Salakuunteluja

Kävelin taannoin keskellä kauneinta Kalliota. Satuin kuulemaan kahden rouvan käymän keskustelunpätkän, jossa lähinnä toinen osapuoli tilitti hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta:

- Hei, tietsä, mä otin Maurin* pitkät kalsarit käyttööni. Ku ei se Mauri niitä oo alkanu käyttään. Olivat vielä lahjapaketissaan. Sano vaan, et mää sellasia käytä. Et mitä sitä nyt sitten kaappiin jättään. Vähä huonosti kyllä istuvat... (*Nimi muutettu)

Bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin taas kuuntelin seuraavanlaista keski-ikäisen, hyvinpuetun herrasmiehen tilitystä:

- Det är bara så, att dom där parkningsgrottorna är så förbannade långt ifrån att gå från centrummet att det är nästan händigare att ta bussen.

Että on se vaan sanottava, että paikoissa ja paikoissa – tai keskusteluissa ja keskusteluissa – on eronsa. Mutta ihanaa, että espoolaiset saavat "pian" metronsa, niin liikkuminen sielläkin helpottuu hiukan. ;)

Lyyli ja isänsä taas ovat käyneet seuraavanlaisia keskusteluja, joita korvani eivät ole voineet välttää noteeraamasta, sormeni kirjaamasta ylös – ja suuni kommentoimasta:

(Lyyli kuorii isille mandariinia, aluksi hampailla tehden kolon kuoreen, sitten sormilla. Isi on uppoutunut tietokoneeseensa. – Lyyli ojentaa isille puolet kuoritusta mandariinista ja alkaa itse syödä toista puolta.)

Isi: Kiitos. (Ilahtuen, mutta vaipuen takaisin koneen lumoihin.)

Lyyli: Eipä kestä.

---

Äiti: Kuulitsä, kun Lyyli osas kohteliaisuusfraasin.

Isi: ??

 

Toinen keskustelunaihe on meillä toistuva. Pari päivää sitten havaitsimme, että Lyyli oli muuttanut tyylilajia:

Isi: Lyyli panee pään tyynyyn.

Lyyli: Ei kiitos.

Että ihanan kohtelias (isin) tyttö meillä, jonka kanssa isi kyllä ensimmäisestä klipistä poiketen viettää hyvinkin paljon laatuaikaa. Äidinkin olisi parempi vähentää tämän helvetinkoneen käyttöä, jotta olisi enemmän reaalimaailman keskusteluissa läsnä. Ne kun voivat olla hyvinkin antoisia myös sille osapuolelle, joka ei keskusteluun osallistu kuin (sala)kuuntelijana.

Kuori kuumavesipulloon ja muita ompeluksia

Jossain päin maailmaa käytetään vielä kuumavesipulloja. Kieltämättä näppärää, tosin itse vannon kauratyynyn voimaan, kun asunnossamme kylmimpään aikaan laskeudutaan 18 celsiusasteen tuntumiin.

Jos kuitenkin suosit kuumevesipönikkää, suosittelen sen ympärille suojusta, jotta pullon käyttö olisi miellyttävämpää. Tässäpä siis joululahjavinkki: itsekudottu pullonkuori lämmittää saajaansa monella tavoin. Myös viljatyynyjen valmistaminen itse on mahdollista, eikä ilmeisesti edes kovin vaikeaa.

Minä taidan tyytyä keräämään kaksi viikkoa jaloissa pyörineen ompelukoneen varastoonsa. Lyhensin sillä yhdet housut, toiset tyydyin harsimaan käsin ylimääräisen taitoksen avulla, kun en enää uskaltautunut pätkimään lisää housuja (piloille). On se vaan niin rasittavaa touhua tuo ompeleminen.

Kuumevesipullon kuoria saa myös kaupoista, tosin Suomen putiikeissa en sellaisia ole bongannut. Kuva on harhaanjohtavasti Englannin markkinoilta. Kurkkaapa Amazonin tarjontaan, joka voi pelastaa sinut pulasta, jos sinäkään et ole ompelusintoinen tai keksit mieluummin jotain muuta kudottavaa.

