Kaipuun kuvia

On jo Lyyliä ikävä, vaikka aamulla viimeksi nähtiin. Neiti haettiin iltapäivällä mummulavierailulle. Tuo sohjoinen sää hiukan jännitti äitiä, kun ajomatkaa mummulaan on useita satoja kilometrejä, ja niinpä pysyttelin mahdollisimman kaukana puhelimesta iltapäivän aikana ja jäin töihin ns. asumaan: juttelemaan, palautumaan. 

Puoli seiskalta vihdoin kotiuduin, heitin parisataa grammaa karkkia nassuun, juustoa, leipää, kahviakin. Ehkä pian jaksan alkaa pakata. Lähden nimittäin huomenna Manchesteriin! Tosi erilainen viikonloppu siis tiedossa: reissuun ja ihan lentokoneeseen ja ulkomaille asti. En ole ollut melkein neljään vuoteen kunnolla Suomen vaikutuspiirin ulkopuolella. (Tallinnaa ja Tukholmaa ei lasketa, eihän?)

Ohessa muutamia arkisia kuvia viime viikoilta; näiden katseleminen auttaa ikävään. Nyt ajattelin nautiskella tämän illan (jos pakkaamista ei lasketa): käydä pitkässä kuumassa suihkussa, sillä kotona on nyt ensimmäistä kertaa suhteellisen viileää, ja tehdä käsityötä. (Niin kuin en muka normaaliarjessa nautiskelisi...) Arki kun on niin erilaista, kun lapsi ei ole kotona. Kaikessa tyhjyydessään ja kaipuun tunteessaan puhdistavaa. Samalla huomaa, että ei sitä äitiyttään koskaan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, vaikka kuinka usein kadehtiikin lapsettomia kavereitaan ja tuttujaan. 

Kyllä sitä siis ainakin yhden (helpon) lapsen kanssa vielä ehtii itseäänkin varten elää, harrastaa ja nauttia. Tosin aivan liian usein huomaan tekeväni asioita vain omilla ehdoillani. Ehkä tapani olla on yhteiskunnan yksilöitymiskulttuurin, suorittamispaineiden ja oman perfektionismini takia vinoutunut. No, nyt on aikaa mietiskellä sitäkin, ehkä alkaa tehdä asialle jotakin.

Kuvissa esittäytyy jälleen kerran myös Lyylin peittelyleikki, mutta tällä kertaa eläinystävät ovat saaneet unikaveriksi kukin oman kirjansa, jota lukea iltasaduksi ennen "puppumista." Odotamme mielenkiinnolla leikin kehittymistä edelleen!

Lukuhetki

Yleensä en ole viime tipan ihminen. Mutta nyt jäi ilta- tai jopa yötöiksi lukea huomista oppilaiden kanssa käytävää kirjakeskustelua varten nuortenkirja nimeltään Villihaukka. Kiinnostukseni on aika alavireistä, mutta kirja on onneksi ihan ookoo. Varmaan vain terveellistä lukea lukuisten lastenkirjojen ja satunnaisten aikuisten romaanien välillä myös nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ei se nyt ihan liian kaukana aikuistenkaan maailmasta aina ole! Esimerkiksi tässä Ben Kallandin palkitussa teoksessa kuvataan mielenkiintoisesti äidin roolia ja suhdetta lapseensa, joten minullekin löytyy romaanissa samaistumisen kohde.

Lyyli juo ensimmäistä kertaa iltateetä. Hän pitää siitä kovasti, mutta valittaa "tee uuma on". Ja demonstroi puhaltamalla, mitä pitäisi tehdä. :) Minä taas taidan hörpätä kahvini loppuun, jotta jaksan myös luku-urakkani kunnialla viimeiselle sivulle. – Voisi olla kohtalaisen noloa kertoa oppilaille, että ope ei ehtinyt tai jaksanut ihan loppua, mutta ei se mitään, kertokaa mulle, mitä siinä tapahtui. Ei aivan asiallista eikä kasvattavaa. 

Yksi vaihtis olisi herätä aamulla puoli viideltä. Muistaakseni joskus lukioaikana harrastin tällaista kokeisiin lukemista, huonolla menestyksellä tietenkin. Nyt täytyy vain ajatella, että minulle maksetaan tästä! Lucky me!

Kuvassa teen mitä usein nykyäänkin, luen ääneen. Oppilaani taitaa vain olla vähän nuorempi kuin nykyiset. Huomattavan tarkkaavaisesti sisareni kuuntelee, oivallinen esikuva siis! Kuva lienee vuodelta 1981.

