonvalossa jos kuvaisi, monia valotukseen liittyviä ongelmia olisi vähemmän, mutta olen todella laiska lähtemään ulos, ja koska meillä ei ole parveketta, päivänasu-kuviakaan ei oikein jaksa otattaa ulkona. Pelottaa ihan, mitä keskitalvella kuvaamisesta tulee, sillä en osaa alkuunkaan säädellä keinotekoisia valonlähteitä kuvauksiani varten. Ehkä mieheni osaa... Onhan meillä kirkasvalolamppukin, jonka luulisi olevan tarpeeksi tehokas ja sopivan värinen valoltaan kuvauksia varten.

Kuva: Kat...

Olen harkinnut hankkivani myös paremmat editointivehkeet omaan MacBook Pro -aarteeseeni, mutta olen siinä vasta ajattelun tasolla. Lisäksi olen päättänyt opetella käyttämään myös kameraa "ihan oikeasti", sillä nyt tilanne on se, että mieheni on asentanut minulle yhden sopivan kameramoodin, jonka vain napsautan päälle. Tai sitten hän tekee työt: ottaa kuvat, editoi ja lähettää ne minulle Dropboxin kautta. 

 Kuva: Kat...

Kameran opettelun haasteeseen liittyy kuitenkin yksi ilonaihe: sain mieheni vanhan kameran käyttööni, ja nyt minulla on kamera, jota voin kantaa mukanani, jos jaksan. Kamera on vähänkäytetty Canon 350D, linssinä tällä hetkellä siinä on 10–22 mm ultralaajakulma, joka ei kylläkään ole sopivin kuvauskohteitani ajatellen. Linssi on kuulemma aika haasteellinen. Itsehän en noista numerokoodeista mitään ymmärrä... Syyslomalla on tarkoitus pitää kameranharjoittelutunti. Saas nährä, miten flikka pärjää!

Kuva: Kat...

Ihania otoksia on tietysti myös netti täynnä. Olen huomannut, että useimmat bloggaajat lainaavat kuvia aika laajalti, mainoksenomaisesti myös tuotekatalogeista ja yritysten kotisivuilta. Itsekin olen tätä tehnyt, mutta olen vähän arka ottamaan kuvia mistä vain, sillä pelkään rikkovani kopiosuojausmääräyksiä. Yleensä käytän Flickrissä olevia avoimella sisällönjakelulisenssillä  (Creative Commons -lisenssillä) varustettuja valokuvia. Niitä on helppo löytää Advanced Search -hakutoiminnon kautta: sieltä pitää vain klikata Creative Commons -kohdasta ruksi ruutuun "Only search within Creative Commons-licensed content". Samankaltainen toiminto löytyy Googlen kuvahausta. (Sieltä Usage Rights -valikosta kohta "labeled for reuse".)

 Kuva: Kat...

Oheiset kuvat ovat sattumalta Flickristä löytämiäni. Kat...:n kuvia oli kuulemma lainattu salaa, omalle nimelle kääntäen, ja siitä hän tietysti oli närkästynyt suunnattomasti. Päätin siksi kysyä vielä kuvien lainaoikeutta, olisihan se joka tapauksessa kohteliasta, vaikka hyvin harvoin jaksan cc-lisenssillä varustettujen kuvien käyttöoikeutta enää varmistaa, kertoohan lisenssi kuvien oikeudenomistajan tahdon. Hän vastasi ilahtuen ja myöntävästi, mistä olen iloinen. Ihan tällaiseen kuvarepertuaariin kun en taida itse edes "uuden" kameran ja käyttökoulutuksen jälkeen yltää.

Kulttuuririennot: Villa Mairea

Mitä enemmän kulttuuria on elämässään kokenut, sitä vaikeampaa siitä on enää saada elämyksiä. Helsingin Sanomissa julkaistaan hauskaa kulttuuripalstaa, jossa "kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyy" eli kertoo jostain kulttuurikokemuksestaan, joka on noussut yli muiden ja jäänyt jotenkin erityisenä mieleen. Vaikka herkistyminen kulttuurille vaikeutuu kulttuurisen painolastin myötä, elämyksiä on aina mahdollista löytää. Niille vain tarvitaan oikeat olosuhteet, joita hektisessä arjenkin pyörityksessä välillä syntyy. 