Lumen kosketus

Ihanaa kun on lunta! Ulkoilimme eilen ihan vain kotimme takapihalla, keskellä ehkäpä saasteisinta kaupunkia, joka lumen ansiosta tuntuu puhtaalta ja jopa viattomalta. Aloin siinä palellessani ja Lyylin puuhia seuratessani nostalgioida, palata mielessäni entisaikaan, siinä samalla kun tuijottelin pian satavuotiaan taloyhtiömme ulkoseiniä. (Voisin asua täällä historiaa huokuvien seinien sisällä ikuisesti, jos tilaa asunnossamme vain riittäisi!) Millaista olikaan ennen, kun aina talvisin oli lunta. Hiihdettiin kouluun, kelkkailtiin töihin, laskettiin mäkeä, aikuisetkin. Maailma on tietysti muuttunut muullakin tavoin kuin pelkästään ilmastonmuutoksen vauhdittamana.

Välillä, viimeksi eilen, kuulee niitä kommentteja, että miksi täällä Pohjolassa on tällaista: kylmää ja pimeää niin kauan. Niin, totta tuokin, pitkä kuollut talvi masentaa kestäessään melkein puolet vuodesta, mutta nyt ei kai auta kuin iloita siitä, että saatiin (ehkä) vielä toinenkin luminen talvi. Miten kurjia ovat olleet räntäsateiset ja mustat joulut ja siksakkia edestaas vaihtelevat lämpötilat. Hassuja helmikuisia keväitä en kaipaa laisinkaan; muistelkaapa kevättalvea 2008! Eikä varmaan vähemmän talvista marraskuuta kaipaa oikeasti kukaan muukaan näillä leveysasteilla asuja, etenkään sitten kun ilmastonmuutos taas paljastaa mahtinsa. Tosin täällä Suomen leveyspiireillä, suojaisassa pohjukassamme saatamme olla siltä turvassa hyvinkin pitkään.

Nyt sitä tosin sopii olla ilmastoskeptikko, kun näyttää siltä, että olemme palanneet puuterilumen eli omassa kielessäni enkelilumen aikaan: keveän pakkaslumen olemassaolo tuntuu vähemmän kuin uhatulta, jos sitä löytyy kinoksittain jo marraskuussa. Eilen en osannut ajatella muuta kuin että onpa mahtavaa, että lapseni saa kokea lumen hienouksia! Ehkäpä voisimme alkaa kokeilla Lyylin kanssa hiihtämistä jo tänä talvena? Ehkäpä voisin itsekin ryhdistäytyä ja viimein hankkia sukset, joita olen jo vuosia kaivannut. Jos meri jäätyy ja jää sopivan lumipeitteen alle, täältäkin käsin pääsee helposti talviurheilemaan. Muutenhan se on kaupunkiolosuhteissa aina vähän säätämistä.

Kohdallani eräät urheiluvälinehankinnat ovat tosin olleet enemmän murheenkryynejä kuin ilonaiheita. Kesällä ostamani pyörä oli koko syksykauden kolmella lukolla kiinni telineessä pihalla. Hankalaa sellaisen käyttö. Tuli lumi, tuli pakkaset ja lukot jäätyivät. Viime torstaina kun piti viedä pyörä kellariin, havaitsin muutenkin väsyttäneen päivän päätteeksi tuskailevani sen kahden umpijäätyneen lukon kimpussa turhaan. Onneksi ihana huoltomiehemme pelasti pyörän; katkaisi toisen lukon ja sai avattua toisen. Sitten hän vielä kantoi pyörän hankalaan kellarikoloomme. Perun kaikki ikävät puheeni talonmiehemme asioiden hoitamisen tasosta! Tämä palvelu oli suorastaan täydellistä! Tällä erää en ole edes käynyt katsomassa arvokkaan pyöräni vointia, sillä luotan sen pelastumiseen. Kelpaa edelleen haaveilla Ahvenanmaan pyöräilystä, jos vain vaihteet ovat kestäneet pakkasen puristuksen.