Lahjoja, lahjoituksia

Onnetar suosi Misua! Olisin halunnut muistaa molempia arvontaan osallistuneita, mutta sukkia on valitettavasti varastossa vain yhdet. Kovin hiljaista oli kommentointi tuolla osastolla, mutta ideat sitäkin mahtavampia. Ilmeisesti koko 36 on sen verran harvinainen, etteivät sukatkaan motivoineet. Itselläni on ollut sama ongelma, sillä kaveripiirissä 36-jalkaisia on vähän. Tosin siskoissa 35–36-akseli kyllä löytyy, mutta he ovat kutomisiani kylliksi kenties saaneet. Vai onko näin? On välillä vähän vaikeaa arvioida, kuinka mieluisia pehmoiset paketit edes aikuisiällä ovat. Pienenä varoituksen sanana kuitenkin kerrottakoon, että jonkin sortin omatekoista voi tänäkin vuonna ajautua pukinkonttiin. Muuten pyrin antamaan järkeviä lahjoja, kerrankin.

Kuva: maize//

Oma kirjeeni joulupukille:

Rakas pukki! 

Toivoisin hyvää hajuvettä; se voisi olla Dolce & Gabbanan Rose the One tai Christian Diorin Miss Dior Chérie. Ei sillä, että sitä varsinaisesti tarvitsisin, mutta toinen olemassaolevistani on loppumassa ja toinen muuten täydellinen, mutta kovin kesäinen ja kepeä.

Lisäksi voisin tykätä jostain kivasta hopeakorusta. Tai jostain massiivisemmasta, rockimmasta, esimerkiksi eräästä radikaalista gTien korusta. Mutta korun ei tarvitse olla kallis! Koruharakka tykkää kaikesta, mikä on viehättävää. Esimerkiksi Pupulandian Jennin esittelemät kangaskorvikset ovat mielestäni esteettisesti mahtavia, vaikka aiheeltaan ehkä minulle hiukan epäsopivia. Ja Katariina Guthwertin yleisurhoollisuusmitalleja en vaan voi olla kuolaamatta, vaikka tiedän ne pelkiksi koristeiksi. Harakan pesään sopiviksi! – Ehkä minun olisi syytä antaa yksi sellainen itsekin jollekulle...

Hyvää lukemista minulla on hyllyt täynnä, mutta joku osuva kirja tai sarjakuva lämmittää aina. Tykkään Krampeista ja nyrjähdyksistä, Tinteistä ja Viiveistä ja Wagnereista, joista viimeksi mainitut kyllä melkein kaikki jo omistan. Lisäksi Katja Tukiaisen ja Ville Rannan piirrosjäljet ja tarinat iskevät ja uppoavat. Romaaneissa luotan enimmäkseen ammattiarvostelijoiden mielipiteisiin, runoista klassiset ovat mieleeni. 

Kasseja rakastan, vaikka jo monta hyvää omistankin – etenkin niitä epäkäytännöllisiä ja erikoisia; käyttölaukkuja sen sijaan tarvitsisin useampia, eri värejä ja kokojakin. Mitäs pukki sanoisi tällaisesta metallisesta kierrätysclutchista? Sopisiko muorille?

Oikeasti en tarvitse mitään. Hyvä lahja on lahjoitus vähäosaisimmille. Tällä hetkellä elän sellaista elämänvaihetta, että voin ostaa itsekin sen, mitä todella tarvitsen. Joulussakin tärkeintä on yhdessäolon ilo, rauhoittuminen ja ihan vaikka vaan syöpötteleminen ja pelailu, niin kliseistä kuin kaikki tämä onkin. Itse taidan odottaa lomalta eniten sitä, että pääsen rauhassa tekemään käsitöitä ja lukemaan. Ajatella, monta päivää vailla sisäistä pakkoa lähteä edes tanssitunnille. Sopii minulle.

Lyyli sanoi tänään...

... ekaa kertaa minä. Siitä se sitten alkaa, oman itsensä reflektoiminen, itsestään kertominen ja oman persoonansa peliin laittaminen! Toki Lyyli on kuvaillut puuhailujaan ja tuntojaan jo ennenkin, yksikön kolmannessa persoonassa, kuten lapset yleensä puhumisen alkumetreillä. Nytkin hän ylpeänä kertoi, että tarkoitti sanoessaan minä todellakin itseään, eikä tädin nimeä, kuten aluksi epäilimme ja yhdisti  selvennykseksi molemmat persoonat. Toivottavasti vain ei ollut enteellistä, että hän kertoi samassa lauseessa itkevänsä: Minä, Lyyli itken. 