  Kuva: drz image

Minun herkistymiseni kulttuurille tapahtui viimeksi elokuussa, ystäväni häiden jälkeisenä päivänä, kun olimme häävieraiden ja juhlakalujen kanssa tutustumassa Villa Maireaan. A. Ahlström Osakeyhtiön perijättärelle Maire Gullichsenille ja tämän puolisolle Harrylle 30-luvulla suunniteltu residenssi on Alvar Aallon kädenjäljistä yksi kuuluisimpia. Se sijaitsee Porin Noormarkussa Ahlströmin ruukkialueella, jossa sijaitsee muitakin arkkitehtoorisesti arvokkaita rakennuksia, kuten Havulinna. Nyttemmin alkuperäinen A. Ahlström Osakeyhtiö on pirstaloitunut, ja yksi sen osayhtiöistä, nimeltään juurikin A. Ahlström Osakeyhtiö sijaitsee edelleen pääkonttoreineen Noormarkun ruukkialueella. 

Ruukkialueella rakennukset ovat käyneet läpi kasvojenkohotuksen eli erilaisia remontteja, majoitusmahdollisuudet ovat alueella parantuneet ja tunnelma etenkin Villa Maireassa kuin suoraan menneisyydestä, vaikka residenssi olikin vielä elokussa osittain julkisivuremontin alla. Tuntui aivan maagiselta pysähtyä hetkeksi ihailemaan rakennuksen eleganssia ja haistella loppukesän tuulia Mairean upealla pihalla. Ainoa harmitukseni taisi olla, kun ei päästy tutustumaan talon kaikkiin tiloihin, kuten yläkerran temppuhuoneeseen tai ateljeehen. Olin jopa ostaa Mairea-kirjan, mutta tajusin, etten kuitenkaan koskaan jaksaisi lukea sitä.

Kuva: andrewpaulcarr

Villa Mairea rakennettiin yksityisasunnoksi isolle perheelle. Se edustaa tyylisuunnaltaan modernismia, ja on mielestäni edelleen melko moderni rakennuksena sekä funtionaalisuudeltaan että muotokieleltään. Ehkä eniten 30-luvun henkeä on Alvar Aallon puolison Aino Aallon suunnittelemassa sisustuksessa: rottinkituolit, paljon puuelementtejä, hauskoja valosäätimiä – jonkinasteista asketismia rakennus sisustuksineen julistaa, vaikka onkin paitsi itse taideteos myös täynnä arvokastakin taidetta. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet myös Aaltojen saamat japanilaisvaikutteet. Villa Maireahan on rakennuksena melko yksinkertainen ja toisaalta kiehtovan yksityiskohtainen. Paljon elementtejä on poimittu ympäröivästä luonnosta. Myös funktionaalisuutta on ajateltu hieman tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla: esimerkiksi ylimääräisille tauluille on tehty rakenteisiin säilytystiloja, koska on tiedetty Maire Gullichsenin olevan todellinen taiteen mesenaatti. 

Villa Mairean emäntä liittyy minuun myös eräällä toisellakin tavalla kuin sillä, että olen elänyt lapsuuteni samoissa maisemissa kuin hän aikanaan, nimittäin Noormarkun kankailla. Olen sen lisäksi ollut töissä museoharjoittelijana yhden kesän Porin taidemuseossa. Kyseinen taidemuseohan on perustettu Maire Gullichsenin lahjoitusten varaan. Villa Mairea -kokemus ei siis ollut minulle sarjassaan ensimmäinen, mutta ensimmäinen herkistävä. Ehkä tähän asti olin ollut vain liian nuori tai liian lähellä ymmärtääkseni tai kokeakseni sitä sen syvällisemmin. Tällä kertaa taas juurikin taustat saattoivat lisätä kiinnostusta asiaan. Täällä meillä on tällaista ollut, ja on edelleen. Se on ihmeellistäkin, oikeasti herkistävää.