Ihanaa talven jatkoa kaikille – ensi viikoksi on luvattu mahtipakkasia, joten silloin kelpaa ihan hyvällä omallatunnolla viettää aikaa myös sisätiloissa. :)

Taiteen maailma

Lyylin äiti ei päässyt eilen hakemaan tyttöä tarhasta, mutta onneksi kullanarvoinen Angu-täti läksi äkkivaroituksella hakemaan tarhalaista: ensin vierailulle kotiinsa ja sitten vielä palauttamaan Lyylin tämän kotiin.

Illalla Angu-täti kirjoitti hauskasti Lyylin vierailusta:

"Lyyli, joka ei koskaan halua piirtää, oli tänään aivan mahtava ja VAATI saada maalata, kun näki siveltimiä mun huoneen lattialla. Tässä muutama kuva taidehetkestä. Valmis maalaus oli Lyylille huipputärkeä ja pienet raivari aiheutti jo se, kun laitoin työn muovipussiin kotimatkan ajaksi. Lopulta tuuli vielä nappasi koko pussin ja sen perässä juostiin lumikasoissa. Mutta teos pelastui! Lyyli on aina tervetullut kyläilemään ja taiteilemaan tänne.

Toinen Lyylin uroteko oli huutaa kovaa vastaantulevalle miehelle, että JÄÄTIIN JUMIIN kun kärryt vähän otti kinokseen. Sehän pelästyneenä ihan riensi apuun. Mainiota."

Mainiota todellakin. Lyylin äiti harkitsee maalauksen kehystämistä. Lapsen taidetta ei vielä nimittäin löydy seiniltämme. 

PS. Päädyimme julkaisemaan ainakin nämä Lyylin kuvat kasvoineen päivineen, sillä on alkanut tuntua siltä, että blogista on tullut pitkälti Lyylin elämän päiväkirja, ja tuntuisi oudolta julkaista sitä ilman tytön kasvoja. Ajattelemme mieheni kanssa, että Lyyli tulee muuttumaan vielä niin paljon, ettei myöhemmin ole tunnistettavissa näiden kuvien perusteella. Lisäksi aion joskus hamassa tulevaisuudessa sulkea blogini, jolloin kuvat jäävät vain arkistojen iloksi. 

Kertokaa mielipiteenne! Itseni pidän kasvottomana ammattini ja yleisen yksityisyyden vuoksi, minun kasvoni kun eivät enää muutu ainakaan tunnistamattomiksi – korkeintaan on luvassa hienosäätöä huonompaan suuntaan.

Mainio Mansku

Viikonloppusuihkaukseni Manchesteriin oli aivan hulvaton! Matkustin kahden hyvän ystäväni kanssa sinne katsomaan ystäväämme ja tutustumaan lähinnä kaupungin shoppailuihin ja ilta- sekä yöelämään. Paljastaa täytyy, että matkaan sisältyi mm. alkoholin juomista ja siitä seurannutta hilpeää sekoilua ja kaatuilua. Naurettua tuli vatsalihakset sykkyrällä – hyvää treeniä saimme myös kävelemällä kaupungin katuja ristiin rastiin ja hyppimällä tanssilattialla. :)

Tuli siis levättyä fyysisesti vähemmän, mutta henkisesti kuin uudestisynnyin. Vaaterintamalla oli kuitenkin (onneksi) aika hiljaista; lähinnä pitäydyin koeajamaan yläkuvassakin näkyviä uusia ruskeita saapikkaitani ja ihmettelemään karaistuneita englantilaisia, jotka viihtyvät baarimatkan ja iltariekkumiset ulkona ilman päällitakkeja! Lisäksi pientä ihmetystä aiheutti hotelliamme vastapäätä sijaitsevan rakennuksen eteen kerääntynyt kiljuva fanilauma ja nimmareita jakava stara. Respan täti meille valaisi, että kyseinen hahmo oli joku XYZ, joka myöhemmin selvisi paikallisen kykykilpailun (X-factor?) voittajaksi. Näimme siis myös julkkiksia! 