Muita, hauskoja sutkautuksia on Lyyliltä sadellut muutenkin paljon viime aikoina. Tai sanotaanko, että vanhempiensa ja muiden läheisten mielestä hauskoja; neutraalisti arvioituna melko arkipäiväisiä lausahduksia. Perjantaina Lyyli oli tehnyt uuden korun itselleen. Määräys: Ei äiti Lyylin kauakouun koske. Keinuttaessa hän on jo pidemmän aikaa hokenut yhtä hyvin puisevaksi muuttunutta käskyä: Koaa auhtii! Lisää koaa auhtii. Tämä toistuu huomattavan kauan, tunninkin verran. Tervetuloa meille keinuttamaan neitiä! Huomattavan monet Lyylin lausumat ovatkin käskymuotoisia: Isi istuu tähän. Äiti pois. Muumii kattoo! Olen ollut kuitenkin huomaavinani ihan viime viikkoina kielen monipuolistumista: minän lisäksi hän käyttää myös passiivia – vai onkohan se puhekielinen me-muoto?

Harmittavaa tässä kielenoppimisprosessissa on se, ettei äiti pysy tarkkaan perässä, koska ei malta kirjata ylös puhetta. Se olisi ammatillisessakin mielessä hyödyllistä ja mielenkiintoista, mutta näemmä aika on nyt sen verran kortilla, ettei ole ollut voimavaroja tähän. Siksipä haaveilenkin jonkinsortin nauhurista, jolla voisi ottaa klippejä juttelusta ja arkistoida varastoon. Tai ehkäpä julkaista täällä, onhan kysymys päiväkirjaformaatista. ;) Lisäksi oma, luotettava nauhuri olisi mieluinen työväline epämääräisten ja vanhanaikaista tekniikkaa sisältävien lainanauhurien sijaan. No, arkistoidaan asia hetkeksi, kuten tähänkin asti. Ehkä vuonna 2020 maltan satsata tekniikkaan, ja taltioin esimurrosikäisen ajatuksia. 

Nyt carpe diem, pyykit kutsuvat!

Langoilla leikkimistä

Kävin eilen kutimen kimppuun noin vuoden tauon jälkeen. Ihmettelen, miten tällainen taukotila on voinut syntyä, sillä olenhan harrastanut käsitöitä noin kymmenvuotiaasta lähtien. Toisaalta pikku breikki tekee usein terää, ja sen jälkeen syntyy todellinen uusi into asiaan. Oikeastaan tiedänkin yhden osasyyn tämän kertaiseen taukoon ja käsitöiden suoranaiseen välttelemiseen: liian hankala, ohuesta langasta aloitettu käsityö, joka vaan ei edennyt, vaikka sitä silloin tällöin kokeilin.

Nyt aloin kutoa mahdollisimman paksulla langalla ja ns. halkopuikoilla (nro 10), ja johan alkoi Lyyti kirjoittaa – vai tosiaan satakuntalaisittain kutoa? Pian on jo etukappaleet valmiina, vaikka en oikeastaan ole käyttänyt kutomiseen paljoakaan aikaa. Koulutuksessa tapani mukaan kudon aina, kun se ei ole liian häiritsevää. Nyt loppui lanka kesken jo puolivälissä. Ja vähintään neljäsosa koulutuksen ajasta kului siihen, että harmittelin eilen ostetun uuden Novita-lehden kastumista sateessa. Perfektionisti kun olen, olin jo ostaa uutukaisen tilalle, mutten sentään raaskinut. Onneksi olen myös pihi.

Koulutuksessa toki opinkin asioita ja sain pohdittavaa. Kohdallani käsillä puuhaaminen ei suinkaan vie keskittymiskykyä vaan tuo sitä lisää! Aivan mahtavaa kahden asian yhdistämistä. Voisin käydä jopa lauantaikoulutuksissa useamminkin, jos olisin aina yhtä innoissani käsitöistä kuin tänään.

Pysyköön into kauan yllä, sillä ostin tänään lisää lankoja alennettuun hintaan Sokoksen asiakasomistajapäiviltä. Hullu lankahamstraaja iskee jälleen! (Eihän nyt kanta-asiakasetuja voi käyttämättä jättää.)

Lyyli leikkii etiketeillä, äitinsä ummistaa silmänsä hetkeksi. "En mä nuku, mä lepuutan väsyneitä aivojani."