Kuva: andrewpaulcarr

 
Lähteet ja lisälukemista: Wikipedia, Alvar Aalto -säätiö, A. Ahlström Osakeyhtiö

Kulttuuria ja vaatekuituja

Lokakuusta ei tullutkaan mekkokuuta, kuten joskus uumoilin, sillä en jaksa nyt enää mitään projekteja. Ainoa tavoitteeni loppusyksylle on harrastaa enemmän kulttuuria. Viikonloppu oli siinä suhteessa hyvä alku: perjantaina oli opejen ilta, koulutuksellinen, mutta sen lopulla kävimme kuitenkin kaupungin yössä. Eräänlaista kulttuuria sekin ja ainakin minulle hyvin harvinaista toimintaa nykyisin. Eilen taas olimme sirkuksessa – Lyyli ja äitinsä ensimmäistä kertaa elämässään. 

Sirkus Finlandian trapetsitaiteilijat olisin mieluusti nähnyt ihan A-katsomosta käsin, sillä sen verran niistä lumouduin, mutta täytyy myöntää, että muuten ohjelmisto oli aika lapsipainotteista, kökköäkin, ja itseäni suorastaan vähän yökötti hevosten esiintyminen, sillä en voinut olla ajattelematta niiden olosuhteita sirkusmaailmassa. Enkä oikeastaan ymmärrä, mitä hienoa siinä on, jos hevonen kulkee takajaloillaan tai osaa juosta hevosryhmässä ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Koirien esiintymisen sirkuksessa ymmärrän paremmin, sillä koira varmaan enemmän nauttii temppujen tekemisestä, oppiikin niitä ja sopeutuu muutenkin paremmin elämään ns. suljetummissa olosuhteissa, mitä sirkus aina on. En voi keksiä, missä kiertueen hevoset esimerkiksi Helsingissä ollessaan laiduntavat. Ehkä niitä viedään välillä jonnekin muualle(kin) ulkoilemaan kuin Kaisaniemen kentän liepeille?

Paituli: Marimekon Riimu, trikoot: H & M, kengät: O.I.S, käsilaukku: Nanniini, viherpunaiset jalat: Lyyli keinuu

Viikonloppuna en muuten ole jaksanut satsata ulkonäköön, koska olemme viettäneet sitä ihan perheen kesken ja sirkukseenkin lähdin meikeittä, mutta perjantaina tietenkin pukeuduin uuteen, ns. laittomasti ostettuun vaatteeseeni. Nyt voin teille paljastaa, että kysymyksessä on Noora Niinikosken suunnittelema Marimekon Riimu-paituli, joka viehätti minua graafisuudellaan ja hauskoilla lepakkohihoillaan. Yhden käyttökerran jälkeen voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen ostokseeni. Ainoastaan materiaalit hiukan hämäävät, sillä viskoosi on kuulemma aika vaativa, joskin ihanantuntuinen materiaali. Sitä pitää pestä varoen kuin villaa, varoa kutistamasta liian kuumalla, antaa kuivua tasossa ja silittää höyryllä ja varoa, jos rauta pisaroi, sillä pisarajäljet eivät viskoosista lähde kuin kastamalla koko vaate uudelleen. Onnekseni Riimu ei ole 100-prosenttista viskoosia, joten se saattaa käyttäytyä pesutilanteessa hyvinkin eri tavalla. 