Oheiset asukuvat kuvastavat jonkin verran olemustani reissun päällä: hiukset hapsottivat, vaikka olin juuri käynyt kampaajalla, paidan helmat karkailivat ja kuulemma oli hivenen huvittavaa, kun tanssikuvioiden seassa kiskoin hamettani korviin. Niin, huvittavan, rasittavan ja täysin höperön minäni yhdistelmä saa joskus vauhtia muutamasta lasista hyvää alkoholia ja löydän itsestäni esiintyjän, mitä en muuten muka yhtään ole... Kavereilla kestämistä. 

Oman lisäbonuksensa matkaan toi myös se, että paluumatkalla Easyjet ei ensin hyväksynyt maksukorttejani eikä sitten tovin päästä varta vasten automaatista hakemiani euroja korvaukseksi liian ison käsimatkalaukkuni viemisestä ruumaan. (Siis mitä, eivätkö eurot käy kaikkialla lentokenttäalueella?) Jotta emme olisi takiani olleet myöhässä aikataulusta, sain veskani ilmaiseksi matkaan! Pientä säätöä ja tottumattomuutta ilmassa. Mutta pian olimme onnellisesti korkeammalla ilmassa ja varsin hyvässä hapessa jälleen. 

Käsityötä en matkalle turvallisuussyistä raahannut, mutta aloin vihdoin lukea yhtä pinoni kirjoista. Erittäin onnistunut ja monipuolinen reissu siis. Vaikka on tällä viikolla väsyttänyt, arki on tuntunut kuitenkin monta kertaa paremmalta, kun on välillä saanut nähdä jotain aivan muuta. Ja istua hetkeä pidempään vaikka aamiaisella! Suosittelen tällaista lyhyempää minilomaa, jos tuntuu siltä, ettei aikaa tai energiaa (tai varallisuutta) riitä viikon talvilomareissuun. Jos pieni on kaunista, niin olkoon lyhyt yhtä tavoiteltavaa.

Tähtihetkiä

Kiitos kiitos kirsikasta Nooruska! Olen aivan otettu. Ja yritän täten pitää elämänmakuista linjaa yllä! Somuuteenkin on pyrkimys aina, vaikka se tuntuu välillä elämänmakuisuutta harvinaisemmalta herkulta, etenkin näin matkaväsymyksen ja siivousillan jälkeisenä maanantai-iltayönä.

Kirsikkakirjeen ohjeet:

1. Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle.

2. Kerro kolme asiaa, joita rakastat.

3. Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.

1. Jaan kirsikoita eteenpäin seuraaville listalleni jo tovin kuuluneille helmille:

Hampaat irvessä: minimalistista kauneutta, raikkaita ideoita

Hopeapeili: vintagea, perhe-elämää sopivin maustein

Nostalgian lyhyt oppimäärä: taidetta, räväkkyyttä, ja täten yllätyksiäkin

Muutama hetki: arjen kauniita sävyjä, selkeyttä, kuulautta

Pupulandia: monipuolista, ammattimaista nuoren naisen elämän käsittelyä

2. Rakastan:

a) herkuttelua. Harrastan mieluiten irtokarkkeja tai Valion vaniljarahkaa kahvin kanssa. Myös kladdkaka käy, mutta en niinkään pidä ns. terveellisimmistä herkkuvaihtoehdoista kuten perusmuffinsseista tai kääretortusta. Itse en juurikaan leivo, mutta syön herkkuja syksyn tullen melko usein. :( Keväällä vedän "tiukkaa" niukkaherkkuisuuslinjaa, koska aineenvaihduntani rauhoittuessa valon määrän myötä alan kerätä myös kiloja.