Ensimmäinen joululahja

Tartuin Misun innostamana kenkälaatikkoprojektiin, ja yhdessä sutkauksessa hoidin tällä viikolla monen muun puuhan keskellä muutamia pikkushoppailuja (kiitos myös Lyylin hoitajien). Näin syntyi mielestäni hauskan värinen ja varmasti hyödyllinen lahja jollekin Romanian 10–14-vuotiaalle köyhälle tytölle. Omaatuntoa soimasi ainoastaan se, etten esimerkkipakettiohjeen mukaan hankkinut laatikkoon laisinkaan pitkähihaista paitaa, värityskirjaa enkä valokennolaskinta tai dynamovaloa ja dumppasin mukaan itselleni hyödyttömän kaulakorun sekä kaamean väriset karamellisukkikset. Mutta eiköhän niistäkin voisi olla iloa siellä jossain materiaalitaivaan tuolla puolen?

Lisäksi sorruin verottamaan Lyylin varastoista yhden käyttämättä jääneen pehmoeläimen, mummin lahjoittaman Silja-norpan, sillä se oli sopivan pieni mahtuakseen mukaan – ja mukavan suomalainen eläin. Aluksi olin ajatellut ilostuttaa paketin saajaa Serla-oravalla, mutta kun Lyyli äkkäsi puuhani, hän sieppasi oravan ja leikki sillä koko päivän. Oravasta ei ollut enää lähtijäksi. Norpankin hän oli omia, mutta kun selitin, että kaikilla maailman lapsilla ei ole leluja, hän ymmärsi asian laidan ja jätti paketin sisällön rauhaan. Aivan mahtavaa, tokasin (mielessäni) ystäväni miehen sanoilla. 

Julistan joulunodotusaikani virallisesti alkaneeksi. Huomenna pääsen koulutuksen jälkeen toivon mukaan edes pikaisille joulusomisteostoksille. :) Tarvittaessa hankin vielä Romania-pakettiinkin paidan ja taskarin.

Sateenvarjoja, sateen varjoja

Huomaan usein miettiväni blogitekstejä esimerkiksi työmatkalla tai kotipuuhien lomassa. Silloin mieleen nousee monesti vain ylitsevuotavan arkisia otsikoita ja suorastaan tylsiä aiheita, kuten pyykinpesu tai joululahjaostokset. Tai uudet hankinnat. Viime aikoina olen kuitenkin tainnut viettää aikaa pikemminkin vähentämällä tavaraa kuin lisäämällä sitä, tai ainakin olen ollut hukata vaikka mitä. Viimeisin sattumus on eiliseltä:

Hoidin armasta välituntivalvontaa pitkänmallisen sateenvarjon kanssa. Kyllästyin kantelemaan sitä käsivarrellani tarpeettomana ja pystytin varjon koulun seinää vasten. Arvata saattaa, miten siinä kävi. Varjo unohtui saman tien mielestäni, kun olin saanut sen tukevasti pystyyn. Tänä aamuna taas muistin varjon, koska ulkona satoi. Ja sanoin vain: "Oi voih, taasko?" Mutta kun kävelin aamulla koululle, siellä se kökötti kuin maastoutuneena seinään. Muina naisina nappasin varjon mukaani. Ja naureskelin muka harkitulle liikkeelleni. Mitä sitä nyt turhaan hankalaa varjoa kuljettelisi ees taas mukanaan? Iltapäivällä se tietysti jäi taas koululle, tällä kertaa kuitenkin opehuoneen naulakkoon roikkumaan. 

 Kuva: Special

Iltaisin olemme olleet sadetta paossa sisällä, mitä nyt eilen kävimme "hölkkäämässä" puistossa. Lyyli kun tykkää juoksemisesta ja äitinsä on todellinen valmentajan alku. Ruohikkopätkä näkyvissä, äiti Lyylille: "Hei, pehmeää maastoa, nyt saat juosta. Juokse tyttö, juokse." Ja tyttöhän juoksee, kunnes kaatuu. Lopputulos: Mustat, märät polvet, samaa mutaa paitsi hanskoissa ja pipossa myös nenässä ja kaulahuivissa. Eipä siinä muuta kuin valmentaja taas pyykille. Mutta tulipahan sentään liikuttua; tämän päivän Hesarissa olikin sopivasti juttua jo nuorella iällä tapahtuvasta lapsien jakautumisesta liikkujiksi ja sohvaperunoiksi. 

Kuva: K2D2vaca

Muuten olemme kiitettävästi sohvautuneet, vaikka emme sohvaa omistakaan. Viime viikonlopun ulkoilut: pyöreä nolla. Aiai. Tulevaa viikonloppua kohden täytyy ajastaa ulkoilukellot uuteen aikaan, satoi tai paistoi.

Kuva: 2493TM