Oikeastaan menin aikanani ostamaan Marimekolta Reuna-mekkoa, mutta sitä en lopulta uskaltanutkaan hankkia, sillä se oli täysvillainen. Herkän ihoni takia en luota edes merinovillaan, vaikka villa onkin aivan loistava luonnonkuitu lämmöneristyskykynsä ja keveytensä ansiosta. Ilman villasukkia en selviäisi edes kesästä! Myös Reuna-mekko tuntui ihanan ilmavalta ja sellaiselta vaatteelta, joka ei ihan heti kulahda, kuten mustat puuvillavaatteet pruukaavat tehdä, mutta hillitsin itseni riskin takia. 

Muutenkin on ehkä syytä siirtyä välillä hehkuttamaan muitakin vaatteita kuin (Kiinassa valmistettuja) Marimekkoja. Mutta minkä sille voin, että minuun iski Mari-villitys? Kuulemma, ainakin kälyni mukaan, Marimekko on opejen vaate. Tosin perinteisesti kai opeja on nähty tasaraitapaidoissa, kuten kälyni totesi. Itse en ole ilmiöön törmännyt. Ehkä tasaraidat ovat muutenkin hävinneet katukuvasta, ja Marimekostakin on tullut enemmän tavisvaatettaja. Sanoisin, ettei kyseisen putiikin kuteita välttämättä enää muodin virrasta erota. Toisaalta monissa nykypäivän ja 70-luvun marivaatteissa on kuitenkin samaa henkeä. Ehkä Marimekko vain on kasvanut aikuiseksi ja onnistunut sekä synnyttämään uudenlaista että pysyttelemaan vanhassa, hyväksi havaitussa. Well done, ei voi muuta sanoa, vaikka tuo vaatteiden ompeluttaminen ulkomailla minua ärsyttääkin. Tosin en usko, että olisin valmis maksamaan noista kuteista enää yhtään enempää mitä nyt tein. Joten turhaa kai kritisoin. Suomessa suunniteltua ja tekstiileistä lähtien tuotettua lienee mahdotonta vaatia?

Arvoitus

Ensin sitä löytyy – jostain kumman syystä – otsalta ja poskista. Sitten se ympäröi suun, sitä löytyy nenältä ja kaulalta, hameelta ja hameen taskusta. Seuraavaksi sitä valuu hameen kaula-aukosta sisään. Sitten se on vallannut lattiaa, tuolin – korjaan: tuoleja – ja takertunut pöytään. Lopulta kuuluu kilinkolinklonks – lautanen on pudonnut lattialle, tietenkin väärinpäin, ja loput siitä on kasassa lattialla.

Mitä tai mikä se on?

Vastaus: Lyylin päivällinen jälkiruokineen

Home, not that sweet home

Havahduin alkusyksyllä kosteutta tihkuvaan muovipussiin kotimme kierrätyslaatikossa. Oho, oli jäänyt vanhat heposille ajattelemani leivät muhimaan liian suljettuun ja hengittämättömään pussiin, ja mitäs muuta sieltä pölähti ilmoille kuin hometta. Biojätepussiin nopeasti heivaamani näky:

Tästäpä tietysti palautui mieleeni vähän isompi asuntomme homeongelma ja neljän vuoden takaiset tuskan hetket putkiremontin jälkeen, homeselvitystä ja -remonttia odotellessa. Asuimme yhteensä reilut puolitoista vuotta paossa tätä kaikkea, opiskelijasolussa Itä-Helsingissä. Näin jälkikäteen ahdistus ja samalla huoli omasta terveydestä ovat kuitenkin yhtä kaikki kuin menneen talven lumia, mutta tiedän kyllä, että en koskaan milloinkaan voi asua homeen kanssa kaverina. Siksipä onkin aika ajoin ihan hyvä palata hirveyden kuviin, jotta osaa varoa seuraavaan asuntoon siirryttäessä.

PS. Meillä oli tässä huonossa tuurissa kuitenkin sen verran hyvää tuuria, että homeen hävittäminen onnistui täysin, ja taloyhtiö lopulta otti sen vastuulleen, koska vika oli rakenteissa.

Sinnitellen

Huoh.