b) (neule)käsitöitä. Mutten ehdi niiden pariin tarpeeksi usein. Rakastan puikkojen kilinän mukanaan tuomaa ajatusta uudesta vaatekappaleesta, jonka eteen saa nähdä sen verran paljon vaivaa, että vaate tuntuu valmistuttuaan ansaitulta. Noin 70 prosenttia tekemistäni käsitöistä on kuitenkin jossain määrin "kummallisia", joten ne päätyvät joko jollekulle toiselle tai joutuvat jopa puretuiksi.

c) työtäni. Opettaminen tuntuu ainakin tässä vaiheessa herkulta: päivät kuluvat joutuisasti, ensin rakkaan suomen kielen ja ihanien oppilaiden parissa, sitten puuhastellessa seuraavaa päivää varten; jossain vaiheessa varmaan joku seikka alkaa puuduttaa, mutta vielä on kuherrusvaihe päällä.

3. Rakastamani kuva olkoon tämä; yhteiset askelmat alttarilta ylämäkeen eivät lisätekstejä kaivanne. 

4. Omana pikkulisänäni kuvia tämän päivän tähtihetkestä, jonka pitkittyessä oli kyllä mennä hermo. Kälyn kanssa kokosimme ja ripustimme joulutähden:

Elämä on... valoisaa ja synkkää, vuorotellen tai yhtäaikaa. Ollaan nyt hetki valon puolella!

Kaipuun kuvia

On jo Lyyliä ikävä, vaikka aamulla viimeksi nähtiin. Neiti haettiin iltapäivällä mummulavierailulle. Tuo sohjoinen sää hiukan jännitti äitiä, kun ajomatkaa mummulaan on useita satoja kilometrejä, ja niinpä pysyttelin mahdollisimman kaukana puhelimesta iltapäivän aikana ja jäin töihin ns. asumaan: juttelemaan, palautumaan. 

Puoli seiskalta vihdoin kotiuduin, heitin parisataa grammaa karkkia nassuun, juustoa, leipää, kahviakin. Ehkä pian jaksan alkaa pakata. Lähden nimittäin huomenna Manchesteriin! Tosi erilainen viikonloppu siis tiedossa: reissuun ja ihan lentokoneeseen ja ulkomaille asti. En ole ollut melkein neljään vuoteen kunnolla Suomen vaikutuspiirin ulkopuolella. (Tallinnaa ja Tukholmaa ei lasketa, eihän?)

Ohessa muutamia arkisia kuvia viime viikoilta; näiden katseleminen auttaa ikävään. Nyt ajattelin nautiskella tämän illan (jos pakkaamista ei lasketa): käydä pitkässä kuumassa suihkussa, sillä kotona on nyt ensimmäistä kertaa suhteellisen viileää, ja tehdä käsityötä. (Niin kuin en muka normaaliarjessa nautiskelisi...) Arki kun on niin erilaista, kun lapsi ei ole kotona. Kaikessa tyhjyydessään ja kaipuun tunteessaan puhdistavaa. Samalla huomaa, että ei sitä äitiyttään koskaan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, vaikka kuinka usein kadehtiikin lapsettomia kavereitaan ja tuttujaan. 

Kyllä sitä siis ainakin yhden (helpon) lapsen kanssa vielä ehtii itseäänkin varten elää, harrastaa ja nauttia. Tosin aivan liian usein huomaan tekeväni asioita vain omilla ehdoillani. Ehkä tapani olla on yhteiskunnan yksilöitymiskulttuurin, suorittamispaineiden ja oman perfektionismini takia vinoutunut. No, nyt on aikaa mietiskellä sitäkin, ehkä alkaa tehdä asialle jotakin.

Kuvissa esittäytyy jälleen kerran myös Lyylin peittelyleikki, mutta tällä kertaa eläinystävät ovat saaneet unikaveriksi kukin oman kirjansa, jota lukea iltasaduksi ennen "puppumista." Odotamme mielenkiinnolla leikin kehittymistä edelleen!