Pian se on ohi, nimittäin ”rääsyissä” kulkeminen. Olen totalitäärisen kyllästynyt kuuteen vaatteeseeni, jotka olen havainnut osin hyviksi, osin erittäinkin huonoiksi valinnoiksi:

Kummatkaan mustat paidat eivät ole kovin asiallisia enää, vaan lähinnä harmaantuneita ja venähtäneitä. Nappilistainen Lindexin paita toki olikin ylettömän halpa aikoinaan, ja olen ollut malliinkin tyytyväinen, paitsi nyt, kun se vilauttelee farkkujen kanssa koko ajan aluspaitaa – yhteensopimaton pari. Lempipaitani, musta, pitkä Peppercorn-merkkinen Anttilan alelaari-paita taas on aivan ihana malliltaan, mutta vaatisi ehdottomasti Dylon-pesukonevärjäystä, minkä aina vain suunnittelen tekeväni, mutta pesukoneettomana tuskin koskaan saan aikaiseksi. Valitsemani hameen kanssa taas en ole voinut pitää mitään muuta kuin tätä Lindexin lyhyttä paitaa, koska mikään muu ei sen kera tyylillisesti mätsää. Tylsää. 

Olisi pitänyt valita vaatteet tarkemmin. Ja todellakin pitäisi ostaa vain laatua, harvemmin ja vähemmän. Tosin ongelmahan on se, mistä laadun tuntee. Merkki ei aina takaa sitä, eikä ostotilanteessa voi olla varma edes vaatetta tutkailemalla siitä, miten se esimerkiksi pesujen jälkeen käyttäytyy. Olen sitä mieltä, että korkea hinta voi kyllä kertoa vaikkapa laadukkaammasta, pitkäkuituisesta puuvillasta, mutta yleensä nämä kalliit tuotteet ovat merkkituotteita, ja niitä ostaessa maksaa lisäksi statuksesta, brändistä ja esimerkiksi piratismin vastaisesta taistelusta. 

 Kuva: cuttlefish

Sympaattista on ollut huomata, että ei tämä kuuden vaatteen kuukausi ole kaikille muillekaan ollut helppo: Tiitiäinen, vielä me pari päivää jaksetaan! Onneli, ymmärrän ratkaisuasi. Olin itse tehdä saman päätöksen. Mutta enää kolme päivää lokakuuhun on! Sitten saa pukeutua normaalisti, piilottaa kaapin pohjille nuo kyllästyttävät paidat ja siirtyä hallinnoimaan koko vaatearsenaaliaan. Ihan tekisi mieleni tässä sanoa, että heitän kyllä sitten nuo kuusi vaateparkaa roskiin, sen verran olen niihin kypsynyt. Mutta en sitä tietenkään tee, en edes vie niitä kirpparille. Tapanani vain on uhkailla roskiksella: Jos et tänään tiskaa, heitän kaikki likaiset astiat aamulla roskiin... Roskakori nimittäin edustaa minulle puhdistautumisen, uudestaan alkamisen tilaa, mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä. 

 Kuva: Fred Holloran and Julie Church

Hyvää kuuden vaatteen haasteessa oli helppous pukeutua, silittämisen määrän roima vähentyminen ja joidenkin kaappiin unohtuneiden asusteiden, kuten turkoosien kenkieni löytäminen uudelleen. Ehdottomasti olen siis sitä mieltä, että kannatti lähteä mukaan, koska itsensä haastaminen luo arjelle uusia, kaavoihin kangistumattomia, tapoja olla ja elää. Ja tuntuupahan lokakuussa omat, vanhat kledjut taas tuoreilta. Ei pidä sitten sanomani, ettei mulla ole mitään päällepantavaa, kun kerran kuudellakin selvisi. Eikä pidä vastaisuudessakaan olla liian ”länsimainen”, sillä sitähän tämä kai opetti, elämään tavalla, joka olisi edes jossain määrin kestävän kehityksen myötäinen. Tämähän siis oli vasta esimakua supistamisesta, otaksun. 

Kuva: massdistraction